Kun herätyskello aamuvarhaisella soi ja unenpöpperössä raahaudun pystyyn, ajattelen, että tänään menen nukkumaan huomattavasti aiemmin kuin edellisiltana menin.
Niin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Repsahdan aina.
Iltakymmenen jälkeen keksin mielenkiintoista puuhaa ja saan ideoita. Tämän kolumninkin hahmottelin keskiyön jälkeen.
Vain harvinaisessa poikkeustapauksessa olen unessa ennen vuorokauden vaihtumista – ja seuraavana aamuna olen entistä väsyneempi.
Suomalaisessa kahdeksasta neljään -yhteiskunnassa eläminen on kaltaisilleni iltavirkuille kärsimystä.
Lukiolaisten liitto otti hiljattain kantaa sen puolesta, että lukiolaisten oppitunnit alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä aamulla. Myöhäisemmän koulunaloituksen puolestapuhujana on tunnettu myös professori Markku Partinen Uniklinikalta.
Hän perustelee kantansa sillä, että murrosikäisten biologinen rytmi siirtyy joitakin tunteja myöhemmäksi, eikä uni tule niin aikaisin kuin lapsena.
Oppimistulokset paranisivat, jos koululaiset eivät nuokkuisi rättiväsyneinä ja unenpuutteessa oppitunneilla.
Muistan kyllä, minkälaista kidutusta aamutunnit yläasteella saattoivat olla. Esimerkiksi kemian hienous meni minulta ohi, kun kahdeksalta alkaneilla tunneilla keskityin lähinnä estämään silmiäni sulkeutumasta. Olin sen verran huonossa hapessa, että ainoa olomuoto, jota pystyin ajattelemaan, oli syvä uni.
Päivärytmin mullistamista kaipaa koulumaailman lisäksi myös työelämä. Ainakin tietotyössä aamujen aloittaminen kello kahdeksan on puhdasta hölmöyttä, sillä ihmisten vireys eri vuorokaudenaikoina vaihtelee yksilöllisesti.
Äärimmäiset aamuvirkut saattavat olla tehokkaimmillaan kello kahdeksan, kun vahvasti iltavirkut pääsevät vauhtiin vasta puolenpäivän jälkeen.
Yhteiskuntamme on perinteisesti pyörinyt aamuvirkkujen ehdoilla. He ovat olleet voittava enemmistö.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mukaan aamuihmisiä on suomalaisista joka viides, iltaihmisiä joka kahdeksas. Loput sijoittuvat välimaastoon.
Partonen sanoo, että iltaihmisten määrä on jostain syystä lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Kun he yrittävät ahtautua aamuihmisille luotuun muottiin, epäterveellinen univaje on taattu.
Onneksi työaikojen liukuma alkaa olla yhä useamman työntekijän etu. Ei ennen aamukymmentä tehty työ ole sen arvokkaampaa kuin päivällä tehty.
Syntyisikö tuottavuusloikka viimein, jos liukumat olisivat lakisääteisiä? Mitä luksusta olisi, jos jokainen työntekijä saisi kuunnella sisäistä kelloaan ja aloittaa työt, kun se kullekin tuntuu fyysisesti oikealta.
Tärkeä kysymys on sekin, olisiko työaikaa järkevä lyhentää. Harva tietotyöläinen kykenee olemaan oikeasti tuottelias kahdeksan tuntia yhteen menoon. Univajeisina uuvutaan ja työnjälki hapertuu.
Tehokas kuuden tunnin päivä saattaisi olla sekä tietotyöläisen terveyden että hänen työnantajansa rahapussin kannalta fiksuin vaihtoehto.
