Jos et ollut paikalla, niin tiedoksi: Oulun 10. sarjakuvafestivaaleilla 18.-21.11. tapahtui suuria asioita. Maailmanrauha julistettiin jo avajaisissa, ruotsalainen Don Arvidsson valittiin strippisarjakuvan maailmanmestariksi, Suomen sarjakuvaseura täytti 50 vuotta. Ja mikä tärkeintä: viiriperinne elvytettiin.
En itse päässyt osallistumaan avajaisiin, mutta katsoin jälkeenpäin videotallenteen. Ja se sarjakuvaseuran merkkipäivä oli oikeastaan vasta seuraavalla viikolla, mutta juhliminen alkoi jo Oulussa.
Viirienjakotilaisuudessa sen sijaan oli oltava itse paikalla. Festivaalilauantain lavaohjelmaa ei striimattu lainkaan.
Pöytäviirit, tai standaarit, jakoi Turun Sarjakuvakaupan Petteri Oja.
“Minulle tuli eräs päivä mieleen, että yritys- ja yhdistysmaailmasta tuttu viiriperinne pitäisi elvyttää. Kaksi minuuttia myöhemmin Harri Filppa soitti ja sanoi, että hänkin oli juuri saanut saman ajatuksen. No, minä ajattelin suunnittelijaksi ensimmäisenä Ville Tietäväistä. Soitin hänelle ja hän totesi, että oli itsekin ajatellut ensiksi juuri itseään. Jotakin oli selvästi ollut ilmassa.” Uskomatonta synergiaa siis, suorastaan kohtalonomaista.
Erityisen ansioituneina palkittiin viirillä tällä kertaa Mari Ahokoivu, Jouko Ruokosenmäki ja Timo Ronkainen.
Koronatilanne antoi sen verran myöten, että livetapahtumiakin saattoi järjestää. Festivaalin taiteellinen johtaja Harri Filppa sanoi, että virtuaalitapahtumat voivat ehkä saavuttaa suuria määriä ihmisiä, mutta siitä ei sarjakuvafestivaaleilla ole kysymys. Vieras toisensa jälkeen puhuikin festivaalien merkityksestä tekijöiden ja yleisön kohtaamispaikkana. Tapahtumissa verkostoidutaan ja tehdään myös suuri osa kirjamyynnistä. Fanit pitävät siitä, että saavat albumiinsa nimikirjoituksen ja pääsevät juttelemaan tekijän kanssa.
Festivaaleja on kaikenkokoisia, vakiintuneita ja uusia tulokkaita. Angoulême Ranskassa on yksi perinteikkäimmistä. Suomessa suurin festivaali järjestetään Helsingissä.
Oulun sarjakuvafestivaali on vielä pysynyt pienenä ja yhteisöllisenä, ja lähes kaikki osallistujat mahtuivat viettämään iltaa Snooker Timeen. Perjantaina kokoonnuttiin koronapassien tarkastuksen jälkeen lasillisten äärelle piirtämään yhteistä sarjakuvaa. Aiheeksi valikoitui koronavirus. Lauantaina Snookerissa järjestettiin pubivisa, jonka aiheena olivat loogisesti Oulun sarjakuvafestivaalit.
Yleensä en istu sarjakuvafestivaaleilla koko päivää alustuksissa, vaan valitsen muutaman tärpin. Tällä kertaa lauantai kului melkein kokonaan Oulun pääkirjaston Teuvo Pakkala -salissa.
Ohjelma tarjosi hyvän katsauksen sarjakuvan menneeseen ja tulevaan. Paikalla oli monia taiteilijoita puhumassa uutuusteoksistaan, mutta myös sarjakuvan historiasta ja kustantamisesta.
Alustuksista välittyi hyvin se, miten monipuolinen väline sarjakuva on, ja millaista aiheiden kirjoa sen avulla voi käsitellä. Mari Ahokoivu esitteli piirtämiänsä ja Laura Ertimon käsikirjoittamia pedagogisia lastensarjakuvia, jotka kertovat ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta.
Jiipu Uusitalo taas oli tarttunut somessa kuumia tunteita herättäviin aiheisiin, kuten seksuaalisuuteen, sukupuoleen ja valtaan, eläinhahmojen kautta etäännyttäen.
Tavallaan sarjakuvista on tullut valtavirtaa. Finnish Nightmaresia piirtävän Karoliina Korhosen sarjakuva tervehtii ihmisiä jo Suomen lentokentällä. On sarjakuvaoopperaa, ja sarjakuvat ovat vallanneet alaa perinteisen taiteen näyttelytiloissa. Tarjontaa olisi enemmän kuin mitä kustantamot pystyvät julkaisemaan. Samaan aikaan vuosikymmeniä ilmestyneitä sarjakuvalehtiä lopetetaan, eikä strippejä enää osteta sanomalehtiin samalla tavalla kuin ennen. Festivaalin tanskalaisvieras Peter Snejbjerg totesi kärjistäen, että sarjakuvasta on tullut lähinnä storyboard elokuville.
Sarjakuvan julkaisukynnys on madaltunut internetin myötä, mutta perinteiset julkaisumuodot kriisiytyvät. Silti, digitaalinen murros on tuonut myös mainstream-sarjakuvaan jotakin hyvääkin. Pitkän uran tehneen Snejbjergin mukaan piirtäjät ovat ennen puurtaneet yksinään, mutta nykyisin yleisö voi olla suoraan kontaktissa taiteilijoihin.
Eri asia on sitten se, kuinka moni pystyy nykyisin elämään pelkästään sarjakuvasta. Pienilläkin festivaaleilla, kuten Oulussa, pidetään yllä elintärkeitä verkostoja. Voi vain toivoa, että korona jo pian hellittää, jotta festivaalit pääsevät elpymään.
Tuoreen musteen tuoksu
Sarjakuvantekijöille menestys ei mene päähän kovin herkästi. Tai tällaisen vaikutelman sai, kun jutteli Oulun sarjakuvafestivaalien kansainvälisen vieraan Peter Snejbjergin kanssa.
Hän on tanskalainen piirtäjä ja käsikirjoittaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Dark Horselle, DC Comicsille ja Vertigolle, sarjakuvakustantamoiden jäteille. Snejbjerg on tehnyt töitä joidenkin sarjakuvamaailman parhaiden kirjoittajien kanssa – hän on ollut onnekas, mutta oikeastaan hän ei tapaa kirjoittajia kovin usein. Hän on piirtänyt kulttisarjakuva Hellboyta, mutta oikeastaan se oli spinoff-sarja.
Snejbjerg käsikirjoittaa Aku Ankkaakin, mutta ankkasarjojen piirtäminen vaatisi hänen mukaansa vielä paljon harjoittelua.
Pääkirjaston Teuvo Pakkala -salissa Snejbjerg piti kaksi alustusta – toisen Aku Ankoista ja toisen sarjakuva-albumi Marlenesta, joka ilmestyi suomenkielisenä festivaalien yhteydessä. Häntä haastatteli suomalaisen sarjakuvamaailman vaikuttaja Jouko Ruokosenmäki, joka on myös suomentanut Marlenen.
Kuvassa Peter Snejbjerg.
Snejbjerg kertoi, että piirtää mielellään esimerkiksi Karhukoplan seikkailuja. Myös Hannu Hanhen ympärille on helppo kehittää tarinoita, mutta Mikki Hiiri on hankala – tylsä ja porvarillinen. Karhukoplan jäsenet taas ovat hauskoja, työväenluokkaisia konnia. Heitä kiinnostaa lähinnä se, ettei tarvitsisi tehdä töitä, vaan saisi makoilla auringossa. Mielenkiintoista! Millaista luokkapolitiikka on Ankkalinnan alamaailmassa muuten? Ovatko suuruudenhullut maailmanvalloitusaikeet yleensä enemmän yläluokan touhuja?
“No, Aku Ankan maailmassa on vain muutama rikollinen. Milla Magia on koulutettu ja hienostunut, ylempää yhteiskuntaluokkaa selvästi. Hän haluaa olla maailman rikkain nainen ja käyttää oppineisuuttaan päämääriensä saavuttamiseksi. Mustakaapu taas pitää itseään rikollisten kuninkaana, ja hänellä on ainakin pyrkimyksiä yläluokkaan. Musta Pekka on kuin Karhukolpa, mutta lisäksi hän on kiusaaja. Hänellä ei vaikuta olevan mitään erityisiä päämääriä, paitsi ihmisten satuttaminen.” Sitten on tietysti Kroisos Pennonen, Roope Ankan ykköskilpailija ja samaa yhden prosentin superrikassarjaa kuin Roopekin.
Sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta
Snejbjerg piirtää nykyään täysin digitaalisesti, koska se on yksinkertaisesti helpompaa. Ruokosenmäki kysyi Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa mukaillen, kaipaako Snejbjerg tuoreen musteen tuoksua aamuisin. “Tavallaan. Joskus tunnen nostalgiaa, mutta toisaalta on mukavaa pistää joka päivä puhdas paita töihin.”
Kahdenkeskisessä haastattelussa Snejbjerg totesi, että hän lukee sarjakuvia edelleen mieluiten kirjana.
Kirjojen myynti onkin edelleen sarjakuvafestivaaleilla tärkeää. Snejbjergiltä saattoi saada nimikirjoituksen uuteen suomennettuun Marleneen, joka tuoksuu yhä tuoreelta painomusteelta. Se on Snejbjergin käsikirjoittama ja vahvoin vedoin sekä kontrastein piirtämä yliluonnollinen mysteeri, joka kertoo hallitusti pienen tarinan, mutta jättää avoimeksi paljon kysymyksiä. Se lienee myös hienovaraista piikittelyä tietyn tyyppisiä miestaiteilijoita ja fanipoikia kohtaan. Alun perin albumi ilmestyi jo vuonna 1998. Mikä innoitti Snejbjergin kirjoittamaan murhamysteerin?
“Olen aina pitänyt kauhutarinoista, ja toisaalta amerikkalaisista underground- ja kauhusarjakuvista. Kasvoin 70-luvulla sen aikaisen kauhukulttuurin ympäröimänä, ja pidin muun muassa halvoista italialaisista b-elokuvista ja pulp-tyylistä. Luin myös amerikkalaista kauhusarjakuvaa, kuten Creepy ja Eerie -lehtiä. Marlene on syntynyt näistä vaikutteista.”
Ehkäpä kirja löytää lukijansa Suomessakin nyt, kun true crime ja mysteerit ovat suosittuja?
“Toivottavasti! Minusta se on edelleen hyvä tarina, ja toivon, että lukijatkin pitävät siitä. En ole itse true crimen tai nordic noirin ystävä. Pidän jostakin rikosfiktiosta, esimerkiksi Mare of Easttown- sarjasta, mutta en oikeastaan nauti oikeiden ihmisten tragedioista. Ymmärrän silti, mikä näissä tarinoissa viehättää. Lapset lukevat mielellään siitä, kuinka toiset lapset ovat tuhmia, ja aikuiset siitä, kuinka toiset aikuiset ovat tuhmia. Ihmisluonne on sellainen.”
Lukijalla kestää joskus hetki totutella uuteen kädenjälkeen, kun piirtäjä vaihtuu kesken tarinan. Mutta millaista piirtäjälle on hypätä jonkun toisen kenkiin? Onko helppo vaihtaa tyylistä tai genrestä toiseen, Vertigo-sarjakuvista Ankkalinnaan?
”En tiedä, onko se helppoa, mutta kyllä se onnistuu. Aku Ankka on hyvin erilainen maailma, se on totta. Haaste on siinä, että formaatti on hyvin tarkkaan määritelty ja lyhyt. Tarinat itsessään eivät ole keskenään niin kovin erilaisia. Ne kaikki kertovat lopulta inhimillisistä tunteista ja motivaatioista, eikä oikeastaan ole väliä, kertooko tarina Roopen rahasäiliöön murtautuvasta Karhukolpasta vai vaimonsa murhanneesta miehestä.”
“Luulen, että ankkasarjat ovat niin suosittuja siksi, että niihin on helppo samaistua. Carl Barks kehitti nämä eläinhahmot mainioksi välineeksi kertoa tarinoita ihmisistä: ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista.”
Entäpä indiesarjakuvat ja omakustanteet? Pitääkö Snjebjerg niistä? Entä sarjakuvafestivaaleista?
“Minusta monet parhaista nykysarjakuvista ovat joko pienkustantamoiden julkaisemia tai omakustanteita. Festivaalit taas ovat tärkeitä sarjakuvayhteisölle, joten meidän täytyy yrittää pitää ne hengissä. Ranskalainen Angoulême on yksi suosikeistani, ja Kööpenhaminan festivaalit samoin. Mutta pidän myös pienemmistä tapahtumista ja siitä, että pääsee tutustumaan johonkin aivan uuteen paikkaan.”
