IPCC:n ilmastoraportti julkaistiin viime viikolla. Luvut olivat tylyt: ihmiskunnalla on 11 vuotta aikaa kääntää kelkkansa.
Jos jatkamme tällä tiellä, maapallo lämpenee vuosisadan loppuun mennessä 4–6 astetta. YK:n arvion mukaan planeettamme kantokyky supistuisi tässä tilanteessa miljardiin ihmiseen. Tällä hetkellä meitä on 7,6 miljardia.
Raportti herätti runsaasti keskustelua, todellisuuden kieltämistä ja ahdistuneisuutta. Miten noin suuri muutos voisi onnistua ihmiseltä, joka on niin itsekeskeinen ja piittaamaton luonnosta? Urakka tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta.
Olen eri mieltä. Minusta IPCC:n raportin tärkein viesti on toivo: meillä on vielä mahdollisuus. Ja uskon, että päivittäin kasvava osa ihmiskunnasta haluaa tarttua tuohon mahdollisuuteen.
Vaikka ihminen kykenee hirvittävään piittaamattomuuteen ja itsekeskeisyyteen, se ei ole lajimme koko kuva. Olemme laumaeläimiä, jotka välittävät toisistaan. Meille sillä on aidosti väliä, että läheisemme voivat hyvin.
Ilmastonmuutokseen on johtanut ahneuden ohella myös rakkaus: olemme halunneet pitää toisistamme huolta, mutta emme ole tajunneet, että siihen on pyritty ympäristölle liian armottomin keinoin.
Se halu ei ole kadonnut mihinkään. Se vain täytyy kohdistaa tarkemmin ja paremmin.
Joku voi toki väittää ihan perustellusti, että evoluution myötä kykenemme välittämään vain hyvin rajallisesta määrästä ihmisiä, pienen heimon kokoisesta porukasta. Sekään ei ole koko totuus: empatiakykymme ja tiedostavan älymme ansiosta kykenemme kuvittelemaan, miltä asiat tuntuvat niistäkin ihmisistä, jotka eivät kuulu juuri meidän laumaamme.
Me ymmärrämme, miltä nousevan meriveden alle kotinsa menettäneestä perheestä tuntuu, joten haluamme aidosti auttaa heitä. Se, että rakkautemme kykenee ylittämään maantieteelliset rajat, on tässä tilanteessa korvaamaton taito.
Mutta maailma ei parane pelkästään halaamalla. Tarvitaan myös lujuutta muuttaa omia luutuneita käyttäytymismalleja ja korjata ympäristölle haitallisia elintapoja – sekä haastaa ympäristön kannalta haitallisia päätöksiä tekevät päättäjät.
Kansalaisten aktiivisuus ja poliitikoille luoma paine on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Jos poliitikot jotain kieltä ymmärtävät niin sitä, että parlamentin pihalla on päivä päivältä kasvava joukko mielenosoittajia.
Viimeisimpänä työkalunamme on rohkeus. Sitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Asia on sanoitettu hienosti First Reformed -leffassa: ”Epätoivoon ainoa ratkaisu on rohkeus, järkeily ei anna vastauksia. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta meidän täytyy tehdä valintoja epävarmuudesta huolimatta. Viisaus on sitä, että pitää mielessään kaksi ristiriitaista totuutta: epätoivon ja rohkeuden.”
