Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa.
Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän yhteisöllisyydelle, kuten ainejärjestötoiminnalle tai opiskelijapolitiikalle, minulta ei aikaa herunut. Pidin niitä turhanpäiväisinä, koska niissä osaamista ei voinut mittauttaa arvosanoin.
Toimintatapa toi monta hyvää arvosanaa ja toimi jokseenkin hyvin opintojen ajan. Seinä tuli kuitenkin vastaan valmistumisen jälkeen, kun oli aika siirtyä työelämään. Opintojen aikaiset tavat suorittaa eivät enää päteneetkään eivätkä arvosanat taanneet menestystä. Verkostoille ja yhteisöille olisi ollut sitä vastoin käyttöä. Harmi vain, että juuri ne minulta puuttuivat. Niinpä tiestä työelämään tuli tuskainen ja kivinen.
Olen myöhemmin lukenut ihmisen identiteettien parissa uraauurtavaa tutkimusta tehneen psykologi Erik Eriksenin ajatuksia rooleista yhteiskunnassa. Hänen mukaansa tarvitsemme itsellemme esimerkiksi ammattilaisen tai opiskelijan roolin, jonka täyttäessämme tunnemme itsemme arvokkaaksi osaksi yhteiskuntaa.
Omassa tapauksessani olin sitonut itseni niin tiukasti opiskelijan roolin täydelliseen täyttämiseen, että siitä luopuminen oli viedä itsekunnioituksen mukanaan. Omaa arvoa ja identiteettiä ei pitäisikään koskaan sitoa vain suorituksiin ja menestykseen. Toisaalta juuri näitä poliitikot ja yhteiskunnallinen keskustelu yhä kovemmin äänenpainoin opiskelijoilta vaativat.
Koko nuoren elämä tuntuu muutetun tehokkaaksi valmistautumiseksi työelämään. Opiskeluajalle on varattu pelkkä välinearvo, joka realisoituu vain, jos opiskelijasta kasvaa tuottava yksilö yhteiskuntaan. Meille tarjoillaan kiristyvää kilpailua ja kasvavaa epävarmuutta. Juuri siksi oman arvonsa sitominen suorittamiseen on niin vaarallista. Epävarmassa maailmassa suoritusten merkitys saattaa kadota ja oman arvostuksen ylläpitäminen edellyttää yhä uusia suorituksia. Kun ne eivät enää riitä, on tarjolla pelkkää näköalattomuutta.
Suorituksia tai menestystä tärkeämpiä ovatkin asiat, jotka antavat meille pysyvän merkityksen ihmisenä ilman ainoatakaan opintopistettä tai saatua työpaikkaa. Niitä ovat perhe, yhteisöt, joihin kuulumme sekä ystävät. Kahden jälkimmäisen hankintaan kannattaa panostaa myös opiskeluaikana, sillä ystävyyden arvoon ei voida puuttua yhdessäkään hallitusohjelmassa.
Aionkin itse käyttää toisen mahdollisuuteni opiskelijana eri tavalla kuin ensimmäisen. Suorituksilla loistamisen sijaan haluan olla osa yhteisöä, hengailla Humuksessa, uskaltautua mukaan ainejärjestö toimintaan ja heittäytyä keskusteluihin. Haluaisin rohkaista tähän myös muita kaiken suorittamisen puristuksessa. Jos minut suoritusten sijaan muistetaan mukavana opiskelutoverina tai innostavana keskustelukumppanina poistuessani Oulun yliopiston ovista toista kertaa, olen oppinut jotain sellaista, mitä ei voi tenttikirjasta päntätä.
Tätä kirjoittaessa mieleen palautuvatkin lukion ruotsinopettaja Hirvosen minulle lausumat sanat yrittäessäni pyristellä mukana A-ruotsin ryhmässä: ”Et sä Niemelä tätä ruotsia juuri osaa, mutta sä oot niin mukava tyyppi, että pysy vaan täällä.”
Ruotsin arvosanat jäivät lukioon, Hirvosen sanat mieleen. Ne ovat kantaneet pitkälle.
