Pienestä asti olen saanut kuulla, että olen kiltti. Aluksi en uskonut väitettä, koska olen kaikki nämä vuodet enimmäkseen pelännyt aiheuttavani pahennusta.
Välttääkseni pahennusta yritän käyttäytyä kiltisti ja haluan olla mukava ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä. Kun luulen toimineeni tylysti tai sanoneeni jotain tökeröä, sätin itseäni ja poden huonoa omaatuntoa.
Kiltteyden paradoksiin kuuluu se, että tämä miellyttämisenhalu on joidenkin mielestä ärsyttävää. He kannustavat kilttejä näyttämään närhenmunat.
Haluaisin luottaa siihen, että kiltteys on hieno piirre ja tavoiteltava ominaisuus. Valitettavasti ajan henkeen kuuluu kiltteyden nujertaminen.
Kun syötän hakukoneeseen sanan kiltteys, saan esimerkiksi seuraavanlaisia tuloksia: ”Liika kiltteys sairastuttaa: ’Se siirtyy tavalla tai toisella myös omiin lapsiin’” ja ”Oletko liian kiltti? Näin opit pitämään terveesti kiinni omista rajoistasi”.
Otoksen perusteella kiltteys on sairaus.
Hiljattain kirjailija Riikka Pulkkinen kirjoitti kolumnin otsikolla Jos jonkun on alettava kilttien tyttöjen vapaustaistelijaksi, se voin aivan hyvin olla minä. Pulkkinen tunnustautuu kiltiksi ja miellyttämisenhaluiseksi.
Hän kertoo pohtineensa, että loisi romaanihenkilön, joka on kiltti tyttö, mutta kyllästyy rooliinsa. Pulkkinen maalailee mahdollista emansipaatiokertomusta, koska arvelee, että patriarkaattiin ja kiltteyteen kahliutuneet naiset muuttuvat vanhoina katkeran veemäisiksi. Kiltteydestä on vapauduttava.
Asennemuijaksi itseään kutsuva Jenni Janakka kiertää ympäri Suomea pitämässä Röyhkeyskoulu-luentojaan naisille ja on juuri julkaissut asiastaan myös kirjan. Hänen tavoitteenaan on levittää positiivisen röyhkeyden ilosanomaa, jotta naiset ryhtyisivät rintakehä pörheänä tekemään sitä, mitä itse haluavat, etenkin työelämässä. Tämä on Janakan mukaan ”asennemuijaantumista”.
Janakka on ilman muuta hyvällä asialla, mutta en pidä tästä kiltteyden vastaisesta retoriikasta. Tottahan se on, että työelämä on kovaa kilpailua: vahvemmat voittavat. Kynnysmatoiksi asettuvat jäävät kakkosiksi.
Kiltteyden parjaamisessa taitaa olla kyse epämääräisestä käsitteiden määrittelystä. Kiltteys kun näyttää laajentuneen merkitsemään huonoa itsetuntoa.
Mutta eikö kiltteys ennemminkin ole pyrkimystä sopuisuuteen ja yhteistyöhön? Mitä pahaa sellaisessa on?
Myönnän, että huijasin hieman, kun luettelin kiltteys-hakusanalla saamiani tuloksia. Niihin kuuluivat myös nämä: ”Persoonallisuustutkija: ’Kiltteys on pelkästään hyvä piirre, joka tekee elämästä monella tavalla parempaa’” ja ”Kiltteys on aliarvostettua – mutta ystävällinenkin voi kritisoida muita eikä kaikista tarvitse pitää”.
Kilttien ei tarvitse kivuta barrikadeille. Suurinta kapinaa on vain ylpeästi olla kiltti.
