Tänään Oulussa Linnanmaan kampuksella on järjestetty lääketieteen ja hammaslääketieteen tutkinto-ohjelmien valintakokeet sekä Helsingin yliopiston eläinlääketieteen valintakoe. Osa hakijoista myöhästyi kokeesta liikenneonnettomuuden vuoksi. Uusintakoetta ei voi järjestää, kertoo Oulun yliopisto. Hakijoiden pitää siis pyrkiä lääketieteelliseen ensi vuonna uudestaan.
Nelostiellä Simossa keskiviikkoaamuna 15.5. tapahtunut vakava liikenneonnettomuus esti osalta pohjoisesta Ouluun lääketieteellisten alojen valintakokeeseen matkanneilta osallistumisen kokeeseen, kertoo Kaleva.
Kemin lyseon lukion rehtori Pekka Mäkelä kertoi Kalevalle rehtorin kansliaan tulleen aamuyhdeksältä joukko kokeeseen matkanneita abeja, jotka olivat kääntyneet takaisin poliisin ja pelastuslaitoksen katkaistua tien onnettomuuspaikan pelastus- ja raivaustöiden vuoksi. Lisäksi onnettomuuspaikan kiertotiellä ajettiin kello 10.30 maissa niin ikään kolari. Seuraava juna Ouluun olisi lähtenyt vasta kello 11, eikä sillä olisi ehtinyt enää kokeeseen.
Lääketieteellisten alojen valintakoe pidetään keskiviikkona 15.5. samaan aikaan viidessä eri yliopistossa: Oulussa, Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Itä-Suomen yliopistossa. Hakija osallistuu kokeeseen yliopistossa, jonka hän on asettanut ylimmäksi hakukohteeksi yhteisvalinnassa.
Tänään Oulussa Linnanmaan kampuksella on järjestetty lääketieteen ja hammaslääketieteen tutkinto-ohjelmien valintakokeet sekä Helsingin yliopiston eläinlääketieteen valintakoe.
Kokeet alkoivat Linnanmaalla aamuyhdeksältä ja päättyivät kello 14. Koetta koskevien ohjeiden mukaan myöhästyneidenkin pitää olla paikalla kello 9.40 mennessä.
Yhteisvalinnan koordinaattori Minna Hallia oli tapahtuneesta hyvin pahoillaan. Hänen mukaansa asialle ei ole kuitenkaan tehtävissä mitään. Hakijoiden pitää siis pyrkiä lääketieteelliseen ensi vuonna uudestaan.
”Tämä on niin harmittava tilanne, mutta hakijan vastuulla on olla paikalla aamulla. On todella ikävää, että tällaista tapahtuu.”
Oulun yliopisto pahoitteli asiaa tiedotteessa. Myös tiedotteessa todettiin, ettei uusintakoetta ole mahdollista järjestää, vaikka yksittäinen yliopisto näin haluaisi.
Seuraava mahdollisuus pyrkimiseen on ensi vuonna.
”Vertailukelpoisia ovat vain täysin samaan valintakokeeseen osallistuneet hakijat. Jos järjestettäisiin eri koe, pisteytys ei olisi vertailukelpoinen. Asetelma laittaisi kaikki noin 8600 lääketieteellisten alojen hakijaa eriarvoiseen asemaan. Lisäksi valintakoetta valmistellaan yliopistojen yhteisellä työryhmällä yli puoli vuotta”, sanoo lääketieteellisten alojen valtakunnallisen valintatoimikunnan puheenjohtaja Petri Kulmala yliopiston tiedotteessa.
”Olen omastakin puolestani erittäin pahoillani tilanteeseen joutuneiden hakijoiden puolesta.”
Valintakokeesta on mahdollista myöhästyä neljälläkymmenellä minuutilla, mutta sen jälkeen koesaliin ei enää pääse. Kokeeseen osallistuneilla on mahdollista poistua salista aikaisintaan kymmeneltä. Jos saliin pääsisi tekemään koetta tuon jälkeen, olisi riski, että kokeesta olisi päätynyt jo tietoja tai jopa koko kopio verkkoon, Hallia sanoo.
”Koe on valtakunnallinen, se järjestetään joka paikassa samaan aikaan, ja osallistujia on yhteensä 8600. Siirtämisen organisoiminen ei onnistu valtakunnallisessa kokeessa.”
Minna Hallian mukaan aikaisempina hakuvuosina on käynyt muun muassa niin, että hakijan autosta on puhjennut rengas matkalla, jonka jälkeen hän on tullut taksilla valintakokeeseen.
Kemin lyseon lukion rehtori Mäkelä sanoo Oulun ylioppilaslehdelle, että aamulla rehtorin kansliaan saapuneita kemiläisiä abeja oli neljä. Kokeesta myöhästyneitä hakijoita saattaa olla enemmänkin, hän arvelee. Toki osa oli saattanut matkustaa Ouluun jo edellisiltana.
”Sen tiedän, että lukuisia ihmisiä meiltä oli hakemassa [lääketieteelliseen]. On se kova paikka. Epäilen, että Kemi-Tornio-Rovaniemi -alueelta oli muitakin menossa.”
Lääketieteellisen opiskelijat pitivät keskiviikkona infopistettä hakijoille Linnanmaalla vihreillä naulakoilla. Infopisteellä yhdeltä päivystämässä ollut opiskelija Sylvia Myller kertoi, että aamulla paikalla oli käynyt muutama surullinen hakija, jotka koettivat päästä saleihin myöhässä.
Kokeen viralliset valvojat olivat keskiviikkona L9-salissa. Haastatelluista valvojista kukaan ei ollut tavannut hakijoita, jotka eivät olleet ehtineet pääsykoesaliin onnettomuuden takia. Valvojista Anniina Mikkonen kertoi lehdelle, että ainakin kaksi onnettomuuden suunnalta tullutta opiskelijaa oli ehtinyt viime tingassa kokeeseen.
Kokeessa valvojana toiminut johtava koulutusasiantuntija Piia Rantakokko kertoi, että hänelle oli jätetty pitkin aamua soittopyyntöjä. Hän kertoi soittaneensa hakijoille ja käyneensä tilanteen läpi näiden kanssa puhelimitse.
Kirjoittajat: Anni Hyypiö ja Iida Putkonen
Muokattu 15.5.2019 kello 15.27: Täydennetty juttua Oulun yliopiston uudessa tiedotteessa olleilla päivitetyillä tiedoilla koskien hakijoiden määrää ja Petri Kulmalan sitaattia.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Oulun yliopisto etsii rehtoria. Nykyisen rehtorin Jouko Niinimäen viisivuotiskausi päättyy tämän vuoden lopussa. Niinimäki kertoi lehdelle olevansa käytettävissä jatkokaudelle, "jos niin halutaan". Rehtorivalinnan tekee yliopiston hallitus.
Oulun yliopisto etsii rehtoria 1. tammikuuta 2020 alkavalle viisivuotiskaudelle.
Nykyinen rehtori Jouko Niinimäkialoitti viisivuotiskautensa 1. tammikuuta 2015. Niinimäen toimikausi päättyy tämän vuoden lopussa.
Niinimäki kertoi 14. toukokuuta lehdelle sähköpostitse olevansa käytettävissä jatkokaudelle, ”jos niin halutaan”.
Hakuilmoituksen mukaan rehtoriksi valittavalta odotetaan muun muassa näyttöä tuloksellisesta ja tehokkaasta johtamisesta, laajaa korkeakoulukentän tuntemusta, käytännön kokemusta korkeatasoisesta tieteellisestä tutkimustyöstä sekä akateemisesta opetuksesta, kokemusta tuloksellisesta henkilöstön hyvinvoinnin kehittämisestä ja toimintakulttuurin kehittämisestä ja hyvää suomen ja englannin kielen taitoa. Lisäksi rehtorilta edellytetään tohtorin tutkintoa ja sitä, että hänellä on rehtorin tehtävien hoitamiseksi tarvittava kyky ja ammattitaito sekä käytännössä osoitettu hyvä johtamistaito.
Rehtorin valitsee Oulun yliopiston hallitus. Hallituksen puheenjohtaja Risto Murto sanoo, että rehtoria koskevat vaatimukset on kirjattu hakuilmoitukseen.
”Kyseessä on paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti vaativasta johtamistehtävästä monen tuhannen henkilön tiedeyhteisössä, jossa on mukana työntekijät ja opiskelijat. On hyvä, että rehtori olisi itse yliopistomaailmasta kotoisin.”
Rehtorin asemaa ja tehtävää määrittävät Suomen yliopistolaki sekä Oulun yliopiston johtosääntö.
Rehtori johtaa yliopiston toimintaa ja päättää niistä yliopistoa koskevista asioista, joita ei ole säädetty tai määrätty muun toimielimen tehtäväksi. Hän vastaa lisäksi yliopiston tehtävien taloudellisesta, tehokkaasta ja tuloksellisesta hoitamisesta. Johtosäännön mukaan hän vastaa lisäksi yliopiston laadunhallinnasta.
Haetaanko rehtoria myös suorahaulla, eli virallisen hakuprosessin ohi?
”Tällä hetkellä ei ole muita prosesseja käynnissä kuin julkistettu hakuprosessi”, Risto Murto sanoo.
Rehtorivalintaa valmistelee valmisteluryhmä, johon kuuluvat hallituksen puheenjohtaja Murto ja varapuheenjohtaja Liisa Hyssälä. Ryhmän sihteerinä toimii yliopiston henkilöstöjohtaja Jarmo Okkonen.
Valmisteluryhmän tehtävänä on valmistella rehtorin valintaa esittelemällä rehtorihakijat yliopiston hallitukselle 22. toukokuuta pidettävässä kokouksessa ja tekemällä esitys hallitukselle rehtorin valinnasta viimeistään kesäkuussa pidettävässä kokouksessa.
Valinnassa hakijat arvioidaan hakemusasiakirjojen, työtehtävissä annettujen näyttöjen ja haastatteluissa esitettyjen täydentävien tietojen perusteella.
Hakuilmoitus julkaistiin 30. huhtikuuta. Hakuaika päättyy 20. toukokuuta.
Graduahdistus on monille opiskelijoille tuttu sana, mutta myös valmistuminen voi aiheuttaa paniikkia, pelkoa ja ahdistusta.
Kutsuimme kolme Oulun yliopiston alumnia keskustelemaan valmistumisen aiheuttamista negatiivisista tunteista ja siitä, miten he oppivat pärjäämään niiden kanssa.
Tänäkin vappuna skumppapullot poksahtelivat, haalarit likaantuivat ja väki kokoontui aattona katsomaan perinteisiä fuksien uittoja. Juhlijoiden joukossa oli opiskelijoita, jotka remusivat vappubileissä ensimmäistä kertaa haalareissa, ja opiskelijoita, joiden haalareista saattoi nähdä jo ajan ja kokemuksen tuomaa patinaa.
Toisille tämä on ollut viimeinen opiskelijavappu – ja toisille ensimmäinen valmistumisen jälkeen. Opetushallinnon tilastopalvelun mukaan viime vuonna Oulun yliopistossa maisterin paperit nappasi 1315 opiskelijaa, kaikissa Suomen yliopistoissa ylemmän korkeakoulututkinnon suoritti viime vuoden aikana 15 162 opiskelijaa.
Oulun ylioppilaslehti kutsui aivan vapun alla kolme Oulun yliopiston alumnia yhteen Telluksen tiloista perinteisten vappumurkinoiden, eli kuivuneiden munkkien, puoliraakojen mansikoiden ja siman äärelle keskustelemaan, minkälaisia ajatuksia opiskelijaelämän päättyminen heissä on herättänyt.
Vuosi sitten kauppatieteiden maisteriksi valmistunut Tomi Takarautio kertoo, että hänen osaltaan opiskelijariennot ovat jo taaksejäänyttä elämää. Kun opiskeluaikoina tuli vappuisin rellestettyä muiden opiskelijoiden tavoin, tänä vuonna vappu oli tarkoitus viettää rauhallisissa merkeissä. Opiskelijaelämän ja nykyisen tilanteen erottaminen toisistaan tuntuu Takaraution mielestä tärkeältä.
Oulun ylioppilaslehdenkin avustajanakin toiminut, tällä hetkellä tiedeviestintää opiskeleva Sampo Marski tunnistaa Takaraution ajatuksen hyvin. Aiemmin aate-ja oppihistoriaa opiskellut Marski muistaa hyvin ensimmäisen vapun valmistumisensa jälkeen vuodelta 2013.
Marskin vappuperinteisiin olivat opiskeluaikana kuuluneet erilaiset opiskelijabileet ja aattona uittojen seuraaminen, mutta valmistumista seuraavan vapun Marski vietti kotona tippaleipiä syöden.
”Ajattelin, että erottautuminen opiskelijaelämästä kuuluu prosessiin. Kun en ollut enää opiskelija, niin en mennyt opiskelijabileisiin. Nythän se tuntuu ihan typerältä, koska minun mielestäni teekkareiden uitto on ihan kaikkien oululaisten tapahtuma”, Marski sanoo.
Myös filosofian maisteriksi viime vuonna valmistunut, aikaisemmin OYY:n yritysyhteistyökoordinaattorina toiminut Sonja Arstio kertoo astuneensa askel askeleelta kauemmas vanhoista vappuperinteistä.
Aiemmin Arstio oli viettänyt vappuaatot tutun opiskelijaporukan kanssa. Perinteisiin kuuluivat piknik, uitot ja vappujuhlat Arstion luona. Ensimmäisenä vappuna valmistumisen jälkeen Arstio ei mennyt enää uittoihin, mutta piti silti bileet kotonaan. Tänä vappuna hän ei aikonut tehdä enää kumpaakaan.
”Tosi moni ystävistäni ei aio enää tehdä noita asioita, joten tuntuisi vähän hullulta pitää kotona juhlat tietämättä, tuleeko bileisiin ketään”, hän miettii.
Valmistumisahdistus voi aiheuttaa fyysisiä oireita
Vappu on vain yksi konkreettinen esimerkki siitä, mikä muuttuu opiskelijastatuksen häviämisen mukana. Vaikka valtaosa muutoksista on hyviä, toisinaan valmistuminen voi aiheuttaa myös kriisin.
Sanna Häyrynen kirjoitti viime vuoden maaliskuussa Oulun ylioppilaslehden kolumnissaan, että opiskelijan identiteetistä luopumista voi verrata surutyöhön.
Myös Sonja Arstio tietää kokemuksesta, ettei valmistuminen ole pelkkää juhlaa.
Ongelmat alkoivat marraskuussa 2017. Arstio oli tehnyt graduaan aktiivisesti kolme kuukautta ja valmistuminen häämötti edessä.
Kun gradu oli jo palautettu ja kaiken olisi pitänyt olla kunnossa, Arstio alkoi kärsiä rytmihäiriöistä. Niitä seurasivat voimakkaat burnoutin oireet ja vaikeus päästä sängystä ylös.
Arstio kertoo nauttineensa gradun tekemisestä täysillä. Kehon stressireaktio tuli hänen mukaansa tunteesta, että on jäänyt täysin tyhjän päälle.
”Tajusin, että oireet eivät johtuneet siitä, että olin työstänyt gradua, vaan yksinkertaisesti siitä, että minua kammotti niin järkyttävästi, että mitä nyt tapahtuu”, Arstio kuvaa.
Arstio hakeutui sydänoireiden vuoksi hoitoon Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Pelko sydänkohtauksesta oli valtava, sillä Arstion isä oli menehtynyt joitakin vuosia aikaisemmin äkillisesti sydänperäiseen sairauteen.
”Siinä kun olit keväällä valmistumisen kynnyksellä vuorokauden mittaisessa sydänfilmissä, tuli sellainen olo että mitä paskaa, että ei tämä voi näin mennä tämä homma. Se oli järkyttävää”, Arstio kertoo.
Sydänfilmissä ei näkynyt mitään vakavaa, eikä oireille löytynyt varmaa selitystä.
Lopulta ahdistus meni niin pahaksi, että Arstio hakeutui terapiaan. Terapiasta löytyi lopulta helpottava apu ja tuki ahdistuksen hoitoon. Arstio ei hakenut apua YTHS:n kautta, vaan suoraan yksityiseltä lääkäriasemalta.
”Koin helpommaksi niin, että hakeuduin yksityiselle ja siitä sitten Kelan tukemaan terapiaan. Avun hakeminen ei aina mene niin kuin Strömsössä. Se, että saa apua, voi olla joskus tosi tuskan takana. Koin, että minulla ei olisi ollut enää voimia tapella hoidon tarpeesta.”
Valmistumisen jälkeen voi joutua etsiskelemään sosiaalisen piirin lisäksi myös itseään. ”Se välitila on siinä kuumottavin, että on tavallaan kaiken ulkopuolella tai välissä. Tuntuu, että olen vieläkin siinä välitilassa”, sanoo Sonja Arstio.
Myös Sampo Marskilla on kokemuksia valmistumisen aiheuttamasta ahdistuksesta. Hän alkoi saada paniikkikohtauksia työstäessään gradua. Paniikkikohtaukset muistuttivat sydänkohtauksia.
Lopulta Marski marssi YTHS:lle ja sai heti apua fyysisiin ja psyykkisiin oireisiinsa. Marski turvautui lääkehoitoon saadakseen gradunsa valmiiksi.
Kun paniikkikohtaukset alkoivat, Marski ajatteli, että kyseessä on gradun valmistumisesta johtuva stressi. Nyt, vuosien päästä, asia näyttäytyy eri tavalla.
”Minun mielestäni koulutusputki on tosi hyvä sana kertomaan siitä, mistä se ahdistus kumpuaa. Sitä voi miettiä sellaisena vesiliukumäkenä: yhtäkkiä, kun se vesiliukumäki on loppumassa, huomaat, että tuo vesi tuolla alhaalla saattaakin olla ihan helvetin kylmää. Sitten haluatkin kiivetä takaisin sitä putkea pitkin, mutta eihän siitä mitään tule.”
Marski kertoo tajunneensa vasta juuri valmistumisen hetkellä, ettei itse tutkinnolla olekaan ehkä mitään merkitystä: luentosaleissa istumisen sijaan tärkeämpää olisi ollut hankkia ihmiskontakteja.
Tomi Takaraution mielestä tutkinnon tärkeyttä korostetaan välillä jopa liikaakin.
”Meille tuputetaan sitä, että tutkinto tekee autuaaksi. Ei kukaan kysy sinulta elämässä, että paljonko sait opintopisteitä tai mitä tuli arvosanaksi. Tutkinto on vaan yksi lisäjuttu siihen palettiin, ja se on valtava etu muihin nähden, mutta toisaalta monella muullakin on se sama tutkinto. Kilpailet siis kuitenkin muiden kanssa samoista työpaikoista”, Takarautio miettii.
”Minun mielestäni koulutusputki on tosi hyvä sana kertomaan siitä, mistä se ahdistus kumpuaa. Sitä voi miettiä sellaisena vesiliukumäkenä: yhtäkkiä, kun se vesiliukumäki on loppumassa, huomaat, että tuo vesi tuolla alhaalla saattaakin olla ihan helvetin kylmää. Sitten haluatkin kiivetä takaisin sitä putkea pitkin, mutta eihän siitä mitään tule.”
Myös Takarautio kertoo tunteneensa painetta ja ahdistusta. Hänen kohdallaan ahdistus oli pahimmillaan kolmantena opiskeluvuotena, jolloin päässä pyöri työllistyminen.
Kun töitä sitten oli, alkoi paine siitä, että gradu pitää saada valmiiksi.
”Meidän alalla ajatus on välillä vähän sitä, että jos sinulla ei ole tutkintoa, niin et ole mitään. Vaikka se ei ollut sellaista kohtuutonta ahdistusta, kyllä siinä oli kova paine, että saa puserrettua sen gradun valmiiksi”, Takarautio kertoo.
Työttömyys pelottaa
Ahdistus, paniikkikohtaukset ja rytmihäiriöt eivät tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan valmistumisesta ja tutkinnon läpäisemisestä. Miksi ihminen voi huonosti juuri silloin, kun pitäisi olla iloinen ja onnellinen suuresta saavutuksestaan?
YTHS:n vuonna 2016 julkaisemasta opiskelijoiden terveystutkimuksesta selvisi, että yhä useampi opiskelijoista on huolissaan toimeentulon epävarmuudesta ja valmistumisen jälkeisestä työttömyydestä. Kyselyyn vastanneista opiskelijoista yhä useampi raportoi psyykkisestä oireilusta ja pahasta olosta.
Sonja Arstio, Tomi Takarautio ja Sampo Marski ovat yhtä mieltä siitä, että pelko työttömyydestä on yksi suurimmista syistä valmistumisahdistukseen.
Jokainen heistä kertoo miettineensä jo opiskelujen aikana, mitä opintoja kannattaa suorittaa, jotta saisi varmimmin töitä. Arstio ja Marski päätyivät opiskelemaan opettajan pätevyydet, vaikka opettajuus ei kuulunutkaan unelmatöihin.
Takarautio päätti opiskella kauppatieteitä, koska ajatteli, että sitä kautta on tiedossa varmasti töitä. Vaikka hän on työllistynyt hyvin, Takarautio on silti sitä mieltä, että turha varmistelu ja opiskelujen valitseminen työttömyyden pelko silmissä ei lopulta ole aina kaikista järkevin ratkaisu.
“Jos et pidä opiskelemastasi alasta ihan oikeasti, niin paljon todennäköisemmin jäät silloin työttömäksi, koska kyllä se näkyy ulospäin. Ei elämää kannata elää varmistellen ja mahdollisimman pienillä panoksilla”, Takarautio sanoo.
”Ei elämää kannata elää varmistellen ja mahdollisimman pienillä panoksilla”, sanoo Tomi Takarautio.
Sonja Arstio kuuntelee Takarautiota ja nyökyttelee.
”Kyllähän se kertoo vähän huolestuttavia asioita meidän yhteiskunnasta, jos se on noin pelottava asia, että meistä puolet saa tykytyksiä pelkästä ajatuksesta, että ollaan työttömiä ja tyhjän päällä”, Arstio kommentoi.
Myös Marski nyökyttelee. Viiden vuoden ajan hän ajatteli olevansa tulevaisuudessa siistissä sisätyössä ja hakevansa sisällön elämäänsä työn ulkopuolelta. Marski hankki opiskellessaan opettajan pätevyyden neljään aineeseen. Silloin ajatus tuntui miellyttävältä ja vähensi ahdistusta tulevaisuudesta.
Jossakin vaiheessa Marski kuitenkin huomasi, ettei opettajan pätevyydelläkään saa automaattisesti töitä. Silloin pintaan nousi katkeruus.
”Ensimmäinen ajatus, mikä minulla tämän ahdistuksen aikaan oli, että minut on petetty. Se on tosi naiivia ja tyhmää, mutta minulle ainakin oli jo koulussa kerrottu, että kun suuret ikäluokat jäävät pois töistä, niin kaikille riittää töitä. Ajattelin, että työllistyminen korkeakoulututkinnolla on itsestäänselvyys. Kun tämä pilvilinna mureni, se oli erittäin ahdistava kokemus”, Marski kuvailee.
”Kyllähän se kertoo vähän huolestuttavia asioita meidän yhteiskunnasta, jos se on noin pelottava asia, että meistä puolet saa tykytyksiä pelkästä ajatuksesta, että ollaan työttömiä ja tyhjän päällä.”
Korkeakoulutettujen keskusjärjestö Akavalla on työttömyyttä pelkääville opiskelijoille kuitenkin hyviä uutisia. Akavan mukaan korkeakoulutettujen työttömyys on ollut viime vuosina selvässä laskussa. Korkeakoulutettuja työttömiä oli vuoden 2018 joulukuun lopussa yhteensä 35 805. Vähennystä vuotta aiempaan verrattuna tuli 5 366 henkilöä eli 13 prosenttia. Myös vastavalmistuneiden työttömyys on laskenut.
Humanistien huijarisyndrooma
Kun Sonja Arstio valmistui tammikuussa 2018 filosofian maisteriksi, tulevaisuus tuntui epämääräiseltä. Valmistumisensa jälkeen Arstio ei kuitenkaan ehtinyt olla päivääkään työtön, ja nyt hän toimii Tuudon markkinointipäällikkönä.
Opettajaopinnoilla ei ole Arstion työn kannalta mitään merkitystä, eikä hän halua tehdä opettajan hommia tulevaisuudessakaan.
”Kyllä siihen liittyy sellaista häpeääkin, jos joku kysyy, että mitä olet opiskellut. Yritän aina hirveästi perustella, että kirjallisuudesta valmistuu mihin vain ja humanistithan voivat tehdä ihan mitä vain. Se on aiheuttanut nytkin työelämässä sellaisen huijarisyndrooman”, Arstio kertoo.vat
Huijarisyndrooma on sisäinen tunne, jossa oireyhtymästä kärsivä ajattelee, että kaikki hänen saavutuksensa ovat hyvän onnen tai sattuman tulosta, eikä hänen todellisilla taidoillaan ole mitään tekemistä menestyksen kanssa. Huijarisyndroomasta kärsivällä on voimakas sisäinen kokemus omasta osaamattomuudestaan, vaikka muut ympärillä ovat päinvastaista mieltä. Pelko paljastumisesta vie voimia ja aiheuttaa voimakasta ahdistusta.
Psykologi Tiina Ekman kirjoittaaHuijarisyndrooma-kirjassaan termin olevan vaikea, sillä se rinnastetaan helposti tietoiseen huijaamiseen, valehteluun tai petokseen, vaikka oireyhtymästä kärsivät eivät oikeasti huijaa muita, valehtele tai esitä muuta kuin oikeasti ovat.
Huijari-ilmiö on samaa sarjaa kuin perfektionismi, itsekriittisyys, vaativuus itseä kohtaan tai suorittamispakko. Kaikkien näiden taustalla on epävarmuus itsestä, minuudesta ja kelpaamisesta sellaisena kuin on.
Sampo Marski uskoo, että huijarisyndrooma on yleinen ongelma etenkin humanistisilla aloilla.
”On vaikeaa, kun et valmistu mihinkään suoraan, vaan vain myyt omaa osaamistasi, joka sinulla jo ennestään on tai jota tulet myöhemmin hankkimaan. Sen hyväksyminen ei ole helppoa”, Marski sanoo.
Identiteettikriisi ja yksin jäämisen pelko
Sonja Arstio nostaa esille valmistuvien opiskelijoiden pelon yksinjäämisestä. Kun opiskelut loppuvat, koko sosiaalinen elämä voi mennä uusiksi.
”Kun lähdet koulusta ja valmistut, niin mitä jos sinulla ei olekaan muita kontakteja kuin vanha opiskelijaporukkasi? Porukka voi hävitä siitä ympäriltä pikkuhiljaa, kun yhteinen ympäristö on poissa. Yksinäisyys tappaa, se on tosi vaarallista. En yhtään ihmettele, että pelottaa”, Arstio sanoo.
Valmistumisen jälkeen voi joutua etsiskelemään sosiaalisen piirin lisäksi myös itseään. Päässä pyörii ajatuksia: kuka minä olen, mikä minun tehtäväni nyt on?
”Se välitila on siinä kuumottavin, kun on tavallaan kaiken ulkopuolella tai välissä. Tuntuu, että olen vieläkin siinä välitilassa. Tuollainen kriisi yhdistettynä muutenkin masentuneeseen mielentilaan voi viedä pahastikin maton jalkojen alta”, Arstio miettii.
Myös Marski näkee valmistumisen eräänlaisena identiteettikriisinä ja elämänkaaripsykologian etappina.
Hän kuvaa valmistumista pitkitetyn nuoruuden lopettamiseksi ja hypyksi aikuisuuteen.
”Kun on suoraan lukiosta tullut opiskelemaan, koko aikuisidentiteetti on rakentunut opiskelun ympärille. Minulla oli ajatus, että se identiteetti pitää hajottaa ja rakentaa uusi tilalle. Ajattelin, että ulkopuoleltakin ajatellaan, että näin pitäisi tehdä. Uskon, että välivuosi tai armeijaan meno olisi tehnyt ihan hyvää lukion jälkeen.”
Mistä apua, jos ahdistus iskee?
Arstio kokee, että valmistumisahdistuksesta pitäisi puhua enemmän.
Oman valmistumisensa aikana hän tunsi olevansa ahdistuksensa kanssa yksin; muut opiskelijakaverit odottivat valmistumista positiivisin mielin ja suurella osalla oli tulevaisuuden suhteen selvät sävelet. Silloin Arstio olisi kaivannut vertaistukea ja ymmärrystä omalle ololleen.
Sampo Marski on samaa mieltä. Hän kannustaa hakemaan ammattiapua, jos oma olo tuntuu vaikealta.
”Jos ahdistus ei lähde sillä, että juot kaverin kanssa saunassa kaljaa, niin mene hoitoon”, Marski neuvoo.
Sampo Marski kuvaa valmistumista pitkitetyn nuoruuden lopettamiseksi ja hypyksi aikuisuuteen. ”Kun on suoraan lukiosta tullut opiskelemaan, koko aikuisidentiteetti on rakentunut opiskelun ympärille. Minulla oli ajatus, että se identiteetti pitää hajottaa ja rakentaa uusi tilalle.”
Myös Sonja Arstio kannustaa hakemaan apua, jos valmistuminen ahdistaa – mieluiten jo ennen kuin olo on mennyt liian vaikeaksi.
”Jos tuntuu, että on vähänkään liian tukalaa, niin mieluummin menee silloin paremmalla ololla jo lääkäriin, kuin että menisi jo niin huonoon kuntoon, ettei enää jaksa hakea apua. Kaikki eivät toki mene siihen tilaan, ja joitakin voi vaan etäisesti ärsyttää tai harmittaa. Silti kaikista niistä tunteista kannattaa puhua”, Arstio sanoo.
”Onko se epämääräinen tulevaisuus sitten oikeasti katastrofi vai tuntuuko se vain siltä? Siihen työttömyyteenkään ei kuole.”
Tomi Takarautio uskoo, että myös ennaltaehkäisy auttaa siihen, ettei ahdistus onnistu asettumaan niin suureksi möykyksi rintaan asumaan.
”Se on myös ulkoista painetta, paljolti myös sitä, että me asetamme jotakin aivan tyhmiä odotuksia eikä sitten kestetä niitä poikkeamia omiin odotuksiin. Ei kannata tehdä niin kuin muut odottavat, vaan seurata sydämen ääntä ja tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu”, hän sanoo.
Tomi Takarautio haluaa myös mainita, että elämässä on paljon muitakin asioita kuin opiskelu tai työ. Se saattaa unohtua valmistumisen, kiireen, gradun kirjoittamisen ja paineen alla. Vaikka työllistyminen olisikin epävarmaa, on elämässä tärkeää pitää huolta ihmissuhteista ja harrastuksista.
Sampo Marski muistuttaa myös, että perinteisen koulutusputken ehtii käydä läpi vaikka useampaankin kertaan. Siitä hänellä itselläänkin on kokemusta, sillä Marski opiskelee tällä hetkellä toista tutkintoaan.
”Kaiken voi ihan hyvin tehdä uudestaan, jos siltä tuntuu. Siitä ei kannata lannistua, jos epäonnistuu omasta mielestään ensimmäisellä kerralla”, Marski sanoo.
”Mitä se epäonnistuminen edes on? Ihmisillä on vaan kova tarve tarrautua siihen identiteettiin, joka sillä hetkellä on tarjolla, koska muuten me oltaisiin niin hukassa täällä”, Sonja Arstio miettii.
”Siksi kannattaakin rakentaa se elämä myös jollekin muulle pohjalle kuin sille, että olet pelkästään opiskelija”, Marski päättää.
Suomalaisen Tiedeakatemian uudet jäsenet on valittu 12. huhtikuuta pidetyssä vuosikokouksessa. Uusien jäsenten joukossa on kolme professoria Oulun yliopistosta: matematiikan professori, luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Maarit Järvenpää, molekyylibiologian professori Johanna Myllyharju ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen. Tiedeakatemia jakaantuu matemaattis-luonnontieteelliseen ja humanistiseen osastoon. Järvenpää ja Myllyharju valitiin matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon, Kinnunen humanistiseen osastoon. Tiedeakatemian jäseniksi kutsutaan ansioituneita ja yleisesti arvostettuja kotimaisia […]
Uusien jäsenten joukossa on kolme professoria Oulun yliopistosta: matematiikan professori, luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Maarit Järvenpää, molekyylibiologian professori Johanna Myllyharjuja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen.
Tiedeakatemia jakaantuu matemaattis-luonnontieteelliseen ja humanistiseen osastoon. Järvenpää ja Myllyharju valitiin matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon, Kinnunen humanistiseen osastoon.
Tiedeakatemian jäseniksi kutsutaan ansioituneita ja yleisesti arvostettuja kotimaisia ja ulkomaisia tieteenharjoittajia. Jäsenyys on arvostettu saavutus tutkijan uralla.
Suomalainen Tiedeakatemia on vuonna 1908 perustettu yleistieteellinen seura, jonka tehtävänä on edistää tieteellistä tutkimusta sekä toimia korkeatasoista tiedettä edustavien tutkijoiden yhdyssiteenä. Akatemia järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, kustantaa tieteellisiä julkaisuja ja tekee aloitteita ja antaa lausuntoja tiedettä ja tieteenharjoittajia koskevissa kysymyksissä. Akatemia myös jakaa vuosittain noin kaksi miljoonaa euroa apurahoja.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Hakukuulutukset kaikuvat pitkin yliopiston käytäviä ja sähköposti täyttyy pidennetyistä hakuajoista. Miksi aktiivisesti vaikuttavat opiskelijat tuntuvat olevan kiven alla?
Kuitenkin samasta raportista selviää myös, että alle puolet nuorista on pyrkinyt vaikuttamaan itselleen tärkeisiin asioihin. Tämä näkyy myös yliopistomaailmassa, kun opiskelijavaikuttamisen pesteihin tuntuu olevan yhä vaikeampaa löytää halukkaita.
Mikä selittää vallan välttelyn, jos ei sitten kiinnostuksen puute? Miksi pestejä vältellään?
Putkitutkinnon paineet
Ensimmäinen opiskelijaedustajien harvenemista selittävä tekijä on ilmeinen: aika – tai tarkemmin se, ettei sitä ole.
Opiskelijavaikuttaminen vie aikaa, mutta opiskelijan elämän tahti kiristyy jatkuvasti. Nykyaikana yliopisto-opiskelu on tarkkaan mitoitettu suoritus. Kelan tädit ja yliopisto haluavat opiskelijan valmistuvan viidessä vuodessa, ja opiskelijan odotetaan keskittyvän viisi vuotta opiskeluun. Jos näin ei ole ja noppia ei saa tarpeeksi, lähtevät etuudet ja postilaatikkoon tulee opintotuen takaisinperintäkirjeitä.
Putkitutkintojen aikana opiskelijalta odotetaan 60 opintopistettä vuodessa, jotta hän valmistuisi tavoiteajassa.
Työtunteina määrä vastaa 1600 tuntia vuodessa, mikä muutaman jakolaskun jälkeen tarkoittaa 9 tuntia töitä joka arkipäivä opiskelukuukausina. Tämän päälle pitäisi vielä ehtiä järjestöjen hallituksiin ja hoitaa muukin elämä aina pyykkäämisestä yöuniin.
Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen Opiskelijabarometrin mukaan suurin syy järjestötoiminnasta pois jättäytymiselle oli vuonna 2014 ajan puute. Lähes puolet ensimmäisen vuoden opiskelijoista ei osallistunut järjestötoimintaan, koska heillä ei ollut sille aikaa.
Käytännön kokemusta ajan puutteesta on Saku Ruoholalla, viidennen vuoden tietojenkäsittelytieteiden opiskelijalla Oulun yliopistossa. Opiskelun ohella Ruohola työskentelee 30 tuntia viikossa, eikä ole löytänyt aikaa hallitustoiminnalle. Työtunnit yhdistettynä suositeltuun valmistumisaikatauluun tarkottaisi 15 tuntia töitä arkipäivisin.
Ajan kannalta ongelmallista Ruoholalle on myös se, että järjestötoiminta ja hallituksen tapaamiset ovat usein päiväsaikaan – silloin kun hän on töissä.
Myös tutkintovaatimukset ja valmistumispaineet ovat vaikuttaneet Ruoholan päätökseen olla lähtemättä järjestöjen hallituksiin.
“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän. Toki se paine on tavallaan oman pään sisällä, varsinkin kun tekee töitä eikä tukia ole tullut pitkään aikaan”, Ruohola sanoo.
“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän”, toteaa Saku Ruohola järjestötoiminnasta.
Myös Aleksi Nikula, kirjallisuuden maisteriksi valmistunut järjestöaktiivi, näkee tutkintovaatimusten vaikuttavan hallitusintoon. Vuonna 2010 opintonsa aloittanut Nikula on ollut mukana niin ainejärjestössään Kultussa, Humanistisessa killassa kuin monessa harrastejärjestössä yhteensä yli 8 vuotta. Tänä aikana Nikula on ehtinyt nähdä aktiivisuuden nousun ja laskun. Hän kertoo innokkuuden tason vaihtelevan aalloissa.
Aloittaessaan järjestöuransa Nikula koki, että hänen mukanaan toimintaan lähti paljon uusia opiskelijoita. Muutaman vuoden kuluessa aktiivisuus kuitenkin laski, ja esimerkiksi hänen ainejärjestössään Kultussa huolestuttiin siitä, ettei ketään enää innostanut hallitustoiminta.
Ensimmäisten opintotukileikkausten jälkeen aktiivisuus kuitenkin jälleen nousi – yllätyksenä Nikulalle.
“Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”
“Minulla oli helppoa. Kun aloitin, oli tietty määrä kuukausia jolloin piti vain suorittaa joitain opintoja niin sai tuen tilille. Nykyisin aloittavilla on paljon vaikeampaa tehdä muuta kuin itse opiskelua.”
Nikulan kokemuksen mukaan aktiivisuus laski jälleen muutama vuosi sitten, kun tutkintovaatimukset tiukentuivat. Aiemman yhteisöllisyyden ja aktiivisuuden nousun sijaan opiskeluelämän vaikeutumisella oli tällä kertaa päinvastainen vaikutus. Nikula kertoo, että uusia toimijoita kyllä tulee, mutta he eivät jää toimintaan.
“Minulla oli helppoa. Kun aloitin, oli tietty määrä kuukausia jolloin piti vain suorittaa joitain opintoja niin sai tuen tilille. Nykyisin aloittavilla on paljon vaikeampaa tehdä muuta kuin itse opiskelua”, hän sanoo.
Pettävät rakenteet ja pelottava vastuu
Ajan lisäksi vallan välttelyyn vaikuttavat rakenteet. Kuinka helppoa on vaikuttaa itselle sopivilla keinoilla? Onko vaikuttaminen alun alkaenkaan kannattavaa?
Erityisesti yliopisto-opiskelijaa koskevia rakenteita ovat paitsi tutkintojen rajattu aika, mutta myös niiden sisäiset opintopisteet ja kurssien painotukset.
Nykyisissä tutkinto-ohjelmissa kurssit on standardisoitu 5 opintopisteeseen. Tämä tarkoittaa opiskelija-aktiivisuuden kannalta sitä, ettei vaikuttamisesta saatavia opintopisteitä aina tarvita tutkinnon täydentämiseen. Näin tutkintorakenne ei kannusta opiskelijaa lähtemään mukaan järjestötoimintaan. Samalla työllä opiskelija voi suorittaa 5 opintopisteen kurssin ja valmistua nopeammin.
Toinen tutkintorakenteen ongelmakohta on kurssien painotuksessa. Ensimmäisinä opiskeluvuosina pakollisia kursseja ja läsnäoloja on huomattavasti myöhempiä opiskeluvuosia enemmän. Tämä ei jätä aikaa opintojen ulkopuoliselle toiminnalle, eikä siis tue järjestötoimintaan lähtemistä opiskelujen alussa. Toki hommiin voi lähteä myös myöhemmin, mutta kiinnostuksen taso ei vuosien mittaan säily samana.
Otuksen vuonna 2014 julkaisemassa Opiskelijajärjestötoiminnan ulkopuolelle jättäytymisen syitä -työpaperissa opiskelijoiden vastauksista selviää, että kiinnostus osallistua opiskelijavaikuttamiseen on opintojen keski- ja alkuvaiheilla suurempi kuin myöhäisemmässä vaiheessa.
Ristiriita ja ongelma vaikuttamiseen lähtemisen kannalta syntyykin, kun tutkintorakenne ei tue vaikuttamista heti opintojen alusta lähtien. Sen sijaan kiinnostus vaikuttamiseen hiipuu opintojen loppua kohti, vaikka loppupuolella aikaa löytyisikin.
Myös Ruohola kokee, että osittainen syy siihen, ettei hän lähtenyt hallitustoimintaan on opiskelun rakenteissa.
“On periaatteessa liian myöhäistä enää lähteä mukaan vaikka aikaa olisikin, koska valmistun ensi vuonna.”
Aleksi Nikula on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Hän näki opiskeluvuosinaan sekä opiskelijavaikuttamisen nousun että laskun. “Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”
Kenties rakenteiden muutoksessa on kyse myös suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Nuorisobarometrin mukaan vaikuttaminen kiinnostaa nuoria yhä, mutta painopiste on siirtynyt pois järjestötoiminnalta. Nuorisobarometrissä nuorista 38 prosenttia oli vaikuttanut juttelemalla sosiaalisessa mediassa, kun taas järjestöissä oli toiminut vain joka neljäs.
Myös järjestöaktiiveilla on omat käsityksensä siitä, miksi hallituksiin on vaikea löytää opiskelijoita. Aktiivisesti järjestötoiminnassa mukana oleva kulttuuriantropologian opiskelija Mari Vauhkonen on Oulun yliopiston roolipelikerho CRYO ry:n hallituksessa viidettä vuotta ja on toiminut myös Rattoradion hallituksessa.
Hän näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan.
“Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista”, Vauhkonen sanoo.
Myös ympäristötekniikkaa opiskeleva Aleksi Niskavaara yhtyy Vauhkosen näkemykseen. “Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta”, hän sanoo.
Itse esimerkiksi edustajiston jäsenenä, Rattoradion hallituksessa sekä Pahki Speksin hallituksessa toiminut Niskavaara toivoisi opiskelijoiden näkevän järjestötoiminnan mahdollisuudet. Vastuun pelkäämisen sijaan hallituksissa voi hänen mielestään opetella elämässä tarvittavia taitoja turvallisessa ympäristössä.
“Mitä muuta elämä lopulta on kuin vastuun ottamista?”
Puuttuva yhteisöllisyys
Valta ja sen käyttämistä vaikeuttavat tekijät vaikuttavat yliopistolla yksittäisen opiskelijan aikataulujen lisäksi myös yhteisöön.
Jos opiskelijan elämä keskittyy valmistumiseen, yliopistosta tulee väliaikainen askel ennen työelämää. Opiskelija ei pääse osaksi yliopistoyhteisöä, vaan on opiskeluaikansa tunnelissa, joka suuntaa yksioikoisesti kohti valmistumista.
Kärkevästi voisi todeta, että nykyään yliopistoon ei tulla niinkään ystävystymään vaan suoriutumaan siitä mahdollisimman nopeasti.
Tätä viestii ainakin yliopiston tutkinnoista riippuvainen rahoitusmalli, jossa yliopistot saavat rahoitusta suoritettujen tutkintojen määrän mukaan.
Tuskin opetus- ja kulttuuriministeriö tutkii rahoitusmalleja suunnitellessaan järjestettyjen tapahtumien määrää yliopistoissa: bilelippujen määrä tai pienryhmänohjaus painavat vaakakupissa huomattavasti vähemmän kuin opintopisteet.
Opintotukikin määräytyy suoritettujen opintojen perusteella, eikä toimeentulon riskeeraaminen sosiaalisen elämän takia ole monelle opiskelijalle vaihtoehto.
”Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta”, toteaa Aleksi Niskavaara.
Otuksen opiskelijabarometristä vuodelta 2014 selviää, että 35 prosenttia yliopisto-opiskelijoista ei ole mukana järjestötoiminnassa koskaan ja 27 prosenttia opiskelijoista on mukana toiminnassa vain harvoin.
Löytyykö vallan välttelyn syy siitä, ettei opiskelija sitoudu järjestöihin tai yliopistoyhteisöön, kun yhteisön sijaan painotus on valmistumisella?
Näin asian kokee ainakin Ruohola, joka ei koe kuuluvansa yliopistoyhteisöön ainakaan oman ainejärjestönsä kautta.
“En näe itseäni blankolaisena. En ole käynyt kiltiksellä pitkään aikaan – en ole edes varma onko se samassa paikassa”, Ruohola sanoo.
Hän kertoo, ettei ole kokenut kuuluvansa omaan ainejärjestöönsä fuksivuotensa jälkeen. Pienryhmä, jonka kanssa hän aloitti opiskelunsa, hajosi ensimmäisen vuoden aikana. Näin yhteisöön sitoutuminen jäi. Ruoholalla oli yliopistoon tullessa myös muita pääaineita opiskelevia ystäviä valmiina, joten tarve sitoutua yhteisöön oli pienempi.
Mistä luovut ja mitä saat?
Mitä hallitushommista lopulta seuraa? Niskavaara kertoo, että opintojen hidastuminen järjestöhommien seurauksena ei ole haitannut häntä – päin vastoin.
“Järjestötoiminnassa mukana oleminen on erinomainen tapa oppia sellaisia asioita, mitä on mahdoton oppia kurssin penkillä istuen.”
Myös Nikula kertoo, että on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Aloittaessaan opintonsa hän oli kuullut tutuiltaan, että yliopistomaailmassa verkostoituminen on lähes yhtä tärkeää kuin opiskelu.
“Olen joutunut luopumaan yksinäisyydestä.”
Vuosia myöhemmin järjestöaktiivina toimineena hän kokeekin oppineensa myös työelämän kannalta tärkeitä taitoja – ja löysi myös tulevan väitöskirjansa aiheen harrastejärjestönsä kautta.
Aktiivisuuteen liittyy kuitenkin myös negatiivisia puolia, ja jostakin on luovuttava.
Mari Vauhkonen tuo esiin, että olisi kiinnostunut lähtemään useampaan järjestöön, mutta sitoutuminen hallitustoimintaan rajoittaa mahdollisuuksia kokeilla muita järjestöjä. Myös Aleksi Nikula sanoo joutuneensa päättämään siitä, minkä järjestön toimintaan voi panostaa.
Hän näkee kuitenkin, että kun jokin asia on itselle tärkeä, sen edestä tekee mielellään pieniä uhrauksia.
Mari Vauhkonen näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan. “Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista.”
Niskavaaran ajatus luopumisesta on yllättävä.
“Olen joutunut luopumaan yksinäisyydestä”, hän nauraa.
Toisaalta luopumista on myös lähtemättömyys. Ruohola on päättänyt keskittyä opiskelijavaikuttamisen sijaan töihin. Hän kertoo, että jostain on pakko joustaa, kun kaikelle ei löydy aikaa.
Kaiken tämän jälkeen, kannattaako mukaan lähteminen?
Aktiivit sanovat kyllä. Haastatelluista kukaan ei kadu hallituspestejään – sen sijaan he tuntevat ihmisiä, jotka harmittelevat etteivät lähteneet mukaan aiemmin.
Myös Ruohola, joka on tähän asti välttänyt hallitushommia, on löytänyt yliopistolta paikkansa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiirista ja miettii, lähtisikö ensi vuonna vielä hallitushommiin.
Kenties hallitustoiminta ei olekaan opintojen vastakohta, vaan osa kokonaisvaltaista opiskelua.
Uskaltamalla käyttää valtaa yliopistolla, voi oppia taitoja, joita pelkkä kurssien tenttiminen ei opeta.
“Sen sijaan, että miettisi mitä hallitustoiminta vie sinulta, olisi tärkeämpää puhua siitä, mitä se antaa”, Nikula sanoo.
Ehkäpä opiskelu ja opiskelijavaikuttaminen eivät painakaan vaakakupissa toisiaan enemmän, vaan tasapainon saavuttamiseksi tulee löytää aikaa molemmille.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Isabella Niemelä tuntee olonsa haikeaksi valmistumisen kynnyksellä. Silti siirtyminen uuteen elämänvaiheeseen tuntuu myös hyvältä, vaikka opiskeluiden loppuminen tähän kevääseen ei vielä aivan todelliselta tunnukaan.
Siivotessaan opiskelijajuhlien jälkiä kiltatalo Walhallasta aamukuudelta ihminen ehtii miettimään kaikenlaista.
Esimerkiksi sitä, oliko vuosikurssin emännäksi suostuminen sittenkin karkea virhe.
Näin nauraa Isabella Niemelä, 26. Tuosta pohdinnasta on kulunut nyt kuutisen vuotta, ja haastatteluhetkellä maaliskuun viimeisellä viikolla hänellä on edessä vielä emännän viimeinen urakka: vuosikurssi Cursus Oksasen valmistujaisjuhlien järjestäminen.
Suurin osa lääketieteen opiskelijoista aloittaa ja päättää opintonsa samaan aikaan muiden vuosikurssilaistensa kanssa. Alun ja lopun väliin mahtuu monta vuotta, ja myös monta vastuutehtävää, joista Oulussa vastaavat opintojen ensimmäisenä päivänä valitut kurssien vastuuhenkilöt.
Sitoutuminen kuuden vuoden vastuupestiin heti opiskeluiden ensimmäisenä päivänä ei sovi kaikille. Vastuunotto ei kuitenkaan hirvittänyt Isabella Niemelää, joka pienen pohdinnan jälkeen asettui ehdolle ja tuli valituksi emännäksi.
Niemelän työ kurssin eteen on palkittu: helmikuussa hän sai Oulun Duodecim-seuran jakaman Vuoden Kandikollega -huomionosoituksen. Palkinto on tarkoitettu lääketieteen kandidaatille, joka on eri tavoilla osoittanut kollegiaalisuutta ja hyvää toveruutta opintojensa aikana. Palkintoperusteissa Niemelää kiitellään siitä, että hän on hoitanut emännän tehtävää suurella pieteetillä, pitämättä itsestään turhaa meteliä. Niemelän kerrotaan tehneen lukuisia opiskelijayhteisöä hyödyttäviä tehtäviä nurkumatta, omistautuneesti ja vaivojaan säästämättä.
Niemelän sydäntä tunnustus lämmittää. Haastatteluhetkellä hänellä oli käsissään vielä opintojen loppuhuipennuksen, kurssin valmistujaisviikon, valmistelu. Vilkkaan viikon huipensi hotelli Radisson Blussa järjestettävä iltajuhla, Proffikset, joissa valmistuvat nostavat maljan.
Yksin hän ei sentään kaikkea järjestä, mutta yleinen koordinointi on hänen vastuullaan. Järjestelyihin kulunut työmäärä on ollut melkoinen, Niemelä sanoo: ”Tuntuu vähän siltä kuin omia häitä olisi järjestänyt. Onneksi mukana on ollut paljon huipputyyppejä.”
Myöhemmin syksyllä Niemelällä on edessä vielä lääkärinvalatilaisuus, jossa lääkärit vannovat vapaaehtoisen valan sitoutua noudattamaan lääkäreiden eettisiä ohjeita.
Ja kunhan sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira suinkin suo, Niemelä saa oikeuden harjoittaa lääkärin ammattia laillistettuna ammattihenkilönä.
Mutta seis! Ei matkata niin kauas tulevaisuuteen. Palataan vielä takaisin Kontinkankaan cafe Galenoksen pöydän ääreen.
Lääkärin työ sisältää myös salapoliisiutta
Isabella Niemelä kertoo tienneensä jo nuorena haluavansa lääkäriksi. Helsingissä kasvaneen Niemelän sukujuuret ovat pohjoisessa, joten Oulun lääkikseensuuntaaminen tuntui luontevalta.
Lääkäriydessä häntä kiinnosti työskentely ihmisten parissa. Lisäksi hän kertoo olevansa salapoliisiluonne: on kiinnostavaa selvittää, millaisia vaivoja potilailla on.
Hän haki lääkikseen kahdesti, ensimmäisen kerran heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet Kontinkankaalle eivät avautuneet vielä ensimmäisellä haulla. Rannalle jääminen oli hänelle hirveä pettymys, mutta tarjosi mahdollisuuden miettiä, mitä hän oli aina halunnut tehdä. Siksi Niemelä päätti matkustaa Tansaniaan työskentelemään vapaaehtoistyöhön kolmeksi kuukaudeksi.
Matka toi hyvää perspektiiviä, hän sanoo. ”Huomasin, ettei maailma lopu siihen, ettei pääse lääkikseen.”
Lääketieteen pääsykokeet ovat Isabella Niemelän mukaan ennen kaikkea psyykkinen juttu. Vaikka laskut ja kysymykset voivat olla piinallisen vaikeita, pahin paine on lopulta oman pään sisällä.
Myös toisen hakukerran jälkeen Niemelä oli varma, ettei pääsyt sisään. Toisen pääsykokeen jälkeen hän muistaa nähneensä haalarit päällä juhlivia lääkispiskelijoita ja ärsyyntyneensä – äärimmäisen vaikea koe meni surkeasti, ja täällä vain bailataan!
Palatessaan samana iltana junalla Helsinkiin Niemelä istui samassa vaunussa toisen kokeessa olleen kanssa. Matkaseura kävi ääneen läpi mennyttä tenttiä, laski laskuja ja pohti oikeita vastauksia.Niemelälle ei jälkipuinti maistunut: hän soitti äidilleen kertoen kokeen olleen hirveäja kysyäkseen, vieläköhän Viron lääkishaku oli vielä auki.
Yllätys olikin melkoinen, kun ollessaan työvuorossa Haartmanin sairaalassa laitoshuoltajana Niemelä sai kuulla päässeensä sisään. Hän muistaa kohdanneensa sairaalan kahvihuoneessa osaston lääkärin, joka oli kuullut tuloksista – onnea, tuleva kollega, hän toivotti.
Kuten aiempi kohtaaminen osoittaa, kollegiaalisuus, ammattikunnan jäsenten välinen toverillisuus, on mukana lääkärin ammatissa alusta asti.
Mutta mitä kollegiaalisuus Vuoden Kandikollegalle tarkoittaa?
Vastuun jakamista ja muiden auttamista, Isabella Niemelä sanoo. Sitä, että pystyy kysymään apua kollegalta, kun oma päätös mietityttää.
”Lääketiede on laaja ala, eikä yksin ole mahdollista tietää kaikkea kaikesta.”
Kollegiaalisuuteen, keskinäiseen auttamiseen, kasvaminen alkaa jo opiskeluiden aikana.
Niemelä kehuu Oulun lääketieteen opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja auttamisenhalua: ennen isoa tenttiä kaivetaan yhdessä esiin tenttitärppejä, kiinnostavista työpaikoista vinkataan toisille. Hänen kokemuksensa mukaan opiskelu Oulussa ei ole kilpailuhenkistä– päin vastoin.
Lääkäriyyteen liittyy oleellisesti myös vastuu:vastuu potilaan hoidosta, joskus myös vastuu elämästä ja kuolemasta.
Päätökset pitää pystyä perustelemaan. Silloin niiden takana voi seistä, Niemelä sanoo.
”Anestesiologit monesti sanovat, että huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan”, Niemelä luonnehtii.
”Varsinkin suurissa päätöksissä on onneksi harvoin yksin. Aina voi kysyämyös toisen mielipidettä. Sekin antaa helpotusta, että on pystynyt kysymään neuvoa. Toki lopullisen vastuun ottaa aina itse.”
Aapistie jää taakse
Vastuuta Isabella Niemelä on kantanut myös vuosikurssinsa emäntänä. Kyse ei ole ollut elämän ja kuoleman kysymyksistä, mutta vastuusta kuitenkin: emännät ja isännät järjestävät tapahtumia ja edustavat vuosikurssiaan monenlaisissa tapahtumissa.
Lukiessasi tätä juttua Niemelä on Proffiksensa järjestänyt ja juhlansa juhlinut, ja hän on lukuhetkestä riippuen joko kaukomatkalla kurssilaisten kanssa tai jo palannut takaisin Suomeen. Myöhemmin keväällä hän muuttaa Vaasaan työskentelemään terveyskeskukseen.
Hetkeä ennen valmistumista Niemelästä tuntuu haikealta. Opiskelu on ollut hyvin koulumaista: kurssit suoritetaan tietyssä rytmissä, tuttujen ihmisten kanssa. Nyt kurssilaiset hajaantuvat ympäri Suomen, kuka mihinkin kaupunkiin, kuntaan, terveyskeskukseen.
”Jää ikävä. Sosiaalinen puoli on kuitenkin täällä niin iso juttu. Toisaalta, onhan opiskelu on myös kuluttavaa”, hän pohtii.
Näiden kuuden vuoden aikana aina on ollut käsillä jokin tentti, jota varten pitäisi lukea – mielellään juuri nyt. Vaikka erikoistuminenkin vaatii opiskelua, työelämässä tentit eivät kuumottele enää jokaisen nurkan takana.
Siirtyminen uuteen vaiheeseen tuntuu siis myös hyvältä.
Ensimmäisen kerran Niemelä puki päälleen lääkärintakin kliinisen vaiheen alkaessa kolmannen vuoden alussa.
Mutta vielä viime kesänä, jo usean harjoittelun jälkeen, välillä mieleen nousee: esitänkö vain lääkäriä?
Lääkäriyteen kasvetaan läpi uran, hän sanoo. Vaikka ensimmäisissä harjoitteluissa tuntuu vain esittävänsä lääkäriä, tunne hälvenee kokemuksen myötä.
Kenties lääkäriyden tajuaa konkreettisesti vasta kesän jälkeen, kun tie ei vie enää Aapistielle, eikä ole enää yhtään tenttiä suoritettavana.
Kuka?
Isabella Niemelä
» 26-vuotias.
» Syntyisin Helsingistä, opiskeli Oulussa.
» Lääketieteen kandidaatti, toukokuusta alkaen lääketieteen lisensiaatti.
»Valittiin helmikuussa Vuoden Kandikollegaksi. Palkinnon jakoi Oulun Duodecim-seura.
» Harrastaa kuntosalilla käymistä ja lenkkeilyä. ”Tänä keväänä tosin vähemmän kuin aikaisemmin.”
» Toivoo, että Proffikset menevät hyvin ja että kaikilla on hauskaa.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
