Päästäni hulvahtaa napaan asti ulottuva aalto, joka muljauttaa sydäntäni ja saa käteni ja ääneni tärisemään.
Näin käy, kun odotan vuoroani esittelykierroksen ringissä tai ennen esiintymis- tai kilpailutilannetta, joskus myös kadulla puolituttuun törmätessäni.
Olen jännittäjä.
Ala-asteella jännityksen takia möhlittyjen esitelmien jälkeen luulin pitkään, että jännittäminen on jotenkin poikkeuksellinen ja hävettävä vaiva, josta on päästävä eroon.
Koin epäonnistuneeni, jos h-hetkellä käteni vapisivat tai sekoilin sanoissani.
Vasta yliopiston puheviestinnän kurssilla opin, ettei jännittämistä tarvitse kitkeä tunnerepertuaarista.
Suun avaaminen julkisesti on huomattavasti helpompaa, kun oman jännittämisensä hyväksyy.
Tänäkin syksynä moni opiskelija hermoilee tutustumisiltamissa, lounaspöydissä ja ryhmätöitä tehdessään – saati sitten ryhmätöitä esitellessään.
YTHS:n mukaan noin joka kolmas opiskelijoista kokee esiintymisen kaltaiset sosiaaliset tilanteet ongelmallisiksi jännittämisen vuoksi.
Opiskelijoille on onneksi olemassa jännittäjäryhmiä, joissa arkea hankaloittavaan jännittämiseen saa vertaistukea ja vinkkejä.
Vielä ihanampaa olisi, jos jännittäminen ei jakaisi ihmisiä kahteen leiriin, vaan jännittämisestä puhuttaisiin avoimesti ja täysin normaalina asiana.
Esiintymistaitojen kanssa yhtä tärkeiksi pitäisi nostaa jännittämistaidot. Jännittäminenhän on varsinainen supervoima, jota on turha demonisoida, piilotella tai ruoskia pois. Se on saatava hyötykäyttöön.
Oikeastaan on aika kammottava ajatus, että jännittämiseni yhtäkkiä katoaisi. Reaktio nimittäin kertoo minulle, että edessä on jotain uutta ja tärkeää, jota varten kannattaa valmistautua.
Virittävän jännityskihelmöinnin ja lamaannuttavan jännittämisen välimaastossa taiteilu on toisinaan nuoralla huojumista. Pelon hallintaa on opeteltava.
Omaa ensiapuani tärinätilanteissa ovat silmien sulkeminen ja syvään hengittäminen.
Humoristisesta suhtautumisesta on myös apua. Eivät jännittävät tilanteet useinkaan niin vakavia ole, että niiden vuoksi kannattaisi hermoja kiristellä. Pieni mokailu jännittyneenä keventää tunnelmaa, joten töppäilyä on turha etukäteen kauhistella.
Yläasteelta muistan erään huhun. Luokkakaverini siskon luokkakaveri oli kuulemma ennen esitelmää sanonut kaikille, että nyt jännittää niin paljon, että on pakko nostaa jalat ylös. Hän oli mennyt makaamaan liitutaulun alle ja nostanut jalkansa kohti kattoa.
Vaikka kyseessä olisi vain juoru, tarinan henkilön häpeilemättömyydessä on jotain tavoiteltavaa.
