Tänä keväänä näin jotain niin upeaa ja niin hirveää, että se jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Netflixiin huhtikuussa saapunut kuusiosainen sketsisarja I think you should leave with Tim Robinson näyttää, mitä seuraa, jos joku kerta kaikkiaan kieltäytyy menettämästä kasvojaan.
Ensimmäisessä näkemässäni sketsissä työhaastattelussa ollut hahmo (Tim Robinson) lähtee ravintolasta ja työntää ovea väärään suuntaan. Kauhistuttava hymy kasvoillaan Robinson pinnistelee ja survoo ovea väärään suuntaan niin kauan, että se nousee saranoiltaan – ja kas, näin sen voi työntää auki. Näin hahmo kyllä säästyy nolon asian myöntämiseltä (hän mokasi työntämällä ovea väärään suuntaan), mutta korjaa sen niin, että siitä tulee alkuperäistä tekoa tuhat kertaa kamalampi.
Tämä on sketseistä miedompia. Kiusallisuusprosentti nousee toisissa sketseissä niin korkeksi, että heikkohermoinen joutuu vääntämään äänenvoimakkuuden pois päältä.
Vaikka Tim Robinsonin kauheat tilanteet ovat liioiteltuja, niiden takana piilee ikiaikainen viisaus: kasvojen menettäminen on ihmiselämän viheliäisimpiä tunteita, ja siksi sitä välttää viimeiseen asti.
Oman virheen myöntäminen on kieltämättä aivan hirveää. Olen itse aina kammonnut hammaslääkärillä käyntiä. En siksi, että pelkäisin toimenpiteitä, vaan siksi, että lääkärin ilmoitukset taas uusista rei’istä ovat merkki epäonnistumisesta hammaslangan käyttämisessä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oma virheeni tulee ammattilaisen toimesta nähdyksi.
Toinen mieltäni kaivertava karmeus ovat oikaisut. Ne ovat hyvin tarpeellisia osoituksia siitä, että media ottaa vastuun mokistaan ja korjaa virheensä. Mutta voi hyvät hyssykät, miten sydämestä kouraisee oikaisuja kirjoittaessa.
Tänä vuonna olen kenties sekoillut ja mokaillut niin paljon, ettei virheiden myöntäminen tunnu yhtä pahalta. Itse asiassa se tuntuu jopa aika vapauttavalta. Sen ajan, jonka aiemmin käytti murehtimiseen siitä, huomasiko joku mokani, voi käyttää ihan johonkin muuhun – vaikka kiusallisten sketsien katsomiseen.
Your fear of looking stupid is holding you back, luin kerran seinään spreijatusta graffitista, ja minusta se on aivan totta.
Virheiden myöntämisellä on myös yhteiskunnallinen aspekti. Kasvojen menettämisestä kieltäytymisestä saa paljon hupaisia sketsejä, mutta kyseessä on oikea ongelma. Kieltäytyminen omien virheiden tunnustamisesta vie mahdollisuuden ja halun muutokseen. Ken ei havaitse itsessään vikaa eikä kuuntele kritiikkiä, hän ei koskaan myöskään kasva ihmisenä.
Erityisesti ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa olen kasvavalla kauhulla seurannut sitä häikäisevän itsevarmaa tapaa, jolla osa keskustelijoista sivuuttaa tieteellisen tutkimuksen tulokset. Tätä perustellaan sillä, että arvostetuissa julkaisusarjoissa julkaistu tutkittu tieto on poliittisesti värittynyttä tai peräti valheellista, kun taas itse hankittu tieto on oikeaa ja aitoa.
On ollut häikäisevää huomata, kuinka osa ihmisistä kokee oman päättelynsä olevan aivan ylivertaista tiedeyhteisön tuottamaan tietoon nähden. Ylivertaisuusvinouma, joka tunnetaan myös nimellä Dunning-Kruger-vaikutus, todella on keskuudessamme – mitä vähemmän tiedät ja osaat, sitä enemmän haluat keulia taidollasi ja tietämykselläsi.
Mutta muistatko, sinä olet ihminen. Erehtyväinen, puutteellinen, mokaileva, monesti oikeassa, usein väärässä – siis inhimillinen. Virheet tuntuvat hirveiltä, mutta niiden olemassaolon myöntäminen vapauttaa.
Kasvojen menettämisestä tulee kerta kerralta helpompaa. Suosittelen sitä siksi lämpimästi aivan kaikille. Aloita vaikka jo tänään.
