Lapsena olin hyvä kaikessa. Tykkäsin milloin mistäkin tekemisestä: pelasin pleikkarilla, leikin kastemadoilla, piirsin, lauleskelin poltettujen CD-levyjen tahtiin ja tykkäsin paistaa jauhelihaa pannulla. Ehkä aikuiset ulkopuolella pystyivät näkemään, että olen tietyissä asioissa hyvä, mutta minusta tuntui, että pystyn mihin vaan, jos tilaisuus tulee kohdalle.
Minun annettiin auttaa ruoanlaitossa, pihatöissä, seinien maalaamisessa, kynsien lakkaamisessa ja lukemattomissa muissa asioissa, siitä huolimatta, että olin niissä surkea. Olisi ollut miljoona kertaa nopeampaa tehdä moni asia itse, mutta vanhempani ymmärsivät, että on minulle tärkeää saada tehdä asioita juuri siksi, että olin niissä sysipaska. Miten muuten olisin oppinut kuin kaatamalla välillä maidot pöydälle tai värittämällä vahingossa pöydän puolelle?
Aikuisille odotukset ovat erilaiset. Työelämässä ei ehkä olekaan olennaista antaa kaikkien piirrellä pitkin seiniä, mutta entä vapaa-ajalla? Jossain vaiheessa lokeroidumme: lapsuuden harrastuksista oudoimmat karsiutuvat pois, opiskelemme tietyn tutkinnon ja teemme tiettyä työtä.
Moni meistä jatkaa lapsena opittuja harrastuksiaan. Minä piirrän, pelaan ja paistan vegejauhista. On mukavaa olla hyvä asioissa, joita tekee. Mutta päästämmekö itsemme liian helpolla aikuisina? Entä jos tekisi mielelle hyvää myös tehdä jotain siitä huolimatta ja jopa sen takia, että on siinä aivan paska?
Olemme tottuneet häpeämään ja ujostelemaan, miettimään sitä, mitä muut ajattelevat meistä. Olin pienenä kympin tyttö. Identiteettini on rakentunut sen ympärille mitä osaan ja missä olen hyvä. Minulle on todella vaikeaa olla huono asioissa muiden nähden; sehän tarkoittaisi identiteettitasolla sitä, että olen kokonaisvaltaisesti vähän kökkö tyyppi.
Kieltäydyn tiettyjen lautapelien pelaamisesta, koska tiedän pettyväni itseeni, jos häviän. En suostu harrastamaan frisbeegolfia, koska se aiheuttaa minussa silmitöntä raivoa. En tule koskaan ajamaan autoa Helsingissä, koska olen varma, että ajaisin pahki ratikkaan ja joutuisin iltauutisiin. Tilttaan täysin, jos muut huomaavat huonouteni enkä pysty suhtautumaan itseeni aina myötätuntoisesti. Siksi vältän tilanteita, joissa petyn omiin kykyihini.
Mutta tässäpä vasta herkullinen haaste: entä jos olisikin mahdollista tehdä asioita huonosti yksin ja pitää silti hauskaa? Minun ei tarvitse haastaa itseäni pelaamaan mitään pallopeliä, sillä ennemmin syön omat hampaani. Mutta teen huonosti asioita, joista kukaan muu ei saa koskaan tietää. Se on minulle sopiva tapa haastaa itseäni oppimaan.
Ompelin pari vuotta sitten itselleni mekon, jonka toinen tasku meni vahingossa väärin päin, enkä koskaan vaivautunut korjaamaan sitä. Joudun joka kerta tunkemaan puhelinta siihen taskuun vähän väkivalloin, mutta se ajaa silti asiansa. Jos pyrkisin aina täydellisyyteen, moni hauska asia jäisi kokonaan tekemättä. Jäisin odottamaan sitä päivää, kun jaksan lukea ompelukirjan ja katsoa neulontavideoita, ja kohta olisinkin 80-vuotias.
Siispä tänä vappuna haastan sinua, lukija, tee jotain huonosti ja nauti siitä. Älä kerro kenellekään, että mokasit, että teit huonosti, olisipa voinut tulla parempikin, ensi kerralla teen kunnolla. Kokeile olla huono ja keskeneräinen ja voitkin yllättyä siitä, että tehty on parempi kuin täydellinen.
