Lauri Moilasen rohkea kertomus kusipaskavuodesta koskettaa monia. Luin tarinan surullisena, mutta myös helpottuneena. Meistä liian moni on uupunut, ahdistunut, peloissaan tai paniikissa, ja ilman Laurin kaltaisia avoimia ihmisiä saattaisimme luulla olevamme yksin.
Mielestäni on todella hienoa, että ihmiset uskaltavat kertoa mielenterveyden asioista, sillä keskustelu todella ansaitsee ja tarvitsee avoimuutta.
Lauri Moilasen tarinan lisäksi luin Oulun ylioppilaslehdestä jutun, jossa ilmenee karu totuus jopa sadan päivän jonoista YTHS:n mielenterveyspalveluihin.
Osa jonottajista saa toivottavasti ajoissa tarvitsemansa avun. Liian moni kuitenkin hakeutuu avun piiriin vasta aivan viimeisillä voimillaan, jolloin toimenpiteet pitäisi aloittaa mahdollisimman pian, ei vasta kolmen kuukauden päästä.
Koska mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkät ja ongelma yhä yleisempi, ei ole ihme, että joku apua kipeästi tarvitseva ei pääse edes siihen jonoon saakka.
Olen lisäksi lukenut useita juttuja siitä, kuinka avun hakeminen saattaa olla valmiiksi uupuneelle tai masentuneelle suhteettoman raskas prosessi.
Voi olla, että apu olisi vain yhden puhelinsoiton päässä, mutta uupuneelle se tuntuu mahdottomalta. Voi myös olla, että ponnistuksista huolimatta apua ei silti saa.
Isäni äkillisen kuoleman jälkeen patosin surun syvälle, enkä käsitellyt sitä ajoissa.
Puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen olin mennyt kihloihin ja aloittanut opiskelun unelma-alallani, kun yhtäkkiä romahdin täysin. Sain lamauttavia paniikki- ja ahdistuskohtauksia, en uskaltanut nukkua, pelkäsin kuolemaa niin paljon, etten voinut mennä edes kauppaan.
Kun jaksoin lääkäriin asti, hän totesi minun kärsivän paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä hypokondrisesta oireyhtymästä. Silti jostakin syystä jäin diagnoosien kanssa yksin.
Olin aina ollut herkkä ja ahdistunut, mutta en käsittänyt, miksi oireet olivat nyt niin voimakkaat. Vaikuttiko suru niin rajusti?
Sain pahoja fyysisiä oireita, joita kävin viimeisillä voimillani valittamassa YTHS:n vastaanotolla. Tuntui kuin paidan kaulus olisi jatkuvasti puristanut kaulaani, eikä henki kulkenut. Lisäksi psyykkiset oireet tekivät minusta opiskelukyvyttömän.
En ymmärrä, miten kestin sen, että fyysiset oireeni vähäteltiin joka kerta mielenterveysongelmieni varjolla. Olin aivan poikki, eikä kukaan kuunnellut.
Kolmannella kerralla lääkäri lupautui kokeilemaan kaulaani, mutta muistutti ennen toimenpidettä fyysisten oireiden olevan osa mielenterveyden häiriöitäni.
Mutta kaulastani löytyi sillä kertaa patti. Kilpirauhasessani oli yli kahdeksan senttiä pitkä kasvain, joka painoi henkitorveani. Jouduin kiireellisenä leikkausjonoon. Silti vielä tilannearvioinnissa kirurgini naureskeli huoneessa olevalle kandille ääneen, että tällä potilaalla on mielenterveysongelmia.
Leikkauksen jälkeen ja lääkityksen alettua oloni helpottui vähitellen. Kilpirauhasen sairaus oli voimistanut ahdistuneisuuttani ja aiheuttanut paniikkia.
Prosessi itsessään oli ollut todella raskas; olin jäänyt henkisten ongelmieni täysin ilman tukea. Lisäksi lääkärit eivät ottaneet tosissaan fyysisiä oireitani mielenterveystilanteeni takia. Mitä jos en olisikaan jaksanut käydä jatkuvasti lääkärissä vaatimassa apua?
Mielenterveyspalveluihin pitäisi olla jatkuva ja taattu pääsy. Kukaan ei saa jättää hakematta apua vähättelyn pelossa tai siksi, että jonot ovat liian pitkät.
Jos keskustelu mielenterveysasioista jatkuu näin avoimena, uskon, että lopulta myös terveydenhuollon asenteet ja käytännöt muuttuvat vastaamaan meidän todellisia tarpeitamme. Älkää siis antako periksi!
Kirjoittaja on tavannut elämässään myös todella hyviä ja ymmärtäviä lääkäreitä.
