Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin.
Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, omakotitalo ja asuntovelka.
Siitäkään huolimatta vanhat perinteet eivät ole täysin kadonneet. Päinvastoin: ne edelleen kummittelevat mielessämme. Huomaan usein pohtivani olevani epäonnistunut ihminen, kun elämäni ei ole sellaista, mitä teini-ikäisenä ajattelin olevan tai mitä yhteiskunta elämältäni odottaa. Ei ole unelmatyöpaikkaa, ei perhettä tai omistusasuntoa.
Elämme maailmassa, joka käy jatkuvaa konfliktia uusien ja vanhojen perinteiden välillä. Yhteiskunta ja uudet sukupolvet tarvitsevat uusia perinteitä. On turha olettaa, että 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla syntynyt nuoriso haluaa elää elämää samoin kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa. Myös maailma ympärillämme järähtelee ja muuttuu. Elämme kriisien maailmassa, emmekä voi olettaa, että voimme jäädä elämään yhteiskunnassa, joka oli ennen ilmastokriisiä tai pandemiaa.
Miksi vanhoja perinteitä ja ajattelutapoja on hankalaa tuhota? Ehkä syy on se, ettei niitä välttämättä tarvitsekaan tuhota. On pakko myöntää, että vanhanaikaisuus kiehtoo yhteiskunnassa, joka on nopeatempoinen ja aina läsnä. Samaan aikaan kuitenkin iloitsen kaikista niistä muutoksista, jotka ovat tehneet mahdolliseksi, että voin päättää itse, mitä teen elämässäni naimattomana naisena. Vanhasta maailmasta unelmoiminen on viekoittelevaa, mutta ongelmallista. Tiettyjen perinteiden on tarkoituskin tulla muutetuksi.
Perinteille on tapahtunut samanlaista postmodernia sirpaloitumista kuin kulttuurille ja ajattelulle. Enää ei ole perinteitä, joiden ajatellaan sopivan jokaisen elämään vaan jokainen valikoi omat perinteensä ja luo uusia. Traditiot ovat palikoita, joiden avulla rakennamme identiteettiämme, oli sitten kyse vanhoista tai uusista perinteistä.
Vanhojen arvojen ja perinteiden hylkääminen tarkoittaa myös tietynlaisen yhteisöllisyyden katoamista, mitä itse kaipaan “vanhanaikaisuudessa”. Aikaisemmin arvot ja perinteet löydettiin yhteisöistä, kuten harrastusjärjestöstä tai seurakunnasta. Nyt meillä on itsellämme sekä vastuu että mahdollisuus valita mihin uskomme ja minkä varaan rakennamme elämämme. Perinteitä tarvitaan ja uskon ettemme koskaan pysty irrottautumaan niistä. Ehkä juuri siksi vanhan jättäminen taakse on mahdotonta. Menneisyys on ja tulee olemaan läsnä elämässämme, koska se kiehtoo. Osa perinteistä ovat kuitenkin sellaisia, joita nykyajan ihminen ei tarvitse elämässään. On onni, että jokainen meistä voi valita omat perinteensä eikä tukahtua sellaisten alle, jotka eivät sovi meille.
