Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput (2018) koostuu tekijöiden kirjallisuutta käsittelevästä esseedialogista sekä kolmenkymmenen kotimaisen ja ulkomaisen romaanin lopetuksia tarkastelevista pienoisesseistä. Teos sai alkunsa Vuolan ja Melenderin käymästä keskustelusta: miksi romaanin päättäminen on kirjailijalle niin vaikeaa ja miksi edes suurimpien klassikkojen viimeisistä virkkeistä harva muistaa mitään?
Neljään lukuun jakautuvassa teoksessa valotetaan tekijöiden kirjallisia mieltymyksiä, lähestytään lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esitellään ”epäonnistuneita” romaanien lopetuksia sekä (kriittisellä otteella) myös yleisiä romaanin lopetuksen kaavoja. Lopuksi tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia.
Kumpikaan tekijöistä ei juuri innostu perinteisestä juoniromaanista, vaan molemmat ovat kiinnostuneita erityisesti romaanin kielelliset seikoista, kuten tyylillisistä ratkaisuista. Kaikessa Vuolan ja Melenderin mieltymykset eivät käy yksiin, ja hyvä niin, sillä siten dialogi avaa lukijalle lisää kiinnostavia näkökulmia aiheisiin.
Tekijöiden lausumaton rajanveto ”korkean” ja ”matalan” kirjallisuuden välille ei jää lukijalle epäselväksi. Genrekirjallisuus ei kaavamaisine loppuineen tekijöitä juuri kiinnosta. Yksi genrekirjallisuutta edustava teos, Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna on kuitenkin otettu mukaan ikään kuin ”rumana kaverina”, jota vasten korkeuksistaan hymyävät, taitavasti lopetetut teokset näyttäytyvät entistäkin viehättävämpinä:
”Teoksen yhteydet toisen päähenkilön eli Mark Darcyn nimeä myöten Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon eivät riitä kohottamaan sen kaunokirjallista tasoa. […] Loppuratkaisu on itsestään selvä. Sen täytyy olla onnellinen ja kääntyä päähenkilölle voitoksi – eli rakkaudeksi, kun chick litistä on kyse. Jo antiikissa tunnettiin ajatus ”vakavasta” kirjallisuuden lajista (tragedia) ja ”ajanvietteestä” (komedia). Viihdekirjallisuudelta lukija ei etenkään kaipaa yllätyksiä tai poikkeamia.”
Herää kysymys: entäs sitten? Ehkä viihdekirjallisuudellakin on ansaittu paikkansa lukevan yleisön keskuudessa? Onko siitä haittaa, jos vaikkapa reilu tuhatsivuisen, hankaluutensa (eli ”korkeutensa”?) takia monelta kesken jäävän Infinite Jestin läpi kahlattuaan huoahtaa hetkisen höpsösti koheltavan Bridget Jonesin seurassa?
Ehkä pieni ennalta-arvattava viihde tekee vakavimmallekin ajattelijalle välillä hyvää – elämä on rankkaa, ja sen tietää myös murheisiinsa ryyppäävä Jones.
Joka tapauksessa kirjallisesti sivistyneiden kirjailijoiden tekstiä on nautinnollista lukea: Vuola ja Melender tietävät mistä puhuvat. Lisäksi romaanin lopettamisen haasteellisuus on kirjailijoille omakohtaisesti tuttua. Teos innoittaa lukemaan kiinnostavasti läpikäydyt, tutut ja tuntemattomat romaanit. Jos siis lukulistasi on jo ennestään pitkä, tulee se tämän teoksen myötä entisestään kasvamaan.
Antoisinta oli muutamankin suosikkini, kuten Albert Camus’n Sivullisen ja Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista löytyminen teoksesta. Sivullista käsittelevästä esseestä sain sytykkeen lukea James M. Cainin Postimies soittaa aina kahdesti, Kirjoituksia kellarista kohdalla taas sain vinkin tutustua Dostojevskiltä vaikutteita ottaneen, japanilaisen Osamu Dazain romaaniin Ei enää ihminen.
Kirjallisuutta käsitellään teoksessa helposti lähestyttävällä otteella, joten lukijan ei tarvitse tuntea kirjallisuudentutkimuksen termejä tai teoriaa saadakseen teoksesta jotakin irti. Kiinnostus kaunokirjallisuuden lukemiseen ja mahdollisesti myös kirjoittamiseen riittävät. Teos tarjoaakin aloitteleville ja vähän edistyneemmillekin kirjoittajille eväitä sanataiteensa kehittämiseen.
Maailmojen lopuissa siteerattu Jean-Paul Sartren lausahdus ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” kuvaa osuvasti teoksessa keskeiseksi nousevaa ajatusta: lukijan rooli kaunokirjallisen teoksen kohdalla on yhtä tärkeä kuin kirjailijankin, sillä lukija on teoksen toinen tekijä. Taitava kirjailija ei aliarvioi lukijaansa, vaan jättää tilaa tulkinnalle. Tekijöiden mukaan romaanin loppu on onnistunut silloin, kun teoksen maailmaa ei ole kirjoitettu umpeen. Näin teos voi jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä vuosia lukemisen jälkeen.
Tyylikkäästi kirjoitetulla teoksella on myös tyylikäs lopetus. Maailmojen loput päättyy Virginia Woolfin Majakkaa tarkastelevaan esseeseen ja loppuu seuraavasti: ”Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen, kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan – näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin.”
