Koronakriisin seurauksena moni asia on otettu tarkasteltavaksi täysin uudesta tai odottamattomasta näkökulmasta. Yksi näistä uudella lailla tarkastelluista asioista on yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Uudenlaista yhteisöllisyyttä on syntynyt esimerkiksi naapurustoihin ja erilaisten ammattiryhmien välille. Taloyhtiöissä ja paikallisissa Facebook-yhteisöissä on perustettu naapuriapua tarjoavia ryhmiä. Yhdessä on pohdittu, kuka voisi tarjota omaa työpanostaan, jos joku lähellä asuva tuttu tai tuntemattomampikin jäisi kotikaranteeniin. Yrittäjät ja kulttuurialan toimijat puolestaan ovat kehitelleet nopealla tahdilla vaihtoehtoisia toimeentulohankinnan muotoja. Keikkoja esimerkiksi livestriimataan ja pääsyn striimiin voi lunastaa ikään kuin ostaisi lipun livekeikalle.
Tällainen uudenlainen luovuus on ollut raikasta tuuletusta aiemmin hieman tunkkaiselle ja unohtuneelle yhteisöllisyyden konseptille. Rappukäytäväkyräilyn ja kiireisten happamien hissinaamojen takaa on kuoriutunut empaattinen tiimi, jossa naapurin aiemmin vittumainen karaoke-Paavo onkin paljastunut yllättävän mukavaksi ihmiseksi.
Ihmisten jäädessä valmiuslain edessä kotiin, on koko kiireinen suoritusyhteiskunta saanut pakotettuna syleilyn pullantuoksuista hyggeilyä. Sosiaalinen media onkin täyttynyt laavukahvi-postauksista ja kotijumppavinkeistä – ja kas, hiivatkin on myyty kaupoista loppuun. Koko Suomi kotoilee 2020 on realiajassa tapahtuva tosielämän näytös. Mutta mitä tapahtuu viimeisessä näytöksessä? Siitä käsikirjoitus ei sano vielä mitään.
Historiantutkija Samu Nyström kertoo Ylen reportaasissa poikkeusolojen kolmesta vaiheesta. Alussa vasta kriisin uhka leijuu ilmassa painostavana, toisessa vaiheessa puolestaan uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi. Jatkumon kolmannessa vaiheessa ihmiset sopeutuvat poikkeuksellisiin olosuhteisiin ja aikaa myöten sitoutuminen rajoituksiin alkaa lipsua. Mureneeko siis orastavan uuden kansakunnallisen yhteisöllisyyden unelma, kun kriisistä tulee uusi normi ja uutuudenviehätys kotoiluun, sormivirkkaukseen ja laavuiluun hiipuu? Jaksavatko suomalaiset pysytellä kotona ja siten puhaltaa yhteen hiileen vielä viikkoja tai jopa kuukausia, vai aletaanko säännöistä pikkuhiljaa lipsua?
Tilanteessa tarvitaan järkkymätöntä yhteisöllisyyttä. Yhteisö voi muodostua jonkin alueen, asian tai vaikkapa aatteen ympärille, joka on tämän ryhmän jäsenille yhteinen. Tämä yhdistävä tekijä voi olla esimerkiksi jaettu tehtävä tai päämäärä. Koronakriisissä yhteiskunnallisen yhteisön päämäärä tiivistyy pääministeri Sanna Marinin (sdp) sanomaan kansalle: “Jokainen meistä joutuu nyt omassa elämässään sietämään epämukavuutta ja epävarmuutta, mutta hyvä myös muistaa minkä takia me tämän teemme. Me teemme — sen takia, että me haluamme suojella kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä tämän epidemian edetessä”.
Tämä on äärimmäisen tärkeä ja hienosti muotoiltu virke, joka saattaa tavalliseksi muuttuneessa ja pitkittyvässä koronteeniarjessa tuntua hetkittäin kaukaiselta motiivilta jaksamiselle. Ainakaan omassa mielenmaisemassani jatkuvaan kotiarestiin eivät ihan ensimmäisenä yhdisty enää sellaiset mielikuvat kuin aurinkoinen Kundalini-joogailu aamun sarasteessa olkkarissa ja ihana livelovelaugh-kotoilu. Itseasiassa en näe itseäni lainkaan viihtymässä seesteisenä, “positive vibes only”, kodinhengettärenä vielä kuukausia. Olisin aika lailla valmis myymään toisen munuaiseni siitä mahdollisuudesta, että voisin istua kahvilassa ja vierailla kirjastossa. Olen myös aivan varma, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Siksi suosittelenkin nyt hieman käytännönläheisempää lähestymistapaa.
Uskon, että myös koronteenin kolmannesta vaiheesta selvitään. En usko, että siihen löytyy ratkaisua 12h live zumba -maratoneiden ja origamiohjeiden avulla, vaan jakamalla tunteita suomalaisen yhteisön ytimestä – jaetulla vitutuksella. Jaettu vitutus nimittäin yhdistää vähintään yhtä hyvin kuin jaettu ilo. Yleensä vielä niin, että ensimmäisestä seuraa jälkimmäistä. Jos siis sinuakin vituttaa jo ihan perkeleesti vessapaperihaaste, ammattihaaste, keppijumppahaaste ja IG-livet, ei hätää. Niin meitä muitakin.
Suomalaisen yhteiskunnan arvoja ovat vastuunkanto ja toisistamme välittäminen, totesi valtiovarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) poikkeusolojen astuessa voimaan maaliskuussa. Siitähän suomalaisessa yhteisössä pohjimmiltaan on kyse: kaveria ei jätetä. Koronakriisissä tämä voidaan varmistaa pitämällä fyysistä etäisyyttä ja pysymällä kotona, mutta pitämällä lisäksi henkistä läheisyyttä.
Henkisen läheisyyden ei kuitenkaan tarvitse olla pelkkää positiivisuutta, vaan joskus on ihan okei todeta, että “vittu, mulla on huono päivä”. Yleensä sen jälkeen helpottaa. Henkinen läheisyys on tunteiden jakamista ja siten yhteisen jaetun todellisuuden luomista. Se on yhteisöllisyyden luomista.
Kyllä tämä tästä.
