Jää hyvästi, lemmikkini

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla. Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.   Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan. Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, […]

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla.

Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.  

Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan.

Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, jolla on shintolainen portti, buddhalainen rukoustikku, kolme kerubipatsasta ja muinaisten roomalaisten kaavaa noudattava hautakirjoitus:

DIS MANIBVS

CAIVS GERBILLVS

VIX ANN III MENS XI

ET

CASSIVS GERBILLVS

VIX ANN III DIES XXV

VNGVICVLATIS DVLCISSIMIS

IANVS CALVVS

PATRONVS FECIT

Eläinten hautausmailla enemmän on enemmän.

Ikäheimo on tutkinut aihetta Oulun yliopiston arkeologian laitoksella yhdessä tutkija-arkeologi Tiina Äikäksen kanssa. Gerbiilien hautaamisesta hän kirjoitti autoetnografisen kuvareportaasin Suomen uskontoja käsittelevään julkaisuun. Puhelimessa Ikäheimo myöntää, että kyse oli myös performanssista, eräänlaisesta arkeologihuumorista. Mutta tempauksen aikana hän huomasi, että fyysinen työ – ensin kaivaukset kotitalon takapihan kukkapenkissä ja sitten hautakuopan täyttäminen hiekalla Mikonkankaalla – tuo kuoleman käsittelyyn uuden ulottuvuuden. 

”Ihmisen kuolema on nykyisin ulkoistettu täysin. Kuollaan vanhainkodissa tai sairaalassa, ja sitten vainaja tulee arkussa vastaan. Eläinten hautausmaalla itse tekeminen on jollakin tavalla meditatiivista surutyötä.”

Monet muutkin tekevät lemmikilleen monumentin itse, kotoa löytyvistä tarpeista. Ikäheimo on kutsunut tällaisia hautamonumentteja ITE-taiteeksi. Hautausmaat ovat rönsyilevän runsaita. Ihmisten muistelussa samanlainen materiaalinen kulttuuri näkyy lähinnä lasten hautausmailla.

”Suurin klisee eläintutkimuksessa on mielestäni se, että sanotaan, että eläimet aletaan mieltää perheenjäseniksi. Toisaalta se kyllä pitää aika hyvin paikkansa, ja nimenomaan eläin ja pikkulapsi rinnastuvat aika usein.”

Esimerkiksi Prahan Bohnicen eläinten hautausmaata ja Lontoon St. Pancrasin lasten hautausmaata on vaikea erottaa toisistaan, jos ei tiedä, kumpi on kumpi.

Tosin Ikäheimon mielestä kuri alkaa löystyä myös ihmisten hautausmailla ylipäänsä: yhä enemmän näkee pieniä kerubipatsaita ja muunlaista hellyttävää kuvastoa, joka on tähän mennessä ollut Suomessa tuttua lähinnä eläinten hautausmailta.


Jasmin Puska on tutkinut eläinten hautausmaita arkeologian opinnäytetöissään. Hän teki kandintyönään kohdebiografian Hiirosen hautausmaasta, ja nyt hän inventoi varsinaisia hautoja gradussaan. Ohjaajana sekä kandidaatin tutkielmassa että gradussa on ollut Janne Ikäheimo.

Kohdebiografia on eräänlainen paikan elämäkerta. Tutkimusaihe löytyi, kun osa Hiirosesta jäi moottoritien reunaan rakennetun meluvallin alle.

Ilta-Sanomat kirjoitti tapauksesta dramaattisesti. Osa lemmikkien omistajista on kuitenkin mitä ilmeisimmin ollut tosissaan järkyttynyt tapauksesta.

IS oli haastatellut muun muassa ”Pekkaa”, joka oli haudannut lemmikkinsä vuonna 1985 ja kävi muistamassa sitä haudalla vieläkin, yli 30 vuotta myöhemmin. Puskan mukaan Hiirosella on muutamia yhtä vanhoja hautoja, joilta löytyy edelleen esimerkiksi kukkia ja kynttilöitä. 

Hiiroseen haudattiin oululaisten lemmikit ennen Mikonkangasta. Ja itse asiassa muunkin Suomen: Hiironen oli jonkin aikaa yksi harvoja eläinten hautausmaita, jonne sai haudata muutakin kuin koiria. Tänne on tuotu kissoja Tampereelta asti.

Hiironen suljettiin vuonna 1993. Enää tänne ei saa haudata lemmikkejä.

Tai ei saisi, mutta haudataan. Puskan inventoinnin mukaan Hiirosella on käynyt noin parikymmentä guerrillahautaajaa lopettamisen jälkeen. Yksi hauta on aivan uusi, ehkäpä viime kesänä tehty. Ihmisten hautausmaalla näin ei tietenkään voisi tehdä. 

Eläinten hautausmailla tehdään toki paljon samojakin asioita kuin ihmisten haudoilla. Jotkut hautakivet eivät eroa ihmisten haudoista juuri mitenkään.

”Tai tuodaan vaikkapa samanlaisia hautakynttilöitä, koska ne ovat hautakynttilöitä. Käytetään samaa symboliikkaa ja samanlaisia koristeita. Se voi kertoa opitusta tavasta muistaa.”

Kristilliset tunnukset ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta silti eläinten hautausmailla näkee paljon ristejä ja enkeleitä.

Puska opastaa läpi pienen kuusikon kulkevan polun. Vähitellen sen varrella alkaa näkyä pieniä hautamuistomerkkejä. Monet niistä ovat jo melkein maatuneet itsekin. Pysähdymme erään haudan eteen. Siinä on jonkun näpertämät reunukset, pehmohiiri sekä liuskekivi, josta teksti on jo kulunut pois.

”Kiveen oli tehty maalaamalla merkki <3, mikä on nuorten ja lasten käyttämä symboli. Sellaista ei välttämättä aikuinen laittaisi hautakiveen.” Vaikuttaa siis lapsen tai lasten tekemältä. Puskan mukaan eläimen hautaaminen on usein lapsille ensimmäinen kokemus kuolemasta.

”Monella on varmasti muistoja siitä, että vaikkapa pihalta löytynyt kuollut lintu haudataan leikinomaisesti. Siinä samalla opetellaan käsittelemään kuolemaa.”

Enimmäkseen haudataan edelleen kissoja ja koiria. Muidenkin eläinten haudat ovat kuitenkin lisääntyneet sitä mukaa kun ne ovat yleistyneet lemmikkeinä.

Aina haudasta ei kuitenkaan tiedä, mikä eläin siihen on haudattu.Sinänsä eläinten hautaamisessa ei ole mitään uutta. Muun muassa kissoja on muumioitu ja haudattu jo muinaisessa Egyptissä. Myös viktoriaanisen ajan Englannissa haudattiin ja ikävöitiin eläimiä, ja sen ajan suremiskulttuuri ilmeni myös materiaalisesti – esimerkiksi suruajan vaatteet olivat tietyn värisiä. Teresa Mangum kirjoittaa teoksessa Victorian Animal Dreams, että viktoriaanisen ajan eläinsuhteessa oli monia samanlaisia piirteitä ja tunteita kuin nykyäänkin: antropomorfismia, vihaa, syyllisyyttä, sentimentaalista kiintymystä ja sitä monimutkaista, muotoaan muuttavaa tunnetta, jota rakkaudeksi kutsutaan. 

RITSI

16.5.1985-1.6.1989

ANNA ANTEEKSI

MAMMA

Tällainen teksti on kaiverrettu yhteen Hiirosen hautakivistä. Surun lisäksi ”mammaa” on jäänyt kaihertamaan syyllisyys. Yksi selitys on se, että eläin on kuollut tavalla tai toisella omistajan piittaamattomuuden takia, mutta syyllisen olon voi tuottaa pelkkä eläimen lopettaminen. 

Jasmin Puskaa kiinnostaa ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa se, mihin eläimiin muodostetaan tunneside. Kaikkia lemmikkejä ei haudata yhtä usein kuin toisia. Esimerkiksi kultakalat hävitetään vessasta alas vetämällä tai roskiin heittämällä.

Hevosia päätyy yhä teurastamolle, mutta hautaaminenkin on yleistynyt. Mikonkankaan hevosten haudat ovat kuin jättimäisiä hautaröykkiöitä, joita koristavat hevosen henkilökohtaiset tavarat.

”Hevonen on hyvä esimerkki eläimen statuksen muutoksesta. Alun perin se oli tuotantoeläin, mutta nyt se voi jo olla perheenjäsen tai paras ystävä.”

Jos eläimeen on muodostettu suhde, sitä jäädään kaipaamaan. Suhteen ei Puskan mukaan tarvitse olla kovin monimutkainen. Olennaista on vuorovaikutus.

”Periaatteessa sosiaalisen suhteen voi luoda vaikka takapihalla käyvään siiliin tai oravaan, jos eläin tulee säännöllisesti käymään. Silloin koetaan, että minä tiedän tästä eläimestä nyt jotain ja se tietää jotakin minusta.”

Orava tai siili ei välttämättä ole lainkaan tietoinen siitä, millaisten tunteiden kohteena se on. 

”Se on ehkä tullut juuri tiettyyn pihaan siksi, että siellä on parhaat pähkinät, tai koirat eivät hauku.”

Ihmisillä on myös tarve inhimillistää eläimiä. Puskan mukaan niistä etsitään merkkejä samanlaisista tunteista, kuin mitä ihminen kokee. Ajatellaan, että koira ikävöi omistajaansa ja on mielissään, kun tämä palaa kotiin.

Akvaariokalojen omistaminen perustuu enimmäkseen niiden katseluun, ei vuorovaikutukseen. Ehkä sen takia ne hävitetään usein kuin jäte.

Eläimen sureminen on silti ollut Puskan mukaan pitkään sosiaalisesti kyseenalaista. Siitä kertoo muun muassa se, että eläinten hautausmaita on perustettu syrjäisille paikoille, piiloon katseilta.

Nyt tämä suremiskulttuuri on murroksessa, osittain sosiaalisen median myötä. Kuolleelle lemmikille tehdään usein kuvallinen muistokirjoitus vaikkapa Instagramiin. 

Lemmikkien ympärille kasvanut teollisuuden ala on myös osoitus eläinsuhteen muutoksesta.

”Eläimille on nykyisin tarjolla monenlaisia palveluita: on uimahalleja ja kylpylöitä ja terveysruokia. Kaikkea sellaista, mitä lemmikki itse ei välttämättä tarvitse.”

Koiran takki ja tassusuojat voivat Suomen olosuhteissa olla tarpeellisia varusteita.

”Mutta tarvitseeko niiden suojien olla jotakin luksusmerkkiä, tai tarvitaanko sadetakkeja useissa väreissä? Enemmän tämä kertoo ihmisten tarpeista ja halusta kuluttaa.”

Kulutuskulttuuri näkyy myös eläinten hautausmailla, jonne viedään usein lemmikkien henkilökohtaisia tavaroita, kuten leluja, kaulapantoja, hevosten kenkiä ja riimuja.


Gerbiiliperformanssin myötä Janne Ikäheimo huomasi kiintoisan ilmiön. Samanlaisia monumentteja alkoi vähitellen ilmaantua muuhunkin lähiympäristöön. Hautausmaa on prosessi, ja Ikäheimon hauta asettui väistämättä myös dialogiin ympäristönsä kanssa.

Vielä selvemmin tämä ilmiö näkyy puisissa monumenteissa, jotka ovat kuin ortodoksisen grobnitsa-hautatalon ja ilmoitustaulun välimuotoja. Niitä on Mikonkankaalla selvästi keskittynyt tietylle alueelle.

Tuntuu sopimattomalta puhua muodista, mutta siitäkin on kyse. Myös muistokynttilät ovat osa samanlaisia tuotantoprosesseja kuin muut kulutustuotteet. Hautausmailla niistä tulee yksityisen surutyön välineitä, mutta kynttilöistä syntyy myös jätettä. Ihmisten hautausmaan työntekijät kertovat, että pyhäinpäivän ja joulun kaltaisina pyhinä kynttilät joudutaan kippaamaan traktorilla sekajätteeseen. Lajitteluun ei ole aikaa. 

Eläinten hautausmailla ei ole palkattuja siistijöitä. Oletettavasti omistajat myös korjaavat kynttilät itse. Siellä itse tehty ja massatuotettu, persoonallinen ja matkittu, kohtaavat surutyössä, joka saa moninaisia muotoja. 

On myös kulttuurisia eroja. Esimerkiksi Puolassa ei näe mitään kristillisiä symboleita. Ikäheimo arvelee tämän johtuvan siitä, että Puolassa katolinen usko otetaan vakavasti. Hän ei tiedä tarkkaan, mikä on suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon kanta eläinten hautaamiseen, mutta arvelee senkin olevan muutoksessa. Virallisesti eläimet eivät pääse taivaaseen, mutta käytännössä ehkä kuitenkin.

Gerbiilien hautamonumentilla Ikäheimo halusi ravistella myös uskonnollisia perusoletuksia.

”Mistä tiedämme, että eläimet ovat kristittyjä? Eivätkö ne yhtä hyvin voisi olla buddhalaisia, tai vaikka shintolaisia?”

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Mennyt on läsnä nykyisyydessä – Lapin synkkä kulttuuriperintö -hanke selvittää Suomen ja Saksan sota-ajan yhteistyön jälkiä Pohjois-Suomen mielenmaisemaan

Toisen maailmansodan aikaan saksalaissotilaat asuttivat Lappia käydessään omaa sotaansa Neuvostoliittoa vastaan. Sodanaikaiset suhteet saksalaisiin ovat olleet suomalaisille vaikea, usein myös tyystin vaiettu asia. Oulun yliopiston arkeologian professori Vesa-Pekka Herva on tarttunut aiheeseen Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa. "Olemme halunneet ottaa kiinni jossain määrin marginaaliin jääneestä – tai jätetystä – aiheesta."

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

”Suomen ja Saksan yhteistyökuvio on ollut alusta lähtien hyvin kaksijakoinen, mikä tekee siitä aiheen, jota on hankala käsitellä. Meitä kiinnostaa, miten siihen on suhtauduttu sodan jälkeen”, kertoo Oulun yliopiston arkeologian professori Vesa-Pekka Herva.

Hän on tutkinut suomalaisten ja saksalaisten yhteistä elämää osana Suomen Akatemian rahoittamaa Lapin synkkä kulttuuriperintö -hanketta. Tutkimukseen kuuluvat myös kulttuuriperinnön ”vaihtoehtoiset” hyödyntämistavat, kuten sotaan liittyvien esineiden etsintä ja keräily sekä saksalaiskohteiden kartoittaminen.

Tutkimus on poikkitieteellistä, ja siinä hyödynnetään arkeologian lisäksi sosiologian, antropologian ja historian näkökulmia.

Herva kertoo saksalaisiin ja toiseen maailmansotaan liittyvän tutkimuksen nivoutuvan hänen omiin tutkimusintresseihinsä siten, että yksi hänen tekemistensä painopiste on historiallisen ajan ja lähimenneisyyden arkeologiassa ja kulttuuriperinnön tutkimuksessa. Kulttuuriperinne on myös akatemiahankkeen näkökulma.

”Yleisesti kulttuuriperinnön tutkimuksen ideana on selvittää sitä, miten menneisyys on läsnä nykyisyydessä: miten menneisyyttä esitetään, tulkitaan ja käytetään eri tarkoituksiin nykyisyydessä.”

 

Inarin yleisökaivaukset valottavat saksalaisten kokemuksia Lapissa

Tutkimushankkeen myötä on järjestetty kahtena kesänä vuosina 2016 ja 2017 yleisökaivauksia Inarissa. Tänä kesänä järjestetyille yleisökaivauksille hanke sai lisärahoitusta Helsingin yliopistolta. Hervan mukaan hanke on Oulun ja Helsingin yliopistojen välinen yhteisprojekti.

Vuonna 2016 tutkimusryhmä sekä joukko vapaaehtoisia kaivajia kaivoivat Inarissa saksalaisen sotilassairaalan jäänteitä. Tänä vuonna he kaivoivat saksalaista sotilastukikohtaa. Herva kertoo molempien kaivausten ideana olleen yhteisöarkeologinen tutkimus, jolloin tutkimuksia tehdään yhteistyössä vapaaehtoisten, ei-ammattilaisten kanssa.

Koska suomalaisten ja saksalaisten suhde oli sota-aikana vaikea, aihe on monille haastava. Hervan mukaan yleisökaivaukset ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat käsitellä suomalaisten sodanaikaista suhdetta saksalaisiin.

Hän kertoo yleisökaivauksilla käyneen henkilöitä, jotka eivät osallistuneet kaivauksiin, mutta jotka kuitenkin halusivat puhua aiheesta tai jakaa muistojaan Hervan ja tutkimusryhmän kanssa.

Yleisökaivausten tarkoituksena oli etsiä saksalaisten leirien arkipäiväiseen toimintaan liittyvää esineistöä, jota he löysivätkin sairaalatarpeista viinapulloihin. Ryhmä keskittyi erityisesti roskakuoppien kaivamiseen, koska juuri roskien perusteella on mahdollista päästä isompiin kysymyksiin siitä, miten saksalaiset ovat kokeneet heille hyvin vieraan ympäristön sekä toimineet siinä ympäristössä.

”Kaivausten osalta hanke siis tutkii sota-aikaa, kun taas hankkeen muissa osa-alueissa tutkitaan kulttuuriperintöön liittyviä asioita, kuten millaisia jälkiä saksalaisjoukkojen läsnäolo on jättänyt pohjoisen ihmisten mielenmaisemaan ja elinympäristöön.”

 

Kiinnostuitko aiheesta? Kuuntele Tiedeuutisten toisesta podcastista, miten sodasta Suomessa puhutaan, miksi Suomen ja Saksan sodanaikainen yhteistyö on vaiettu aihe, ja millaisia yliluonnollisia kokemuksia pohjoisen sotahistoriallisiin kohteisiin liittyy. Haastateltavana arkeologian professori Vesa-Pekka Herva, haastattelijana Heli-Paaso Rantala. Soundcloudin linkki ei valitettavasti toimi Tuudossa.

 

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: