Impronium: Kohtauksia hetkestä – Improvisaatioteatterin yhteinen ja jaettu ilo

Impronium: Kohtauksia hetkestä. Ohjaus Juhani Kuula. Tuottaja Marjo Ervasti. Aputuottaja Riikka Yli-Olli. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Viinikka. Valo- ja äänitekniikka Matias Tapaninen. Lavalla Marjo Ervasti, Pekka Hartikainen, Suvi Lindholm, Elina Koski, Laura Määttä, Suvi Vinblad ja Maria Hietanen. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 21.5.2022. Artikkelikuva Riikka Yli-Olli. Merenneitoja naarataan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan puolisoiksi suomalaisille. Lämpimiin virtoihin  tottuneet […]

Impronium: Kohtauksia hetkestä. Ohjaus Juhani Kuula. Tuottaja Marjo Ervasti. Aputuottaja Riikka Yli-Olli. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Viinikka. Valo- ja äänitekniikka Matias Tapaninen. Lavalla Marjo Ervasti, Pekka Hartikainen, Suvi Lindholm, Elina Koski, Laura Määttä, Suvi Vinblad ja Maria Hietanen. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 21.5.2022. Artikkelikuva Riikka Yli-Olli.

Merenneitoja naarataan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan puolisoiksi suomalaisille. Lämpimiin virtoihin  tottuneet merenneidot kohtaavat hyisissä vesissä tappajahain. Neidon uusi parisuhdekaan ei ole  ongelmaton ihmisoletetun kanssa. Asiassa onneksi auttaa parisuhde- ja seksuaaliterapia. Improvisaatioteatterissa voi tapahtua mitä vain, ja Oulun Ylioppilasteatterin Impronium-ryhmän esityksessä Kohtauksia hetkestä myös tapahtuu. Kukaan, edes näyttelijät eivät kuitenkaan tiedä  etukäteen juonta tai näytelmän kulkua. 

Hulvaton retki muistoihin

Tunnelma on intiimi ja jännittävä pienellä valvenäyttämöllä. Kaikki tapahtuu ihan vieressä.  Improvisaatioteatterissa vuorovaikutus yleisön kanssa on oleellinen osa esitystä. Yleisö myös päättää  esimerkiksi alkuasetelman, tapahtumapaikan ja antaa sanoja näyttelijöille inspiraatioksi.  

Aluksi yksi näyttelijä kyselee yleisöltä muistoja Impronium-ryhmän käsiteltäväksi. Yleisöstä kuuluu,  että näytelmässä on oltava ainakin laituri ja verta. Laituri herättää heti muistoja. 

Yksi on yrittänyt pienenä upottaa laiturin hyppimällä. Toinen on nähnyt teininä ihastuksensa pussailevan toisen kanssa laiturilla. Tarina ei kerro, nähtiinkö sitten verta, mutta kertoja ei vaikuta verenhimoiselta. 

Pian lavalla jo tapahtuu. Meno on villiä laiturilla, veden alla ja milloin missäkin. Samalla julkistetaan uusi ohjelmaformaatti, Ensitreffit laiturilla. Näytelmä ilman merenneitoa ei ole kovin hyvä, mutta tämä on. Merenneidot ovat kivoja ja heitä ei saisi kohdella huonosti. Joku näytelmän nähnyt saisi nyt käynnistää Mermaid Too -kampanjan. 

Näyttelijät ovat nopeita ja juonenkäänteet yllättävät hetki toisensa jälkeen. Hulvaton näytelmä elää,  ja yleisö on aidosti mukana. Yllättävät oivallukset ovat riemastuttavia. 

Jos joku tarjoaisi tällaista käsikirjoitusta, häntä katsottaisiin ymmärtävästi alta kulmien, taputettaisiin  olalle ja rauhoiteltaisiin: “Oleppa nyt, ei ole mitään hätän, Suvi meni just soittamaan ja pääset pian  turvaan.” Sekopäinen impronäytelmä pysyy kuitenkin rimaa hipoen kasassa, juuri niin kuin tällaisissa  pitääkin.

Ohjaaja Juhani Kuula valaisee improvisaation tekemistä

Kohtauksia hetkestä -näytelmä on vapaamuotoinen, free-form improvisaatioesitys. Vapaassa muodossa todellakin nyhjätään tyhjästä. 

Näytelmässä ei ole valmista rakennetta – ei rekvisiittaa tai rooliasuja. Näyttelijät reagoivat nopeasti  toistensa sanoihin ja eleisiin, ja vievät näytelmää uusiin suuntiin tai palaavat aiempaan.

Juhani Kuulalle tärkeintä improssa on uuden keksiminen ja yhdessä tekemisen riemu. Kuva Mari Kivioja.

Kohtauksia hetkessä on Juhani Kuulan ensimmäinen ohjaustyö. Vapaan improvisaation ohjaaminen  poikkeaa huomattavasti tekstilähtöisen näytelmän ohjaamisesta.  

– Käytännössä ohjaaminen on tsemppaamista, organisointia ja taiteellista johtamista. 

– Ennen varsinaisten tekniikoiden opettelua ryhmäydyttiin, tehtiin hauskoja harjoituksia ja leikittiin leikkejä. Huomasimme heti alkuun, että parasta syntyy, kun kaikilla hauskaa lavalla. 

– Lavalla näyttelijät ohjaavat itse tapahtumia, tekevät leikkauksia ja nostavat esiin uusia ja aiempia asioita, Juhani Kuula kertoo näytelmän ohjaamisprosessista.

Hetkeäkään ei ole tylsää

Improniumin koko porukka on käynyt useita erilaisia kursseja matkan varrella. Tässä tuotannossa on ollut mukana Ylioppilasteatterin ulkopuolinen kouluttaja. 

Ilona Ruohomäki on käynyt opettamassa, mitä vapaa improvisaatio on ja mihin suuntaan näytelmää kannattaa eri tilanteissa viedä, Kuula kertoo. 

Vaikka työryhmä on käynyt kursseja ja saanut opetusta, ajatus näyttelemisestä ilman tekstin ja valmiin roolin turvaa tuntuu kauhealta. 

– Välillä vähän hikoiluttaa. Apua, mitä jos ei yhtäkkiä tule mitään mieleen, mutta toisaalta siinä voi sanoa melkein mitä vain. Ilman käsikirjoitusta ja näytelmätekstiä näissä ei tule virheitä. 

– Improvisaatiossa on kiehtovaa jatkuva muutos – koko ajan tapahtuu uutta ja hetkeäkään ei ole tylsää. Tähän ei ainakaan voi kyllästyä. 

– Tärkeintä keksimisen ja yhdessä tekemisen riemu, Juhani Kuula summaa. 

Tekemisen riemu välittyy myös yleisöön. Jos sota ja taudit ahdistavat, Oulun ylioppilasteatterin  Impronium: Kohtauksia hetkestä tarjoaa riemukkaan hetken arjen ulkopuolella. Varmaa se ei toki ole, ja seuraavissa näytöksissä ei ole välttämättä merenneitoja. Etukäteen asiaa ei voi kukaan tietää.

Artikkelia muokattu 15.19: Lisätty näyttelijöihin Maria Hietanen.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Tuoretiski: Kolkyt. Uudet tekijät pääsevät loistamaan Oulun Ylioppilasteatterissa

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni  Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus,  lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta  Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, […]

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni  Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus,  lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta  Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, Maria Antola, Susanna Herranen, Moona Komulainen, Peeta  Moilanen, Helmi Palokangas, Milja Rautio, Emilia Siponen ja Essi Vainio. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä  25.3.

Nuoren naisen suhdekuviot ovat monimutkaisia ja pariutuminen on haastavaa. Ennen lähdettiin  baariin tai yökerhoon kuuntelemaan äärettömän kekseliäitä iskurepliikkejä kuten: “Onko sun  vanhemmat simpukoita, kun olet tuollainen helmi?”

Nykyisin kontaktia kiinnostuksen kohteeseen haetaan yhä useammin netissä – treffisivustoilla,  Tinderissä tai jopa perinteisillä somealustoilla, kuten Instagramissa.

Oulun Ylioppilasteatterin pienoisnäytelmä Tuoretiski: Kolkyt pureutuu hauskasti ja oivaltavasti  nuorten aikuisten naisten pariutumisen ja parisuhteiden iloihin ja ongelmakohtiin. Näytelmän on käsikirjoittanut Maarit Nousiainen ja ohjauksesta vastaa Nousiaisen kanssa Jenni Ronkainen.

Tuoretiski uusille tekijöille

Mutta mikä on Tuoretiski? Oulun Ylioppilasteatterin järjestösihteeri ja useissa tuotannoissa mukana  ollut Ari-Matti Lappalainen kertoo, että kaikkien Oulun Ylioppilasteatterin näytelmien castingit ovat avoimia kaikille yli 18-vuotialle näyttelemisestä ja teatterista kiinnostuneille. 

– Tuoretiski-näytelmäproduktiot ovat räätälöity kuitenkin varta vasten uusille jäsenhalukkaille.  Tuoretiskejä on järjestetty nykyisessä muodossaan vuodesta 2005 lähtien. Tuoretiski järjestetään  kerran vuodessa, vaikkakin syklistä on jouduttu silloin tällöin poikkeamaan. 

– Tavallisesti uusia jäseniä tulee teatteriin eniten Tuoretiskien kautta. Jotkut hakeutuvat heti  seuraaviin produktioihin ja haluavat mahdollisesti mukaan myös yhdistystoimintaan.  

– Toiset liittyvät jäseniksi ja lähtevät uudelleen mukaan, kun kiinnostava näytelmä osuu kohdalle.  Joillekin Tuoretiski voi olla kertaluontoinen kokeilu teatteriharrastamisen maailmaan – heitä on  kuitenkin vähemmistö, Lappalainen kertoo. 

Kuvassa Maria AntolaEssi VainioMoona Komulainen ja Milja Rautio. Kuva: Mira Tolvanen

Onnistunut lyhytnäytelmä

Lavalla on siis vain uusia tulokkaita, joilla ei varmasti kaikilla ole aiempaa, ainakaan laajaa kokemusta  näyttelemisestä. Alkuun vähän yleisössäkin jännittää. Mitä jos näytelmä on takkuilevan herttainen, kuten koulunäytelmät parhaimmillaan tai pahimmillaan?

Pian pelko kuitenkin unohtuu ja näyttelijät ja näytelmäteksti vievät mukanaan. 

Nooralla (Essi Vainio) on Raakelille (Milja Rautio) ja Eveliinalle (Maria Antola) kerrottavaa. Hän on  eronnut ja miettii nyt uusia kuvioita: Pitäisikö heittäytyä deittailun maailmaan vai vaihtaa  paikkakuntaa ja repäistä itsensä menneestä irti?

Tapahtumat sijoittuvat johonkin baariin yhden illan ajalle. Kolme naista keskustelee ja vähän  tanssahtelee. Karikatyyrimäiset sivuhenkilöt tuovat hieman staattiseen asetelmaan vauhtia ja  hauskoja tilanteita.

Tapaamme muiden muassa sitoutujan, eroajan, sarjaiskijän, sometyypin ja mukavan miehen.  Yhdyssanamies kirjoittaa ilmoituksiin sanat erikseen ja romantikko uskoo kaiken voittavaan rakkauteen. 

Asetelma on pääosien näyttelijöille haastava, sillä kolmikko käytännössä seisoo rivissä koko  näytelmän ajan. Liike olisi ehkä vapauttanut näyttelijät vieläkin paremmin eloon. Paikallaan  näytteleminen lipsahtaa helposti vuorosanojen lausumiseksi.

Riemukkaat sivuhenkilöt kuitenkin keskeyttävät kolmikon pohdinnat säännöllisesti ja rytmittävät  näytelmää onnistuneesti.

Tuoretiskin näyttelijät ovat taitavia, ja hetkeäkään ei ole kiusallista. Yleisöllä on hauskaa  puolituntisen alusta loppuun. Näytelmän ainoa harmituksen aihe onkin lyhyt kesto. Tätä olisi  katsonut ilolla pidempään.

Tuoretiskillä kaikilla on hauskaa

Tuoretiski -näytelmäkavalkadissa uudet tulokkaat pääsevät näyttelemään, lavastamaan,  maskeeraamaan, puvustamaan, tuottamaan, suunnittelemaan ja ajamaan valoja sekä ääniä. 

Kolkyt -näytelmässä Nooraa näyttelevä Essi Vainio kertoo, että hän ja useat muut työryhmästä olivat  nähneet Oulun Ylioppilasteatterin Instagramissa ilmoituksen Tuoretiskistä. 

– Maarit Nousiaisen käsikirjoittama näytelmä oli niin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, että  nyt oli pakko hakea. Onneksi päätin osallistua, sillä tämä projekti on ollut todella antoisa ja mukava. 

– Siitä on noin 20 vuotta aikaa, kun olen viimeksi näytellyt yleisön edessä, joten hieman jännitti  nousta taas lavalle. Pieni jännitys on toki aina hyvästä. Yleisö eli ihanasti mukana ja antoi hyvää  energiaa lavalle, Vainio summaa.  

Tuoretiski: Kolkyt on uusille tekijöille merkittävä kokemus, ehkä jopa näytön paikka. Tärkein on  kuitenkin lopputulos, näytelmä yleisön edessä. Oulun Ylioppilasteatterin uudet tulokkaat onnistuvat pienen näytelmän toteutuksessa. Tehokas ja hauska käsikirjoitus on hyvä lähtökohta ja ilmapiiristä  aistii, että ohjaus on ollut antoisaa ja taitavaa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatterin näytelmä Narri on raskas, mutta uskaltavalla tavalla voimakas kokemus

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström. Oulun Ylioppilasteatterin Narri on […]

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström.

Oulun Ylioppilasteatterin Narri on hämmentävä runonäytelmä. Narri jää kummittelemaan mieleen. Jotakin äärimmäisen hienoa siinä siis on, mutta myös jotain selittämättömän ahdistavaa.  

Vain noin tunnin kestostaan huolimatta Narri on todella raskas näytelmä. Se vaatii katsojalta jokaisena hetkenä tarkkaa keskittymistä.  

Esipuheessaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pertti Anttila pyytää hengittämään syvään sisään ja sitten ulos. 

Näytelmä ei kuitenkaan hengitä. Uloshengitys puuttuu lähes kokonaan. Vapauttava huumori ja liike olisivat tarjonneet lepohetkiä, joita on nyt todella vähän. Rintaa painaa. Kaunis ja oivaltava runokieli kyllä soljuu ja tuntuu mielessä ja sielussa, mutta se ei jätä edes hetken rauhaa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan. 

Näytelmän rytmi ja tauotus ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottu näyttelijöiden kanssa periaatteessa sujuvaksi kokemukseksi. Runon sanat vaativat aikaa ymmärtää. Näytelmässä hiljainen hetki ei kuitenkaan tarkoita katsojalle aina hengähdystaukoa. Kuulen yleisön hengityksen äänen – miltei ajatukset. 

Valvenäyttämö on pieni ja jokainen näytelmä tilassa on intiimi kokemus. Intiimi tunnelma on Narrissa venytetty äärirajoille.  

Tarina luovuudesta ja uskaltamisesta pirstoutuu hahmojen epätasaisuuteen 

Kuva OYT. Kuvaaja Niko Hepola. Kuvassa Jaakko Väyrynen ja Samuli Keränen

Kerronnan vaativuudesta huolimatta näytelmän humaani tarina avautuu katsojalle. Runokieli ei ole liian monimutkaista ja koukeroista. Säkeet ovat riittävän lyhyitä ja ymmärrettäviä, kielikuvat konkreettisia. Vuodenkierto ja luontokuvasto – etenkin vesi ja jää toimivat jatkuvina yhdistävinä motiiveina. 

Luomisen tuska, riittämättömyyden tunteet sekä uskallus heittäytyä painavat Narrin mieltä. Samuli Keränen loistaa roolissaan. Maskista huolimatta Narri on ilmeikkään tunteikas. Keräsen kanssa roolityön jakaa Anna-Leena Salmijärvi eri näytöksissä. 

Eepos, (Maiju Isosaari), Sonus (Jaakko Väyrynen) ja Erato (Veera Nevala) ovat Narrin mielen eri puolia. He ovat niitä perkeleitä ja enkeleitä, jotka kuiskuttelevat olkapäällä taiteilijan korvaan. 

Narri olisi ollut näytelmänä tehokkain monologina. Tämä vaatisi kuitenkin kokeneeltakin ammattinäyttelijältä valtavasti. Ratkaisu jakaa Narrin mieli on jäänyt hieman kesken. 

Mielen eri puolia ei ole kirjoitettu valmiiksi. Ainoastaan Eepoksen kannustava hahmo on ihastuttava. Hän saa esiintyä ja tuo tilaan kaivattua keveyttä ja happea.

Sonus on Oulun murteella jostain syystä puhuva, epäilijä tai realisti – meteli tai melu taiteilijan korvan takana. Vaikka Väyrysen lausunta on ilmeikästä, Sonuksen osa on olla hyvin staattinen hahmo. Vähääkään pateettisempi toteutus olisi ollut jo tahattoman koominen. 

Erato, runotar ja muusa, lyyrisen runouden lemmen laulu, on typistetty näytelmässä tiukkasanaiseksi, jopa monotoniseksi kertojaksi – miltei näytelmätekstin väliotsikoiden huutelijaksi. 

Etenkin Eraton rooliin olisi Anttila voinut kirjoittaa eläviä sanoja. Tällaiset roolit ovat turhia ja takuulla näyttelijälle turhauttavia. Lavalla nähdään myös Neidon haamu (Nina Wikström), jolla ei ole juuri muuta tehtävää kuin näyttäytyä. Wikström on tehnyt myös näytelmän koreografian. 

Taiteilijamyytin äärellä on sameaa vettä 

Traagiset taiteilijakohtalot ja myytit elävät vuosikymmenistä toisiin. Myytissä taiteilija on liian herkkä tähän maailmaan ja aikaan. Taiteilijan sielu on yksinäinen, ulkopuolinen ja väärin ymmärretty. 

Sisäinen tunne on niin voimakkaan pakottava, että sitä on vaimennettava väkijuomilla. Mieli järkkyy,  ja elämän jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Parantola on luovimpien taiteilijoiden residenssi. 

Näytelmässä lausutaan Eino Leinon ja Lauri Viidan runot sekä Aleksis Kiveen liitetty huudahdus. Nuorena kuolleet jäävät elämään. Myytillä on joku selittämätön romanttinen vivahde. Ehkä se on siksi valittu tähänkin näytelmään. 

Kesken esityksen kuulemme Vesa-Matti Loirin laulaman kauniin kappaleen. Luulen, että sanat ovat Eino Leinon. Biisi on näytelmän kerronnasta irrallinen, ehkä sen olisi voinut sitoa selkeämmin näytelmätekstiin. 

Haastavassa näytelmässä on myös paljon hyvää 

Miksi näin paljon kritiikkiä vakka heti alkuun kerroin näytelmässä olevan myös jotain äärimmäisen hienoa? Kritiikki on sanana negatiivisesti värittynyt. 

Näytelmässä hienointa on, että kokonaisuus muotoutuu mielessä vasta hetki näytelmän jälkeen. Näytelmien esi- ja jälkipuheet ovat lähes poikkeuksetta turhia, usein jopa kokonaisuutta latistavia.  

Narri ei ole poikkeus, mutta tässä jo kliseeksi muodostunut harrastaja- ja kokeellisen teatterin alustus: “Ota hyvä asento ja anna kaiken tulla vapaasti pinnistelemättä sieluun” on tärkeä. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää välittömästi. Runous on hidas taiteenlaji. 

Narri on erittäin kunnianhimoinen teos. Pertti Anttila uskaltaa laittaa sielunsa peliin. Siitä on lopulta koko näytelmässä kyse. Jos esitys olisi yhdentekevä, se ei jäisi kummittelemaan mieleen. 

Loppupuolella otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Julma maailma on ahdistava ilmastokatastrofeineen ja tauteineen. Luova ja herkkä mieli on altis ahdistumaan, sielu on ehkä liian paljas, alaston kylmyyttä vastaan. Jonkun pitäisi ottaa kiinni, puristaa hellästi ja lämmittää. 

Pienistä puutteistaan ja raskaudestaan huolimatta Narri on voimakas näytelmänä sekä taiteilijakuvana. Vaikka teatteri pakottaa epämukavuusalueelle, sieltä pääsee kuitenkin pois yhtä kokemusta rikkaampana.

Narrin näytökset: la 4.12. klo 18, su 5.12. klo 19, ke 8.12. klo 19, su 12.12. klo 19, ke 15.12. klo 19, pe 17.12. klo 19 ja la 18.12. klo 19. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätietoa Oulun Ylioppilasteatterin kotisivuilta.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatterin riemukas impronäytelmä Suunnittelematon murha hurmaa välittömällä ilollaan

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 19.11.2021. Impronium – Suunnittelematon murha. Ohjaus Pekka Hartikainen ja Maria Hietanen. Taiteellinen johtaja Laura Määttä. Tuottaja Esko Kangastalo. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Jenna Kurikkala. Musiikki, valo- ja ääniajo Matias Tapaninen. Lavalla Elina Koski, Juha Nikula, Laura Määttä, Maija Koivulampi, Maiju Isosaari, Maria Hietanen, Marjo Ervasti, Suvi Lindholm, Suvi Vinblad ja Pekka […]

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 19.11.2021. Impronium – Suunnittelematon murha. Ohjaus Pekka Hartikainen ja Maria Hietanen. Taiteellinen johtaja Laura Määttä. Tuottaja Esko Kangastalo. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Jenna Kurikkala. Musiikki, valo- ja ääniajo Matias Tapaninen. Lavalla Elina Koski, Juha Nikula, Laura Määttä, Maija Koivulampi, Maiju Isosaari, Maria Hietanen, Marjo Ervasti, Suvi Lindholm, Suvi Vinblad ja Pekka Hartikainen.

Oulun Ylioppilasteatterin Impronium-ryhmän improvisaationäytelmä Suunnittelematon murha on riemastuttava. Näytelmän ovat ohjanneet Pekka Hartikainen ja Maria Hietanen, käsikirjoittajaa ei tietenkään impronäytelmässä ole.  

Mielikuvani improvisaationäytelmistä oli pelottava tai vähintäänkin ärsyttävä. Jokunen vuosi sitten minut pakotettiin osana yleisöä osallistumaan panoksellani näytelmän kulkuun. Lumihiutale-nuorena en kokenut suljettua tilaa turvalliseksi. Aseella ei uhattu, mutta tunsin sosiaalista painetta ja häpeää. Olen suusanallisesti kiveä hitaampi, toisin kuin hämmästyttävän nopeat ja nokkelat Improvisaatioteatterin näyttelijät. 

Kaikki pelot olivat turhia, sillä katsojia ei aseella uhata tai muutenkaan kiusata. 

Katsojia pyydetään kuitenkin valitsemaan murha-ase useista kamalista vaihtoehdoista. Ehkäpä pikkujoulukauden innoittamana, yleisöäänestyksen voittaa pieni viskipullo. 

Yleisöltä kysellään vain hieman johdatellen paikkaa, missä murha tapahtuu. Hyviä ideoita tulee useita, ja tapahtumapaikaksi valitaan pesäpalloleiri. Näytelmä saa teemakseen tai nimekseen Koppihoitoa

Seuraavaksi näyttelijät valitsevat kauhealla tohinalla itselleen rooliasut. Mieleen tulee TV-hupailu Putouksen jaksojen impro-osuudet. Näyttelijöiden iloinen innostus välittyy heti aidosti yleisöön. 

Ymmärrän ensimmäistä kertaa elävän improvisaatioteatterin viehätyksen. Yleisö on aina jollain tapaa osa esitystä, vaikka kaikki istuisivat hipihiljaa pimeässä katsomossa. Tässä kuitenkin yleisön ja näyttelijöiden vuorovaikutus korostuu. 

Näytelmä juuri tällaisenaan on ainutkertainen. Ihan samaa esitystä ei toistamiseen voida koskaan kokea. Tarkoitus on pitää hauskaa yhdessä. Nyt ei luoda teatterihistorian aikakirjoihin ja kaanoniin jäävää merkkiteosta.

Kuva: Niko Hepola, Oulun Ylioppilasteatteri 2021. Kuvassa Elina KoskiLaura MäättäMaiju IsosaariJuha NikulaMaria HietanenSuvi VinbladMaija KoivuniemiPekka Hartikainen ja Marjo Ervasti.

Onnistunut hilpeä toteutus

Työryhmän inspiraation lähteenä ovat toimineet Agatha Christien suljetun tilan klassiset jännitysteokset sekä Hideout Theatren murhamysteerit. Kaikki tuntevat tarinat, joissa ryhmä ihmisiä kerääntyy kartanoon, yksi murhataan ja murhaajaksi paljastuu hovimestari. 

Lavalla, tai siis pesäpalloleirillä tapahtuu murha. Joukkueen sponsori löydetään kuolleena. Tällä kertaa yhden pesäpallojoukkueen jäsenen isä on patologi ja hän alkaa selvittää tapausta.  

Kuulusteluissa käy ilmi, että jokaisella leirille osallistuvalla, keittäjästä valmentajaan on murhalle motiivi. Leiriläisten keskinäiset suhteet ovat hämmentäviä ja riemukkaiden farssien tapaan monimutkaisia.  

Näyttelijät onnistuvat luomaan tilan, näytelmän miljöön katsojien mieleen. Lavastusta ei voi improvisaationäytelmään etukäteen rakentaa.  

Valaisijan pitää olla näyttelijöiden kanssa samalla aaltopituudella, sillä juuri muita teatterin tehokeinoja ei ole käytettävissä. Matias Tapanisen valotyöskentely on nopeatempoisessa näytelmässä tarkkaa.  

Näyttelijöiden nopeus hämmästyttää. Hetkeäkään ei ole tylsää. Edes kyyniselle kriitikolle ei tule näytelmän aikana kertaakaan mieleen, että improvisaationäytelmät saattavat joskus olla tarkastikin käsikirjoitettuja. Pienet kömpelyydet ovat yksi osa inmprovisaatioteatterin viehätystä. Myötähäpeää ei tarvitse pelätä ja lämminhenkisessä esityksessä esiintyjillä ja yleisöllä on yhdessä hauskaa. 

Noin tunnin mittainen impronäytelmä on lajissaan yllättävänkin eheä ja looginen murhamysteeri – jos nyt tällaista kannattaa edes miettiä. Pääasia on kuitenkin lämmin ja välitön yhteinen ilo. Esitykset jatkuvat Valvenäyttämöllä 11.12.2021 asti. Suunnittelemattoman murhan suunnittelu sopii erityisesti pikkujoulukauteen.

Artikkelia pävitetty 25.11. klo 14:50: Lisätty tekijätietoihin näytelmän ohjaajiin Maria Hietanen.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Valonkantaja paljastaa historian piilotetut puolet

Oulun ylioppilasteatterin Valonkantaja!-näytelmä käsittelee historiaa uudella tavalla ja toimii ohjaajan mielestä terapeuttisena kokemuksena. Okkultismi-trilogian päätösosan ensi-ilta on 31. tammikuuta Valveella. Toista tällaista näytelmää ei ole, ohjaaja Heidi Maria Huotari sanoo.

Mikä on valonkantaja?

”Valonkantaja on ihminen, joka kantaa viisautta ja tietoa elämästä. Näytelmän kannalta valonkantaja on magian ja mystiikan salaisuuksien varjelija ja puolestapuhuja.”

Näin luonnehtii Valonkantaja!-näytelmän ohjaaja Heidi Maria Huotari.

Valonkantaja! on Oulun ylioppilasteatterin Okkultismi-trilogian kolmas osa. Aiemmat osat Suuri peto! ja Noitavasara! herättivät esitysvuosinaan ihmetystä ja keräsivät huomiota. Nyt luvassa on saagan päättävä kolmas osa.

”Kahdella sanalla sanoen näytelmä on lopun alkua”, apulaisohjaaja–koreografi Nina Ervasti kertoo.

Elli Turkka näyttelee yhtä kaapunaisista.
Elli Turkka näyttelee yhtä kaapunaisista Okkultismi-trilogian päätösosassa. Kuva: Heidi Maria Huotari.

Näytelmä kertoo omasta tahdosta ja halusta elää näköistään elämää, ohjaajat kertovat.

”Jos tiivistäisin näytelmän yhteen sanaan, se olisi ’tahto’”, Huotari sanoo.

Esityksen tavoite on herättää katsojassa kysymyksiä, joita tämä ei olisi muuten itseltään kysynyt. Vastauksia näytelmä ei kuitenkaan suoranaisesti tarjoa.

”Kuin terapeutti, näytelmä kysyy kysymyksen, jota et ole osannut itse kysyä. Näytelmän katsomisen jälkeen ei ole tarkoitus ymmärtää suuria kysymyksiä, vaan alkaa pohtia niitä uudella tavalla”, Huotari selittää.

 

Ohjaaja kertoo Valonkantaja!-näytelmän tavoitteena olevan puhua suurista asioista eri tavalla. Se tarjoaa vaihtoehtoisia näkökantoja elämään, kuolemaan ja omaan olemiseen.

Myös aiempien Okkultismi-trilogian näytelmien teemat ovat olleet suuria: edellisen osan Noitavasara-näytelmän teemana olivat noitavainot ja naisviha.

Viimeisessä osassa keskitytään kansainvälisen historian sijaan Suomeen. Lavalla seikkailee muun muassa kansallissankari Jean Sibelius.

Niko Martti näyttelee Wettenhovi-Aspaa, taiteilijaa, jonka historiankirjat ovat unohtaneet.
Niko Martti näyttelee Wettenhovi-Aspaa, taiteilijaa, jonka historiankirjat ovat unohtaneet. Kuva: Heidi Maria Huotari.

Paljonko näytelmästä on totta ja paljonko tarua?

Sitä ei voi koskaan tietää, Huotari sanoo.

”Sivuamme esityksessä Sibeliuksen vapaamuurariutta, mikä on ihan totta. Myös ystävyys Sigurd Wettenhovi-Aspan kanssa on totta, mutta sen yksityiskohdat ovat jääneet hämärään.”

Totuuden esittämisen sijaan näytelmässä pyritään nostamaan esiin historian puolia, jotka on jätetty pois historiankirjoista.

”Esitämme Sibeliuksen sellaisena hahmona, jota historia ei halua kirjoittaa. Emme suinkaan halvenna, vaan kyseenalaistamme ja valotamme”, Huotari kertoo.

Valonkantaja! siis spekuloi historian kulkua ja herättää myös menneestä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

”Avaamme verhoa menneeseen, jotta ajatus siitä, miten asiat ovat saattaneet olleet jää leijumaan”, ohjaaja sanoo.

 

Okkultismi-trilogian tavoite on ollut todistaa magian jokapäiväisyyttä muun muassa esittelemällä symboleja, jotka ovat nykyään  arkisia, mutta lähtöisin rajatietojen perinteistä.

Edeltävien osien tavalla Valonkantaja! tuo historia lähelle katsojaa. Historialliset henkilöt, kuten Sibelius, ovat kaukaisia, mutta vapaamuurarit ovat yhä arkipäivässä läsnä, Huotari kertoo. Näytelmän avulla hän pyrkii kiinnittämään katsojien huomion myös paikallishistoriaan uudella tavalla.

”Ehkä katsoja bongaa jonakin päivänä vapaamuurareiden logon Oulun keskustasta ja huomaa, ettei asia olekaan niin kaukana.”

Kaapunaiset Elli Turkka, Mari Melakari ja Anni Majava. Kuvan soitin on Okkultismi-trilogiaa varten tehty Yaybahar.
Kaapunaiset Elli Turkka, Mari Melakari ja Anni Majava. Kuvan soitin on Okkultismi-trilogiaa varten tehty Yaybahar. Kuva: Antti Leimi.

Tuttuja elementtejä ovat myös ainakin the Aeon -bändi sekä savukone. Valonkantaja! on kuitenkin oma irrallinen teoksensa, Ervasti muistuttaa.

”Mikään ei mene ohi, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään.”

 

Temaattisesti trilogian viimeinen osa on järjestäjien mielestä rauhallisempi ja unenomaisempi kuin aiemmat. Tällä kertaa näytelmä esitetään pienemmässä tilassa. Tila vaikuttaa ohjaajan mielestä myös yleisön kokemukseen.

”Pienessä tilassa ei voi tulla takariviin vain katsomaan, vaan koko yleisö on osa näytelmää. Se on fyysisesti pienin, mutta psyykkisesti suurin”, Huotari sanoo.

Näytelmän intensiteetistä huolimatta ohjaaja ja koreografi suosittelevat näytelmää kaikille.

”Jos et ole nähnyt Suurta petoa tai Noitavasaraa, nyt olisi aika”, Ervasti sanoo.

”Tämä on hyvä tapa käydä katsomassa, mitä kaikkea teatteri voi olla. Tämä ei ole millään lailla teatteriesitys, jonka olet nähnyt aiemmin. Toista tällaista ei ole,” Huotari sanoo.

 

Ensi-ilta pe 31.1. klo 19 Valvenäyttämöllä. Valonkantaja! esitetään 12 kertaa 31.1.-29.2. välillä Kulttuuritalo Valveella (Hallituskatu 7, Oulu).

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Arvio: Piikikäs zombimusikaali ottaa kantaa kepeästi

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus. Yhteiskunnallinen sanoma esitetään Selonteko vuoden 1672 tapahtumista -musikaalissa kepeästi nauraen.

Selonteko vuoden 1672 tapahtumista. Käsikirjoitus ja musiikki Jussi Moilanen. Ohjaus Matias Tapaninen. Lavastus Jutta Pirttilahti, puvustus Jenna Kauppi ja Mau Järvinen. Maskeeraus Mikko Heikura, Kristiina Auvinen ja Jutta Pirttilahti. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Rooleissa Satu Kinnunen, Pinja Valo, Tanja Lappalainen, Anna-Kaisa Kettunen, Mari Melakari, Elli Turkka, Katri Hurskainen, Laura Ala-Anttila, Essi Karjalainen, Daniel Uher, Esko Kangastalo ja Essi Viinikka. Kesto noin tunti 30 minuuttia. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24. toukokuuta, viimeinen esitys 15. kesäkuuta.

 

Joukko eläviä kuolleita laahustaa kohti. Jäsenet vääntyilevät ja silmät muljahtelevat villisti. Bändi soittaa tiukasti taustalla. Pian ne ovat jo lähellä, sillä Valvenäyttämö on klaustrofobisen intiimi. Oulun ylioppilasteatterin zombimusikaali, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista alkaa vahvasti.

Nyt ei kuitenkaan kauhistuta, sillä neljäs seinä rikotaan heti alkuun ohjaaja Matias Tapanisen hyväntuulisella höpinällä. Tuolilla on korvatulpat, jos vaikka rock-musiikki pelottaa tottumattomia. (Silmälappuja ei sentään tarjota katsojalle suojaksi.) Pian selviää, ettei zombimusikaali yritäkään kauhistuttaa tai säikyttää, sillä ote on keväisen kepeä. Tarinasta nousee esiin ajankohtainen komedia ja yhteiskunnallinen satiiri.

Tarinan taustana ovat historialliset tapahtumat. Alankomaiden tasavallassa on onneton katastrofien vuosi 1672. Kultainen suuruuden aika on ohi, ja kimppuun käydään joka suunnalta. Yhteiskunta on särkynyt ja kansalla on nälkä.

Tyytymättömyys ja pelko purkautuvat kansannousuun ja tasavaltaa 20 vuotta hallinneen Johan de Wittin ja hänen veljensä brutaaliin lynkkaukseen. Makaaberi kohtaus huipentuu, kun mielenosoittajat joukkohysterian vallassa grillaavat ja syövät veljesten lihaa ja sisäelimiä.

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus.

Zombikin laulaa äänellään

Harrastajateatterissa viehättää välittömyys ja tekemisen ilo. Joku voisi tämän kuullessaan päätellä, että luvassa on umpihuono tekele, josta vain äiti tykkää ja muut kieriskelevät myötähäpeässä.

Onneksi ja helpotukseksi ylioppilasteatterin zombit eivät herätä tällaista kauhua. Vaikka parissa kohtauksessa olo on kuin koulun kevätjuhlissa, raikas ja pirteä esiintyminen on hurmaavaa. Yleisöllä on vilpittömän hauskaa. Hetkeäkään ei pönötetä.

Ensi-illassa näyttelijät ovat lintsanneet ainakin pari laulutuntia ja harkitusta koreografiasta ei ole tietoakaan. Zombilta ei toki voi vaatiakaan ylevän kirkasta laulusoundia. Kokemus olisi toki ollut hienompi, jos kaikki olisivat laulaneet yhtä puhtaasti kuin Anna-Kaisa Kettunen Cornelius de Wittin /Cornelius van Baerlen tuplaroolissa.

Satu Kinnunen onnistuu vakuuttamaan kansannousun keskelle joutuvana ristiriitaisena Vilhelminä. Päärooli on haastava, sillä Vilhelmillä on paljon sanottavaa ja teksti on paikoin koukeroista lausuttavaa.

Näytelmän riemastuttavimmassa kohtauksessa Vilhelm saa hysteerisen naurukohtauksen kesken dialogin. Johan de Wittin kalvakka haamu (Tanja Lappalainen) riekkuu taustalla ja sotkee ajatuksia.

Silmänisku some-keskusteluille on oivaltava, ja kohtaus on tarpeeksi hullu. Tanja Lappalainen on sekopäisenä kummituksena häiritsevän hyvä – liekö syönyt aivoja aamupalaksi.

Tällaista pidäkkeetöntä heittäytymistä ja herkullisen hullua kerrontaa olisi saanut olla enemmän. Pysähtyneet suvantokohdat ja kömpelöt siirtymät kohtausten välissä luovat epätasaisen vaikutelman.

Zombi ei saarnaa

Zombi on perinnetietoisen valinta tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja epäkohtiin. George A. Romeron klassikko Night of the Living Dead (1968) oli ensimmäinen gore-kauhuelokuva, joka nousi vakavan yhteiskunnallisen tulkinnan kohteeksi.

Ajankohtainen poliittinen komedia ei ole kuitenkaan zombinkaan kanssa helppoa. Sudenkuoppia on tiheässä ja teksti vaatii uusia piikikkäitä huomioita ja kielikuvia.

Näytelmässä edellisen hallituksen koulutusleikkaukset ja hankkeet terveyspalveluiden yksityistämiseen saavat terävät hampaat lihaansa. Työttömien orjatyötä käsitellään purevan hauskasti.

Maahanmuuttopolitiikan ongelmakohtiin tartutaan ensin tylsin hampain. Juttu suomalaisilta työpaikan vieneestä tohtorista vessan siivoojana on jo väljähtynyt. Vaikka terävyys puuttuu, Daniel Uher loistaa ylhäisenä persialaisena taiteilijana.

Jatko on sen sijaan oivaltava. Hysteerisen Vilhelmin häiritystä mielestä pulppuava tajunnanvirta nostaa esille tietoiselta mieleltä piilotettuja ajatusrakenteita tasa-arvosta. Saamelaistenkin oikeudet heitetään hykerryttävästi ilmoille.

Yhteiskunnallinen sanoma esitetään zombimusikaalissa kepeästi nauraen. Harva jaksaa aina puristaa nyrkkiä taskussa, ja yhdessä nauraminen voi olla parhaimmillaan vapauttavaa.

Musiikki soi ihmisyydelle

Jussi Moilasen musiikki ja taitava livebändi ovat zombimusikaalin kantava ranka ja luuranko. Biisit toimivat ensikuulemalta ja jokaisessa kipaleessa on sopivasti jotain tuttua. Tämä on hyvä asia, sillä joskus näytelmissä törmää sellaiseen taiteelliseen kilkutteluun, että tekee mieli köyttää säveltäjä elävien kuolleiden syötäväksi.

Tarinan teemana on ihmisyys ja inhimillisyys monine puolineen. Asuuko meissä kaikissa verenhimoinen murhaaja tai ainakin pahoinpitelijä? Voittaako ahneus ja pyhittääkö tarkoitus keinot?

Mitä sitten tapahtui vuonna 1672?

Taustalla saattoi olla organisoitu suunnitelma, joka lähti vähän käsistä. Sitä olisin kaivannut zombimusikaaliltakin. Selonteko vuoden 1672 tapahtumista on silti hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta hauska ja viihdyttävä.

 

 

Näytelmän käsikirjoittaja ja musiikista vastaava Jussi Moilanen on Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön puoliso. 

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää: