Koska kansakuntamme syviä traumoja sopii käsitellä näin juhlavuonna, haluan nostaa esiin erään tapahtuman lähihistoriastamme.
Kevättalvella 2009 silloinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) sai Rukan hiihtoladuilla idean yleisen eläkeiän nostamisesta 65 vuoteen. Suuret ikäluokat nousivat takajaloilleen, ja kohun keskellä uhkailtiin yleislakollakin. Välttämätön uudistus pantiin kiireen vilkkaa jäihin.
Vuonna 2014 päästiin sopuun asteittaisesta eläkeiän nostosta 65 ikävuoteen. Iltasanomat julisti tuolloin eläkeuudistuksen suuriksi voittajiksi nuoret ja (oletettavasti pitkäikäiset) naiset. ”Ollapa nyt kolmekymppinen tai alle”, otsikossa haaveiltiin.
Eletään vuotta 2017, ja tuorein eläkeuudistus on juuri astunut voimaan. Minun pitäisi siis tuntea itseni suureksi voittajaksi, sillä lähestyn kolmeakymmentä. En kuitenkaan tunne itseäni voittajaksi, kun vertailen ystävieni kanssa silpputöistä kasautuneita eläkekertymiä. Kuittailemme summan pienuutta hermostuneesti naureskelemalla: ”No eihän me koskaan edes päästä eläkkeelle!” Viralliset tahot vakuuttavat, että mekin pääsemme joskus eläkkeelle (ikäluokkani tavoite-eläkeikä on noin 70).
Se taas on toinen juttu, millaiseen työeläkkeeseen tulevaisuudessa on varaa. Nykyisen eläkejärjestelmän vakauttaminen ikäluokkien välillä on rakennettu talouskasvun varaan, mutta kun talous ei kasva, eläkerahastoihin ladatut paukut uhkaavat hyytyä.
Nuorten eläkkeistä on viimeisen kymmenen vuoden aikana leikattu noin kolmannes, ja on todennäköistä, että niitä joudutaan leikkaamaan tulevaisuudessa lisää. Tästä ei paljoa huudella, vaikka syytä olisi. Kovin vähän puhutaan myös siitä, että korkean työttömyyden ja pätkätöiden kanssa painivien nuorten niskaan kaatuu eläkepommin lisäksi myös huoltosuhteen heikkeneminen.
Tämä näkymä on monella tapaa vaarallinen jo nyt, jos nuorilta katoaa usko omiin pärjäämismahdollisuuksiinsa elämässä. On vaikea olla kyynistymättä, jos tulevaisuus alkaa näyttää ryteikköiseltä miinakentältä.
Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on arka ja tunteita herättävä puheenaihe. Se kutsuu puoleensa kärjistyksiä ja populismia, jossa monimutkaista kokonaisuutta yksinkertaistetaan ja vääristellään. Tuoreena esimerkkinä tästä on Sdp:n entisen kansanedustajan Kimmo Kiljusen ehdotus eläkkeiden sitomisesta palkkaindeksiin, vaikka se tyhjentäisi eläkekassan vuoteen 2067 mennessä. Kiljusen kaltaiset vastakkainasettelun agitaattorit ohjaavat pahimmassa tapauksessa huomion pois todellisista ongelmista. On vaara, että nuorten taakasta puhuminen tukahdutetaan alkuunsa sukupolvisodan lietsontana.
Kukaan tuskin voi kieltää sitä, että nuorten nykyisestä ja tulevasta elintasosta leikkaaminen on ollut turhan helppoa tällä hallituskaudella. Nuorten etujen polkeminen harvemmin herättää suurta tuohtumusta. Kukaan ei esimerkiksi uhannut yleislakolla silloin, kun hallitus päätti historiallisen suurista leikkauksista opintotukeen joulun alla. Luetuimpien uutisten perusteella kansakunnan kiinnostus kohdistui tuolloin lähinnä presidenttiparin Lennu-koiran edesottamuksiin.
Tällainen hiljaisuus leikkausten edessä on myrkkyä nuorten jo valmiiksi alhaiselle äänestysinnolle. Miksi antaa äänensä, jos ei kukaan ei edes kuuntele?
Nuorten apaattisuus on huolestuttavaa koko demokratian kannalta, sillä tilastojen mukaan ne, jotka nukkuvat nuorena eivät välttämättä herää äänestämään vanhempanakaan.
Edellisissä kuntavaaleissa valituista kunnallisvaltuutetuista alle 30-vuotiaita oli vain kuusi prosenttia. Seuraavat kuntavaalit järjestetään huhtikuussa. On korkea aika osoittaa, että emme luovuta tulevaisuuttamme leikkuriin vapaaehtoisesti.
