Vallankumouksen myrskyä enteilevät tuulenvireet ovat puhallelleet yliopiston pylväskäytäviä koko alkusyksyn. Lentolehtisiä ajelehtii kahvilan pöydillä, vaatenaulakoiden hattuhyllyillä, naistenhuoneessa.
Kahvilan tunnelma on muuttunut.
Siellä täällä voi edelleen nähdä luentoja pakoilevia, aikaa ja olutta kuluttavia pöytäseurueita (kaipaan niitä, juuri nyt, näitä rivejä kirjoittaessani: ylellistä hajamielisyyttä, savunhajuista pitkästymistä, äkillisiä, perusteettomia kiihtymyksen purkauksia), mutta niiden naurunremahdukset ovat käyneet vaisummiksi, sillä vähän väliä kahvilan halki kulkee yhden, kahden tai kolmen opiskelijan hymytön torpedo, joka jättää jälkeensä papereita ja vaatimuksia: Demokratia yliopistoon! Mies ja ääni! Alas professorivalta! Alas hännystelijät!
Valtaa ei saada. Valta otetaan.
(Pirkko Saisio, Punainen erokirja. 2003)
Ovi ylioppilaskuntien puoluepolitisoitumiseen avautui 1960-luvun puolivälissä toteutetun organisaatiouudistuksen myötä. Uudistuksessa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) ylimmäksi päätäntöelimeksi tuli vaaleissa valittava 36-jäseninen edustajisto, joka nimittää hallituksen toimeenpanevaksi elimeksi.
Vielä ensimmäisissä edustajistovaaleissa keväällä 1965 kaikki valitut tulivat opintoalataustaisista järjestöistä. Uusissa vaaleissa syksyllä 1965 edustajisto sai ensimmäisen puoluetaustainen jäsenen keskustaopiskelija Mauno Pajusesta.
1960-luvun puolivälistä alkaen OYY:ssä vaikuttivatkin lähes jokaisen puoluesuuntauksen opiskelijajärjestöjen edustajat.
Yliopistojen puoluepolitisoituminen sai pontta vuosikymmenen yleisestä politisoitumisesta. Jos 1950-luku edusti vielä porvarillisen pysähtyneisyyden aikaa, oli 1960–luku merkittävien maailmanlaajuisten poliittisten mullistusten vuosikymmen. Pariisissa jalkauduttiin barrikadeille, Prahassa puuhattiin ihmiskasvoista sosialismia ja Yhdysvalloissa marssittiin erittäin epäsuosituksi osoittautunutta Vietnamin sotaa vastaan.
Vanhan ylioppilastalon valtaus käännekohtana
Vasemmistoradikalisoituminen rantautui lopulta Suomeenkin – maan tapaan kuitenkin hieman jälkijunassa. Suomalaisen opiskelijakapinan käännekohtana voi pitää Vanhan ylioppilastalon valtausta. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) 100-vuotisjuhlatilaisuuksien aattona, 25. marraskuuta vuonna 1968 tapahtuneen valtauksen päämääränä oli herättää kriittistä keskustelua HYY:stä ja yliopistosta ja muuttaa yliopistojen hallintoa ja opetusta.
Vanhan valtaus ei nostattanut opiskelijoiden vallankumouksen aaltoja yli äyräiden, siivosihan kumousväki valtauksen päätyttyä kiltisti kapinansa jäljet. Suomalaista nuorisoradikalismia kuvaakin rauhallisuus: suomalaisopiskelijoiden kapina kanavoitui barrikadeille kiikkumisen sijaan poliittisiin puolueisiin.
Ylioppilaskuntien politisoitumiseen vaikutti myös se, että opiskelijayhteisö muuttui 1960-luvulta alkaen aiempaa heterogeenisemmäksi opiskelijamäärän kasvun ja uusien oppiaineiden perustamisen myötä.
Puoluepoliittiset järjestöt vetosivat vaalikampanjoissaan usein pettymykseen ylioppilaskunnan asioita hoitaneiden sitoutumattomien ryhmien toimintaan – tarvitaan muutosta! Opintoalataustaiset järjestöt vastasivat kampanjointiin kyseenalaistamalla poliittisen toiminnan mielekkyyden ylipäänsä – ei kannata muuttaa!
Kamppailussa opiskelijoiden sieluista poliittiset järjestöt ottivat pian tiukan niskalenkin. Vuonna 1969 OYY:n edustajisto oli jo selvästi poliittisten järjestöjen hallussa, ja syksyn 1970 edustajistovaaleissa ei ollut enää yhtäkään ainejärjestöjen ehdokasta. Poliittisesti kiihkein kausi Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa kesti vain muutaman vuoden ajan 1970-luvun alussa.
Vaikka OYY:n puoluepolitisoitumista kannatettiin kenties äänekkäimmin vasemmistoryhmissä, edustajistovaaleissa suosiotaan kasvattivat vuodesta toiseen erityisesti kokoomus ja keskusta. Kokoomusopiskelijat olivat edustajiston suurin ryhmä koko 1970-luvun alun, mutta ryhmä jäi jatkuvasti oppositioon vallan keskittyessä keskustan ja vasemmiston muodostamille kansanrintamahallituksille. Tilanne oli tuttu valtakunnanpolitiikasta, olihan kokoomus oppositiossa peräti 21 vuotta.
Tavoitteena enemmän äänivaltaa opiskelijoille
Suomen poliittisen opiskelijaliikkeen keskeisin kiistakysymys oli yliopistojen hallinnonuudistus. Poliittiset järjestöt vaativat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden soveltamista korkeakoulujen hallintoon. Mies ja ääni -periaatteen mukaan opiskelijan äänen tulisi painaa yliopiston päätöksenteossa, kuten rehtorin valinnassa, yhtä paljon kuin professorin. Koska opiskelijoita oli henkilökuntaan nähden moninkertainen määrä, olisi valta ollut uudistuksen jälkeen tiukasti opiskelijoiden käsissä. Siksipä professorikunta vastusti uudistusta ankarasti.
Protestisanoman terävöittämiseksi maan yliopistoissa järjestettiin yleinen opintolakko, johon myös OYY osallistui: Oulun ylioppilaslehden 27.2 1970 julkaiseman uutisen mukaan lakkoilijoita oli jopa 90 prosenttia kaikista opiskelijoista.
Koko poliittisen opiskelijaliikkeen määrittäväksi voimaksi muuttunut kouludemokratian uudistus koki kuitenkin nolon mahalaskun. Esityksen kaatoi eduskunnassa oikeisto-oppositio, joka jarrutti lain käsittelyä seitsemän päivää, kunnes valtiopäivät oli lopetettava tulevien eduskuntavaalien vuoksi.
Politisoitumiskehityksen edetessä jäsenistön äänestysaktiivisuus laski: vuonna 1965 OYY:n edustajistovaalien äänestysprosentti oli lähes 70, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä laski jo alle 60. Vertailun vuoksi: syksyllä 2015 OYY:n edustajistovaalien äänestysprosentti oli 29,3.
Alkuvuosien innostuksen jälkeen jäsenistön suhtautuminen ylioppilaskunnan puoluepolitikointiin viileni huomattavasti: moni koki, että järjestöt keskittyivät opiskelijoiden asian ajamisen sijaan keskinäisiin kähinöihin ja valtakamppailuihin.
Alamäki alkaa 70-luvun lopussa
Poliittisten järjestöjen alamäki alkoi 1970-luvun lopulla, ja vauhti kiihtyi 1980-luvulla. Suosiota nakersi se, ettei poliittinen ylioppilasliike kovasta metelistä huolimatta saaneet tavoitteitaan läpi: ensin liike kompastui näyttävästi hallinnonuudistukseen ja kuusi vuotta myöhemmin pankkien päätökseen opintolainojen leikkauksista.
Uudella vuosikymmenellä, nousukauden kynnyksellä perusopiskelijan osoittama kiinnostus poliittisia järjestöjä kohtaan vähenikin jatkuvasti.
Sitoutumattomuus ei ollut kuitenkaan patenttilääke ylioppilasliikkeen hiipuvalle mielenkiinnolle. OYY:n edustajistovaalien äänestysprosentit laskivat vuodesta toiseen: siinä missä äänestysprosentti oli vuonna 1976 52,5, vuonna 1987 se oli jo vaivaiset 34. Reilussa kymmenessä vuodessa pudotusta tuli parikymmentä prosenttia, eikä se ole tuosta lukemasta enää noussut.
Puolueiden kanssa puuhastelun sijaan opiskelija haki yhteisöllisyyttä muualta, esimerkiksi hauskanpidon ja liikunnan parista. Yhteiskunnallinen vaikuttamisen intokin kanavoitiin puoluepolitikoinnin sijaan erilaisiin vaihtoehtoliikkeisiin, kuten ympäristö-, nais- ja rauhanliikkeisiin.
Puoluepoliittisen kuohunnan hiljentyessä katse alkoi kääntyä tavallisen opiskelijan arkeen, kuten opintotukeen, asumiseen – ja opiskeluun. Ylioppilaskunnan odotettiin toimivan vain opiskelijan etujärjestönä, opiskelijan asian ajajana.
Lähteenä on käytetty Anna Niemisen toimittamaa teosta Uunosta Välkyksi: Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959-2009.
