Helsingin Sanomien toimittajan Satu Vasantolan (s. 1965) esikoisteos En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pysäyttävän tarinan juuriltaan lähteneistä ja menneisyytensä piinaamista ihmisistä.
Eteläpohjalaisesta maalaiskylästä Helsinkiin muuttanut ja juristiksi opiskellut Susanna on sukulaisten silmissä vieraalta tuntuva ”herra”. Irakilainen Fatima on paennut lastensa ja veljensä kanssa Suomeen kotimaansa väkivaltaa. Susannan eno Tapio muuttaa 60-luvulla töiden perässä Ruotsiin, jossa finnjävelit ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Epäreilun kohtelun suututtamana hän tekee kohtalokkaan virheen ja palaa nöyryytettynä kotiin.
Pakolaisten ja Tapion tarinat hyljeksittyinä muukalaisina rinnastuvat teoksessa alleviivaamatta. Niin ikään lapsesta saakka hyljeksitty Susanna ottaa Fatiman lapsineen kotiinsa asumaan. Teoksessa kuvataan inhimillistä kärsimystä eri muodoissaan, mutta koskettavimmillaan se on, kun aito lähimmäisenrakkaus ja lämpö pilkahtavat esiin, usein arkisissa ja pienissä teoissa.
Susannan mumma tuo kontrastia juurettomille hahmoille. Mummola on suvun kiintopiste ja turvapaikka. Pelkäksi uhrautuvaksi äitihahmoksi mumma ei kuitenkaan typisty, vaan raskasta salaisuutta kantava nainen on toiveineen ja seksuaalisine haluineen aidon moniulotteinen ihminen.
Kolmeen osaan jaettu romaani on useista miljöönvaihdoksistaan ja isohkosta henkilökavalkadistaan huolimatta eheä kokonaisuus. Taitavasti rakennettu tarina koukuttaa ensimmäiseltä sivulta lähtien.
Tekstin ajoittaiset epätavalliset sanajärjestykset pistävät aluksi silmään. Ne tuovat teokseen vanhahtavaa maalaismurteen sointia, ja sopivat hyvin etenkin mumman suuhun. Myös se-pronominin käyttäminen henkilöistä tuo maaseutu–Helsinki -vastakkainasettelun tematiikkaan sopivaa puhekielisyyttä.
Teoksen henkilöt ovat uskottavia, epätäydellisiä ihmisiä, jotka kaipaavat rakkautta ja kipuilevat kukin haavojensa kanssa. Maailmassa paha saa harvoin palkkansa eivätkä kaikki haavat parane, mutta hyväkin ottaa joskus erävoiton. Toisista huolta pitämällä, olemalla ihminen ihmiselle, pelastetaan henkiä ja luodaan elintärkeää yhteisöllisyyttä; yksin ei selviä kukaan.
Vihapuheen ja vastakkainasettelun ajassa onnistuu Vasantolan humaani teos herättämään uskoa ihmiseen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Teosta voi suositella kaikille synnyinmaahan ja asuinpaikkaan katsomatta, pienellä varoituksella tosin.
Romaanin henkilöiden mukana eläminen voi vakavasti horjuttaa lukijansa maailmankatsomusta.
