Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina.
Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka on esitetty Suomessa pitkään vailla vaihtoehtoa. Kuten Sipilän hallitus kahdeksan vuotta aiemmin, myös Orpon kabinetti esittää kieron talouspolitiikkansa ”vastuullisena”, kuin taattonsa perintöä vaaliva poika. Isä kuritti raipalla, poika piikkiruoskalla.
Maailmalla säästöpolitiikan kriitikoihin kuuluva taloustieteen nobelisti ja Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on pitkään painottanut, että julkisten menojen leikkaukset heikentävät kokonaiskysyntää ja verotuloja. Tätä kautta ne kasvattavat sitä valtiontalouden alijäämää, jota pitäisi kuroa umpeen. Vallitsevaa talousteoriaa vastaan asettumiselle on hyvät perusteet.
Niitäkin toki on, jotka väittivät mielipidekirjoituksissa, että opiskelijat olisivat hyväosaisia. Eduskunnassa puhuttiin tekoripsistä ja kalliista partavedestä. Väitteiden uskottavuus on sillä tasolla, että ne voi jättää omaan arvoonsa. Nykyisellä linjalla opiskelijoista taatusti tulee heikompiosaisia. Puheet rahan priorisoimisesta ”aidosti apua tarvitseville” on huono silmänkääntötemppu. Nykylinjalla isketään myös työttömien turvaan, työntekijöiden asemaan ja säästetään terveydenhuollosta. Samalla yli 10 000 euroa kuukaudessa tienaavien verotus kevenee eniten. On kiistatonta, että Orpon ja Purran hallitus on yläluokkaisten suomalaisten etujen ajaja.
Hallituksen arvostelua tärkeämpääkin on nuorten poliittisen aktiivisuuden kohoaminen. Toimeen tarttuivat juuri sen sukupolven edustajat, joita on moitittu kaikin tavoin yhteiskunnallisesti passiivisiksi. Sille, että juuri he löytävät suoran toiminnan keinot on nimittäin nyt tilausta.
Koulutusjärjestelmämme mukailee suoritusyhteiskunnan ihanteita ja tähtää tuottamaan enemmän korkeasti koulutettuja, entistä nopeamassa ajassa ja pienemmällä rahallisella tuella. Opiskelusuunta tulee tietää yhä nuoremmalla iällä.
Korkeakouluissa on paljon yhteisön ulkopuolelle jääneitä ihmisiä ja korona-aika vain lisäsi heidän määräänsä. Yksinäisyys on lisääntynyt nuorten keskuudessa, samoin mielenterveysongelmat. Ympäröivän yhteiskunnan konsumeristiset arvot ihannoivat kilpailua, taloudellista vaurautta ja egoismia. Kaikki tämä kielii jälkiteollisen kapitalistisen yhteiskunnan syvälle juurtuneesta ihmisvastaisuudesta. Sen periaatteet on kyseenalaistettava, mikäli haluamme elää aidosti vapaina.
Sille on onneksi myös vaihtoehto. Yliopiston tehtävänä ei pidä olla kasvattaa elinkeinoelämälle ja julkiselle vallalle kuuliaisia alamaisia, vaan uteliaita ja kriittisesti ajattelevia ihmisiä, jotka pystyvät ratkomaan aikamme ongelmia. Jos pidät ihmistä laiskana, joka ei valmistu maisteriksi ajallaan, jota pitää sanktioida ja kontrolloida, hänestä tulee sellainen. Jos kohtelet ihmistä ahkerana, luotettavana nuorena, annat hänelle vapautta ja vastuuta, mutta myös tukea itsensä kehittämisessä, hänestä tulee sellainen. Se miten kohtelemme toisiamme, kertoo jotain ihmiskuvastamme. Päättäjiemme ihmiskuva on paljonpuhuva.
Toivon, että syksy 2023 muistetaan siitä, kun uusi sukupolvi heräsi yhteiskunnallisesti. Toivon, että sen kyky olla vakuuttumatta auktoriteeteista ja tahto olla hyväksymättä epäoikeudenmukaisuutta jatkuu myös vanhempana ja valtaa alaa yhteiskunnassamme. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. On aika käyttäytyä sen mukaisella tavalla.
Ja kun he seuraavan kerran osoittavat mieltään, on tässä vapaasti käytettäväksi yksi banderolliteksti. Sen on inspiroinut Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -teos.
”Työni minä teen, mutta konttaan en rupee”.
