On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan.
Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen luennoitsija, joka vitsaili, ettei kyseessä onneksi mikään korona ole. Istuimme luokkatilassa ilman maskeja ja vailla huolta huomisesta, jossa pian kyyhöttäisimme ruutujen äärellä kuuntelemassa epäuskoisina, miten Sanna Marinin äänellä koko yhteiskunta määrättiin seisahtumaan.
Kampukselle menemisestä tuli yhdessä illassa uhkaavaa ja jopa vaarallista. Nyt tämä uhka on vähintäänkin todella merkittävästi pienentynyt ja kampus on muuttunut jälleen turvalliseksi kohtaamispaikaksi. Vaikka mikään ei ole merkittävästi vaihtanut paikkaa vaaleiden seinien sisällä, kaikki tuntui palatessa täysin erilaiselta. Sitä todellisuutta, jossa elimme maaliskuussa 2020, ei ole enää olemassa.
Ensimmäisenä astellessani kampuksen puistikossa mieleen tulvahti lämpö: tuossa nurmikolla tapasin pienryhmäni ensimmäistä kertaa, näillä sohvilla kahvittelimme luentojen välissä ja tuossa ravintolassa tutustuimme lounaalla toisiimme! Muistojen lämmön korvasi pian lievä surumielisyys, sillä koronan seurauksena kahvilan henkilökunnan oli korvannut itsepalveluautomaatti, lounasravintola oli edelleen tilapäisesti suljettuna ja pienryhmäni hajonnut ympäri Suomea opiskelemaan näyttöpäätteiden taakse.
Surumielisyys sai pian väistyä seuraavan tunteen tieltä, kun vastaan valuivat aamun ensimmäisille lähiluennoille matkaansa taittavat kaveriporukat. Herranjumala, ihan ihka oikeita eläviä opiskelijatovereita, aivan mahtavaa! Teki mieli heittää yläfemmat ja tuuletukset jokaiselle vastaantulevalle lajitoverille – kunnes ajauduin lähietäisyydelle heidän kanssan.
Parin vuoden eristäytyminen tekee ihmiselle näköjään sillä tavalla höpöä, että saattaa unohtaa sosiaaliset toimintamallit. Olin kampuksella jatkuvasti hyvin tietoinen omasta olemassaolostani ja sosiaalisesti erittäin kiusallinen. Kuinka kauas ruokajonossa tulisi jättäytyä? Yrittikö tuo nyt tuolla vilkaisulla antaa jotain hienovaraista sosiaalista vinkkiä, että neiti on hyvä ja jättää hieman pidemmän turvavälin? Tuskan hiki alkaa mukavasti nousta pintaan toppatakin alla, kun edellä olevan jonottajan kanssa katseet kohtaavat ja pohdit kuumeisesti, pitääkö nyt siis hymyillä vai kaivaa jostain äkkiä maski naamalle. Ilmeeni todennäköisesti viestitti lähinnä jotakin kiusaantunutta please help me -avunhuutoa, kun yritin etsiä lyhintä pakoreittiä raastepöytään.
Sosiaalisia taitoja täytyy harjoittaa, jotta ne pysyvät vireessä ja kehittyvät. Parin vuoden kommunikointi lähinnä videokuvan kanssa on selkeästi rapistanut omia taitojani. Yhteiskunnan ja kampuksien avautuessa tarjoutuu onneksi jatkuvasti uusia mahdollisuuksia päästä treenaamaan ja palauttelemaan mieleen, miten niiden ihmisten kanssa oikein oltiinkaan luontevasti ja rennosti.
Tärkeää tässäkin asiassa on muistaa, että lähtee liikkeelle sopivalla määrällä treeniä, ettei vedä heti itseään ylikuntoon. Sosiaaliset kohtaamiset tuntuvat kuluttavammilta pitkän tauon jälkeen, kun aivot eivät vielä sopeutuneet uuteen tilanteeseen. Treenivinkkini kaikille onkin, että pieni sosiaalinen koheltaminen on täysin ok, jopa suositeltavaa. Kiusallisuudesta ja vieraisiin raastepöytiin vilkuilusta kertovista tarinoista nimittäin saa todistetusti loistavia jäänmurtajia keskusteluihin, sillä me kaikki taidamme samaistua siihen tunteeseen, että olemme vielä vähän ruosteessa post-korona sosialisoinnin kanssa.
