Vanhenemisen sanotaan tuovan viisautta. Vaikka kuinka vuosi vuodelta vääjäämättömästi ja sinnikkäästi vanhenen, en silti edelleenkään ymmärrä asennetta, jossa nuoruuteen ja opiskelijuuteen suhtaudutaan kuin leikkivuosina.
Opiskelija ei elä oikeaa elämää, vaan jonkinlaista ongelmatonta ja optimistista light-versiota elämästä. (Lisää joukkoon haluamasi mukaan adjektiivit laiska, ahne ja vastuuton sekä toteamus muiden rahoilla elämisestä.)
Olen törmännyt asenteeseen sukulaisteni kommenteissa, mielipidekirjoituksissa, kolumneissa.
Ajatuksia kirvoitti myös keväällä silmiin sattunut lukijakommentti Kalevan sivuilla koskien Vulcanalia-uutisointiamme.
Nimimerkki ”edeltäväyliopppinut” kommentoi: ”Ihanasti tehty juttu, tyyli aivan kuin aikuisten oikeissa uutisissa. Sai hymyn suupieluksiin tuo hinta-asia, se on tärkeä asia opiskelijalle vaikka normaaleista ihmisistä voi tuntua että kolmen euron pääsylipun hinnn [sic] speksulointi [sic] ylittäisi uutiskynnystä. Näitä lisää.”
Positiivinen palaute toki lämmittää aina kirjoittajan mieltä. Siitä kiitos, ”edeltäväyliopppinut”! Mutta että aikuisten oikeat uutiset? Ja normaalit ihmiset?
Omassa arjessa olevat asiat tuntuvat itsestä tietysti aina kaikista tärkeimmältä, omat valinnat parhailta mahdollisilta. Se on ymmärrettävää: jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija.
Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus herättää joissain lapsiperheiden isissä ja äideissä kauhistusta: Siis ettekö todellakaan ole ajatellut hankkia lapsia? Ja siksi kasvissyöjän kieltäytyminen grillimakkarasta voi vihastuttaa intohimoista lihansyöjää – tai vaihtoehtoisesti toisin päin. Syöt eri asioita kuin minä, ja se on minusta totaalisen väärin!
Oma näkökulma, oma elämäntilanne, omat valinnat ovat siis omasta näkövinkkelistä katsottuna aina parhaita ja järkevimpiä. Mutta se, että oma elämäsi tuntuu valintojesi seurauksena olevan erinomaisessa järjestyksessä, ei anna erivapautta arvottaa sitä muita paremmaksi.
Porilainen demaripoliitikko Esa J. Anttila herätti huomiota kommentillaan, jonka mukaan ”alle 25-vuotiaat eivät vielä tunne elämän realiteetteja. Heillä ei ole asuntolainoja ja työttömyyttä. Elämä on täynnä optimismia.”
Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn johtajan Matti Apusen mukaan ”korkeakoulu on päiväkoti, jossa nuoret aikuiset kuluttavat liikaa aikaa ja muiden ihmisen rahoja”.
En tiedä, kuinka onnellisia, optimistisia, velattomia ja varakkaita alle 25-vuotiaita Anttila ja Apunen tuntevat, mutta Nuorisobarometrin tulokset näyttävät synkempää kuvaa. Viimeisimmän Nuorisobarometrin tulosten mukaan vastaajista 17 prosenttia on karsinut opiskeluvaihtoehtojaan rahanpuutteen vuoksi ja 11 prosenttia on viivyttänyt valmistumistaan rahanpuutteen vuoksi.
Haastatelluista kolmannes on lopettanut harrastuksen ja neljännes on ollut tapaamatta ystäviään rahanpuutteen vuoksi. Rahattomuus myös hävettää: ulkopuolisuutta rahanpuutteen vuoksi on kokenut joka neljäs ja häpeää lähes joka viides.
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimukseen vastanneista opiskelijoista 30 prosenttia koki psyykkisiä vaikeuksia. Vastanneista 16 prosenttia kärsi päivittäin jostakin psyykkisestä oireesta, kuten uniongelmista, keskittymisvaikeuksista, jännittyneisyydestä, masentuneisuudesta tai ahdistuneisuudesta.
Hauskaa ja huoletonta, vai mitä?
Muistutukseksi kaikille teille, jotka pidätte korkeakouluja päiväkoteina ja haikailette myyttisen kepeisiin opiskeluvuosiin: opiskelijaelämä ei ole vastuutonta hauskanpitoa.
Jotta saisi opintotukea, on saatava opintopisteitä. Jotta saisi opintopisteitä, on opiskeltava. Ja jotta jaksaisi opiskella, on oltava ruokaa pöydässä. Ruoan saamiseksi taas tulisi saada rahaa jostain. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Miksi sitten opiskelijoiden elämän koetaan olevan jotain oikean elämän ja normaalin ulkopuolella olevaa? Opiskelijat äänestävät, ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä, perustavat perheen, käyvät töissä, osallistuvat opiskelijapolitiikkaan, vaikuttavat korkeakoulujensa hallinnossa.
Joukossa on tietysti paljon myös heitä, jotka eivät ole millään lailla kiinnostuneita oman elämänpiirinsä (sen kuuluisan kuplan) ulkopuolisista meiningeistä. Mutta näin on myös niin sanottujen oikeiden aikuisten kohdalla.
Opiskeluvuosissa on toki jotain erityisen poikkeuksellista, onhan kyseessä (yleensä) tilapäinen vaihe. Monelle opiskeluvuodet ovat vaikeuksista huolimatta elämän parasta aikaa.
Opiskelen nyt toista maisterintutkintoani, ja edelleen ällistelen sitä, kuinka hienolta yliopistoyhteisöön kuuluminen tuntuu. Yhteisten kurssien selvittäminen yhdessä opiskelijakavereiden tuntuu maagisen hyvältä, lähes yhtä hienolta kuin aloittaessani opinnot kymmenen vuotta sitten.
Toinen opiskeluajan plussapuoli koskee vapautta. Kaikille luennoille ei ole aina pakko mennä (toisin kuin töissä, töihin on pakko mennä), ja esseesuorituksen palauttamisen kanssa voi vetkutella viikkotolkulla, mikäli omantunnon ääni ei soimaa.
Vapautta ja veljeyttä siis on. Vaan siitä huolimatta ajatus opiskelijaelämän sietämättömästä keveydestä on myytti.
Ja vielä: syynä sille, että kolmen euron hinnan maininta oli merkityksellistä, on se, että toisinaan opiskelijan tilillä on vain kymmenen euroa. Hyvässä tapauksessa sen pitää riittää huomiseksi, huonossa tapauksessa viikoksi. Silloin jokainen euro on tärkeä.
Joku tuntematon internetkäyttäjä on kirjannut aikuisuuden määritelmän ytimekkäästi:
Aikuisuus on aika helppoa, olet koko ajan väsynyt ja kerrot muille siitä kuinka väsynyt olet ja he kertovat sinulle siitä kuinka väsyneitä he ovat. (Kömpelö suomennus kirjoittajan)
Eikö tämä kuulosta tutulta myös monesta opiskelijasta?