Vaikka politiikka kiinnostaa, nuorten äänestysprosentti on alhainen – vaikeinta on saada matalasti koulutetut nuoret äänestämään

Nuoret ovat entistä kiinnostuneempia politiikasta, mutta siitä huolimatta äänestysprosentti on vanhempia sukupolvia selvästi alhaisempi. Tutkijan mukaan huolestuttavinta on, että äänestysaktiivisuudesta voidaan lukea merkkejä yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Opiskelijajärjestöt uskovat, että äänestäjiä aktivoidaan tietoisuuden lisäämisellä sekä erilaisilla tempauksilla ja kampanjoilla. Myös sillä on merkitystä, kuinka helppoa äänestäminen on.

Viime viikolla julkaistun Nuorisobarometrin mukaan nuorten kiinnostus politiikkaan on ennätystasolla. Vuoden 2018 kyselyssä politiikasta ainakin jonkin verran kiinnostuneiden osuus on suurempi ja vastaavasti kokonaan välinpitämättömien osuus pienempi kuin kertaakaan aiemmin yli 20 vuoden seuranta-aikana.

Myös poliittisessa toiminnassa mukana olleiden määrä on kasvanut erityisesti alle 20-vuotiaiden joukossa. Enemmistö nuorista uskoo perinteisen vaikuttamisen tapoihin, kuten äänestämiseen, ehdokkaaksi asettumiseen ja järjestössä tai nuorisovaltuustossa toimimiseen.

Nuorisobarometri toteutetaan vuosittain Valtion nuorisoneuvoston ja Nuorisotutkimusverkoston yhteistyönä. Vuoden 2018 tutkimukseen haastateltiin 1901:tä 15–29-vuotiasta Suomessa asuvaa nuorta.

Vaikka politiikasta kiinnostuneiden määrä on kasvanut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, asiassa on myös varjopuolensa, sillä nuorten poliittinen osallistuminen vaihtelee rutkasti koulutustason mukaan.

Saman on huomannut myös sosiologi Hannu Lahtinen, joka tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa eri väestöryhmien välisistä eroista äänestysaktiivisuudessa.

Eroja äänestysaktiivisuudessa eri koulutustaustaisten ihmisten välillä on kaikissa ikäluokissa, mutta nuorten aikuisten keskuudessa erot ovat erityisen jyrkät. Esimerkiksi 24–30-vuotiaista korkeakoulutetuista äänestämässä kävi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 79 prosenttia, kun samanikäisistä perusasteen suorittaneista äänesti vain 31 prosenttia.

Lahtisen mielestä asiasta saa ja pitää olla huolissaan.

”Tämän voi nähdä monenlaisena sosiaalisena indikaattorina. Näkisin, että heikompiosaiset nuoret eivät koe olevansa mukana systeemissä enää samalla tavalla kuin ennen.”

Mitään yhtä, selkeää syytä ilmiölle ole.

Lahtinen uskoo, että politiikka ei enää puhuttele heikossa asemassa olevia ihmisiä. Politiikan maailma on lähempänä hyväosaisten maailmaa, jossa luottamus politiikkaan ja demokraattiseen päätöksentekoon on vahvempaa.

”Nähtävissä on jakautumista. He, joilla menee hyvin, voi mennä tulevaisuudessa vielä entistä paremmin, ja ne, joilla menee huonosti, menee entistäkin huonommin”, Lahtinen sanoo.

”Puolueiden teemoissa ei oteta tarpeeksi huomioon huonompiosaisia. Puhutaan kyllä syrjäytymisestä ja köyhyydestä, mutta se tulee vähän liikaa ylhäältä alaspäin. Esimerkiksi ei-korkeakoulutettujen tai duunaritaustaisten ehdokkaiden ja edustajien määrä on käynyt politiikassa kovin vähiin. Ja onhan se monelle myös resurssikysymys. Jos elämässä menee kaikki huomio ja energia jokapäiväisessä elämässä selviytymiseen ja jaksamiseen, voi tuntua liian raskaalta edes miettiä politiikkaa.”

”Näkisin, että heikompiosaiset nuoret eivät koe olevansa mukana systeemissä enää samalla tavalla kuin ennen.”

Lahtisen mukaan eroja äänestysaktiivisuudessa voitaisiin tasoittaa esimerkiksi sosiaalisia verkostoja laajentamalla. Tätä ehdottaa myös pääministeri Juha Sipilän (kesk.) asettama eriarvoisuutta käsittelevä työryhmä viime keväänä julkaistussa loppuraportissaan.

Yksi raportin ehdotuksista on, että haavoittuvassa asemassa olevien osallistumista ja vuoropuhelua päättäjien kanssa pitäisi vahvistaa entisestään. Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi kansalaisjärjestöjen, oppilaitosten, poliittisten puolueiden ja nuorisojärjestöjen yhteistyötä.

”Olisi tärkeää, etteivät hyväosaiset ja poliittinen eliitti erkaantuisi köyhistä. Jos hyväosaiset ovat vain toisten hyväosaisten kanssa ja huono-osaiset toisten huono-osaisten kanssa, se lisää eriarvoisuutta entisestään”, Lahtinen sanoo.

Myös äänestysiän laskeminen voi tasoittaa eroja äänestysaktiivisuudessa.

Äänestysiän laskeminen 16 vuoteen on yksi konkreettinen asia, mitä voi harkita, jos näitä eroja halutaan tasoittaa. Varsinkin Itävallassa on saatu lupaavia tuloksia ikärajan laskusta.”

Järjestöt haluavat lisää nuoria vaaliuurnille

Myös korkeakoulujen opiskelijajärjestöt haluavat kannustaa nuoria äänestämään.

Vaikka nuoret ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, viime eduskuntavaaleissa äänestysprosentti laahasi silti vanhempien sukupolvien jäljessä.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa alle puolet kaikista 18–24-vuotiaista käytti äänioikeuttaan, 25–34-vuotiaista äänensä antoi 58 prosenttia. Vertailukohteeksi voidaan ottaa esimerkiksi 55–69-vuotiaat, joista jopa neljä viidestä käytti äänioikeuttaan.

Suomen opiskelijakuntien liitto SAMOK on julkaissut aiheesta oman selvityksensä tammikuussa. Äänestämään vai ei? -selvityksessä kartoitettiin ammattikorkeakouluopiskelijoiden yhteiskunnallisia arvoja ja asenteita. Kyselyyn vastasi 3213 ammattikorkeakouluopiskelijaa ympäri Suomen.

Vastaajien yleisin syy äänestämättä jättämiselle oli vaikeus löytää sopiva ehdokas. Toiseksi yleisin syy oli mielipiteiden puute, ja kolmanneksi yleisin se, ettei äänestämisestä katsottu olevan hyötyä. Selvityksen mukaan ammattikorkeakouluopiskelijat valitsevat ehdokkaansa ennen muuta mielipiteiden ja arvojen perusteella, toissijaisesti puolueen tai ehdokkaan ajaman talouspolitiikan perusteella.

Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Sanni Lehtinen uskoo, että nuoria kannustetaan äänestämään parhaiten tietoisuuden lisäämisellä sekä erilaisilla tempauksilla ja kampanjoilla.

Myös sillä on merkitystä, miten helppoa äänestämisestä tehdään.

”Mitä lähempänä nuorten arkielämää äänestyspaikat ovat, sitä pienempi kynnys on äänestää. Äänestyspaikkoja pitää olla siellä, missä on nuoria”, Lehtinen sanoo.

”Mitä enemmän me saadaan nuoria äänestämään, sitä todennäköisemmin siellä Arkadianmäellä politiikassakin huomioidaan nuoret, meidän sukupolvi ja seuraavat sukupolvet.”

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Miriam Putula on Lehtisen kanssa samaa mieltä.

”Me yritämme saada vaaleja mahdollisimman näkyväksi niin, ettei ennakkoäänestyspaikat ole yliopiston kaukaisimmassa nurkassa, vaan lähellä keskusaulaa, missä kulkee mahdollisimman paljon ihmisiä”, Putula kertoo.

”Sen lisäksi järjestämme tiistaina 2.4. Oulun yliopistolla vaalitorin, johon on kutsuttu lähes kaikista puolueista ehdokkaita pitämään omaa vaalistandia ja kohtaamaan opiskelijoita. Silloin opiskelijoilla on myös mahdollisuus päästä haastamaan ehdokkaita.”

Sanni Lehtinen toivoo, että nuorten äänestysprosentti nousee näissä vaaleissa.

”Toivoisin oikeudenmukaisempaa sukupolvipolitiikkaa. Tällä hallituskaudella on sivuutettu lähes kokonaan meidän nuorten asiat ja politiikkaa on tehty lähinnä vanhemmalle sukupolvelle. Se on tietysti tärkeää, mutta sekin on tärkeää, että yhteiskunnassa puhutaan myös meidän nuorempien tulevaisuudesta ja huolista. Jos nyt ei panosteta nuoriin, se näkyy tulevaisuudessa ja seuraavienkin sukupolvien hyvinvoinnissa”, Lehtinen sanoo.

”Mitä enemmän me saadaan nuoria äänestämään, sitä todennäköisemmin siellä Arkadianmäellä politiikassakin huomioidaan nuoret, meidän sukupolvi ja seuraavat sukupolvet.”

SYL:n puheenjohtaja Sanni Lehtinen uskoo, että nuoria kannustetaan äänestämään parhaiten tietoisuuden lisäämisellä sekä erilaisilla tempauksilla ja kampanjoilla. Kuva: Salla Merikukka.
SYL:n puheenjohtaja Sanni Lehtinen uskoo, että nuoria kannustetaan äänestämään parhaiten tietoisuuden lisäämisellä sekä erilaisilla tempauksilla ja kampanjoilla. Kuva: Salla Merikukka.

Nuoria huolestuttaa ilmastonmuutos

Nuorisobarometristä kävi ilmi, että nuoria huolettaa entistä enemmän ilmastonmuutos. Vajaa 70 prosenttia vastanneista koki olonsa epävarmaksi tai turvattomaksi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vuoksi. Kymmenen vuotta sitten vain puolet vastaajista oli huolissaan ilmastonmuutoksesta.

Viime aikoina tämä on näkynyt myös konkreettisina toimina, kun nuoret ympäri Suomen ovat lakkoilleet vahvemman ilmastopolitiikan puolesta. Lakkoon osallistuttiin Suomessakin monella eri paikkakunnalla perjantaina 15.3. globaalina koululaisten ilmastolakkopäivänä.

Suomen Lukiolaisten Liitto (SLL) on kannustanut lukiolaisia osallistumaan ilmastolakkoon. SLL toivoo myös, että lukioissa käytäisiin keskustelua siitä, miten yhteiskunta toimii ja miten siinä voi vaikuttaa, mikä merkitys omilla toimilla ja poliittisella päätöksenteolla on.

“Meillä on käsissämme mahdollisuus hyvin konkreettisella tavalla tukea nuorten toimia myönteisen muutoksen puolesta. Monille tämä voi olla ensimmäinen kokemus kansalaisvaikuttamisesta. Toivon lukioilta joustavuutta niin, että ilmastolakko voidaan katsoa hyväksytyksi syyksi poissaololle”, SLL:n puheenjohtaja Roosa Pajunen totesi ilmastolakosta kertovassa tiedotteessa.

Myös SYL ja SAMOK osallistuivat perjantain ilmastolakkoon. Opiskelijajärjestöjen yhteisessä vaaliohjelmassa ilmastonmuutos on päässyt kolmen tärkeimmän teeman joukkoon.

SYL:n Sanni Lehtinen uskoo, että ilmastonmuutos nousi yhdeksi eduskuntavaalien tärkeimmistä teemoista viimeistään syksyllä julkaistun IPCC-raportin myötä. Toisaalta ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on ollut jo pitkään opiskelijaliikkeiden puheenaiheena.

”Nyt puhutaan meidän sukupolven ja tulevien sukupolvien tulevaisuudesta. Kysehän on siitä, että meillä on täällä ylipäätään tulevaisuudessakin planeetta, jolla elää”, Lehtinen sanoo.

Ilmastonmuutoksen lisäksi opiskelijajärjestöjen kärkiteemoja ovat koulutukseen panostaminen ja opiskelijoiden toimeentulo. Teemoja tuodaan esiin sosiaalisessa mediassa #Koulutustaprkl-kampanjalla. Kampanja antaa suoria ratkaisuja: korkeakoulujen rahoitus takaisin indeksiin, koulutuksen saatavuutta parannettava, Suomen tulee olla hiilineutraali vuonna 2030.

”Opiskelijat ovat ainoa ryhmä, joka joutuu velkaantumaan elääkseen tai vaihtoehtoisesti käymään töissä koulun ohella, mikä pidentää valmistumisaikoja ja lisää henkistä kuormittavuutta.”

”Kampanja pyrkii ratkaisukeskeisesti mutta päättäväisesti tuomaan opiskelijaliikkeelle tärkeitä teemoja julkiseen keskusteluun, kannustamaan opiskelijoita vaaliuurnille ja haastamaan ehdokkaita”, SAMOKin puheenjohtaja Iiris Hynönen kertoo.

”Korkeakoulut ovat kärsineet nyt jo kahden hallituksen toteuttamista leikkauksista ja siksi odotammekin nyt päättäjiltä lupausten sijaan ratkaisuja, sukupolvipolitiikkaa ja panostuksia koulutukseen.”

Opiskelijajärjestöt toivovat myös, että opintorahaan tehtäisiin 100 euron tasokorotus. Viime hallituksen aikana opintorahaa leikattiin 86 euroa, mutta opintolainaosuutta kasvatettiin.

”Opiskelijat ovat ainoa ryhmä, joka joutuu velkaantumaan elääkseen tai vaihtoehtoisesti käymään töissä koulun ohella, mikä pidentää valmistumisaikoja ja lisää henkistä kuormittavuutta”, Lehtinen sanoo.

”Toimeentulon niukkuus on iso stressitekijä, joka luo taloudellista epävarmuutta ja vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin.”

SAMOKin puheenjohtaja Iiris Hynönen. Kuva: Miikka Lönnqvist.
SAMOKin puheenjohtaja Iiris Hynönen sanoo yllättyneensä viime vaalien alla käydyn koulutuskeskustelun ja hallitusohjelman ristiriidasta. Kuva: Miikka Lönnqvist.

Koulutuksesta ei leikata?

#Koulutustaprkl-tunnisteen rinnalle on noussut tällä viikolla myös #osaamisenpuolesta-tunniste. Siinä on kyse Elinkeinoelämän keskusliiton, Akavan, kaikkien Suomen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä opiskelijoiden yhteisestä kannanotosta.

Kannanotossa vaaditaan, että hallituksen on nostettava koulutus, tutkimus ja innovaatioihin panostaminen seuraavaksi strategiseksi painopisteekseen. Kannanotossa muistutetaan, että Suomi pärjää tulevaisuudessakin vain, jos korkeakoulujen, tutkimuksen ja osaamisen rahoituksesta huolehditaan.

Näiden tavoitteiden valossa Uutissuomalaisen uutisointi vaikuttaa lupaavalta: lehden mukaan eduskuntavaaliehdokkaista 88 prosenttia katsoo, että tämän ja edellisen hallituskauden koulutusleikkaukset on peruttava. Eri tai täysin eri mieltä koulutusleikkausten perumisesta on vain yhdeksän prosenttia ehdokkaista. Luvut käyvät ilmi Uutissuomalaisen vaalikoneaineistosta.

SYL ja SAMOK haastoivat poliitikkoja myös edellisissä eduskuntavaaleissa tekemään lupauksia seuraavalle eduskuntakaudelle. Koulutuslupaus-kampanja rakentui neljän teeman ympärille: koulutuksesta ei leikata, opintotukea ei heikennetä, koulutus on maksutonta ja YTHS tarjotaan kaikille korkeakouluopiskelijoille.

Kuinkas sitten kävikään?

Kuvat #Koulutuslupaus-kylttien kanssa seisoskelevista poliitikoista levisivät laajasti somessa sen jälkeen, kun koulutuslupaukset yksi toisensa jälkeen kaatuivat hallituksen kynsissä.

Vaikka valtaosa koulutuslupauksista unohtui matkan varrelle, yksi lupauksista eteni maaliskuun alussa, kun eduskunta hyväksyi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS:n palveluiden laajentamisen kaikille korkeakouluopiskelijoille.

SYL:n Sanni Lehtisen mielestä hallitus ei onnistunut koulutuslupauksessaan YTHS:n palveluiden laajentamista koskenutta lupausta lukuunottamatta.

”Suurin osa leikkauksista on osunut yliopistojen perusrahoitukseen, eli koulutukseen, tutkimukseen ja opiskelijoiden tukipalveluihin ja sitä kautta opiskelijoiden saamaan apuun ja neuvontaan, mikä näkyy merkittävästi myös siinä, miten korkeakouluissa tällä hetkellä henkisesti voidaan”, Lehtinen sanoo.

Myös SAMOKin Iiris Hynönen sanoo yllättyneensä viime vaalien alla käydyn koulutuskeskustelun ja hallitusohjelman ristiriidasta.

Hynönen kuitenkin kokee, että opiskelijajärjestöjen mielipiteitä kuunnellaan tarpeeksi päätöksenteossa.

”Suomessa opiskelijajärjestöillä on eurooppalaisittain erittäin hyvä asema päätöksenteossa. Meillä on hyvät yhteydet päättäjiin ja valmistelijoihin. Vaikka kaikissa kysymyksissä – erityisesti taloudellisissa päätöksissä – nuorten ja opiskelijoiden mielipiteet eivät aina ole voittaneet, mielestäni olemme päässeet vaikuttamaan ja osallistumaan valmisteluun hyvin”, Hynönen sanoo.

 

Eduskuntavaalien ennakkoäänestys järjestetään kotimaassa 3.–9.4., ulkomailla 3.–6.4. Varsinainen vaalipäivä on sunnuntai 14.4.2019.

Oulussa järjestetään ennen vaaleja monia vaalitenttejä, tässä vain muutama tärppi. Maanantaina 18.3. Linnanmaalla Saalastinsalissa kello 13–15 järjestetään tiedeaiheinen vaalipaneeli, johon on vapaa pääsy. Maanantaina 1.4. Yle ja Kaleva järjestävät puolueiden puheenjohtajatentin, jonka yleisöön on varattu 75 paikkaa Oulun yliopiston opiskelijoille. 1.4. pidettävään tenttiin on ennakkoilmoittautuminen 20.3. mennessä. Oulun vaalipiirin poliittiset nuorisojärjestöt järjestävät torstaina 4.4. yhteistyössä nuorten ehdokkaiden vaalipaneelin Konst. o Delissä.

Ehdokkaan löytymisessä voi auttaa vaalikone. Omat vaalikoneet on esimerkiksi Ylellä, Kalevalla ja Helsingin Sanomilla. Yle Kioskilla on ehdokkaan etsimisessä auttava vaalibotti.

Anna Asplund

Medianomiopiskelija, joka jännittää alkuja ja loppuja, liikuttuu oudoissa paikoissa ja näkee unia uimisesta. Instagram: @annakarinasplund.

Lue lisää:

Entä jos lapseni haluaa politiikkaan?

Minusta tuntuu moraalisesti hyvin arveluttavalta kannustaa lasta poliittiselle uralle, koska poliittiset urat ovat moraalisesti hyvin arveluttavia, kirjoittaa Iikka Kivi.

Mitä teen, jos lapseni haluaa poliitikoksi? Vastaanko, että maailmassa olisi kyllä paljon parempiakin töitä, kuten puhelinmyyjä, lääketestaaja tai humppabändin rumpali?

Vitsailut sikseen: kysymys vetää vakavaksi. Päättäjän rooli on yhteiskunnan huipulla, himoituin jakkara. Sillä istuessaan voi tehdä älyttömät määrät hyvää sekä itselleen että muille.

Silti minusta tuntuu moraalisesti hyvin arveluttavalta kannustaa lasta poliittiselle uralle, koska poliittiset urat ovat moraalisesti hyvin arveluttavia.

Ura politiikassa tarkoittaisi sitä, että lapseni täytyisi työkseen valehdella toistuvasti ja pettää annettuja lupauksia. Omat periaatteet täytyy olla valmis syömään sekunnissa, jos siitä on tarpeeksi hyötyä. Ja vaikka kansalaisille sanotaan yhtä ja toista, tosiasiassa uran rahoittajat määräävät uran kulun.

Tämän sanominen ei ole liioittelua tai kuuluisaa ”politiikanvastaisuutta”.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) lupasi lapun kanssa kuvassa poseeraten, että koulutuksesta ei leikata, mutta leikkasi silti. Timo Soinille (ps.) ei kelvannut perussuomalaisten puoluekokouksen päätös ministerien vaihdosta, vaan hän loikkasi perustamastaan puolueesta pitääkseen vallastaan kiinni. Jaana Pelkonen (kok.) perustelee alkoholilain uudistusta suomalaisten valinnanvapaudella, mutta pitää suunsa visusti kiinni siitä, että hänen vaalirahoituksestaan merkittävä osa tuli helsinkiläisiltä ravintola-alan yrityksiltä.

Ja vaikka ei suoranaisesti valehtelisi tai pimittäisi totuutta, poliittisten agendojen ajamisessa tosiasioita jätetään usein huomiotta. Esimerkiksi Suomessa vihreät vastustavat edelleen sinnikkäästi ydinvoimaa, vaikka ilmastonmuutoksen torjunnassa sillä on vähäpäästöisenä energiamuotona tärkeä rooli.

Jos kotimaan politiikasta pitäisi etsiä yksi esikuva, jonka nuorelle ihmistaimelle poliitikon matkalle tarjota malliksi, en yksinkertaisesti tietäisi ketä suositella. Se on aika ongelmallista, kun valtakunnan halutuimmat virat on täytetty ihmisillä, jotka eivät kelpaa lapsille ja nuorille positiivisiksi esimerkeiksi.

Eikä paljon parempaa mallia löydy ulkomailtakaan —Donald Trump opetti maailmalle ainoastaan sen, että ilman opiskelua ja myötätuntoakin pärjää, jos osaa kohdistaa narsistisen vihansa tarpeeksi hyvin. Trumpin edeltäjän Barack Obaman opetus puolestaan on se, että jos olet tarpeeksi cool, ketään ei haittaa, vaikka tapatat viikoittain siviileitä laittomissa lennokki-iskuissa.

Eli jos lapsi kysyy, että sopisiko hän minun mielestäni poliittiselle uralle, hänen täytyy kyetä valehtelemaan täysin sumeilematta, lupaamaan toistuvasti tyhjää ja tekemään hirveitä tekoja muille ihmisille, jos se on omille pyrkimyksille hyödyksi.

Taidan ennemmin ostaa ne rummut.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Nuorille opiskelijaehdokkaille oli Oulussa kysyntää

Maanantaina 5.6. ensimmäistä kertaa kokoontuvassa uudessa valtuustossa on enemmän opiskelijoita kuin kahdella aiemmalla valtuustokaudella. Monella heistä on tausta oululaisessa opiskelijapolitiikassa. OYY-taustaisista ehdokkaista eniten ääniä saaneen Jaana Isohätälän (vihr.) mukaan uuden kaupunginvaltuuston tärkein tehtävä tulee olemaan työttömyyden vähentäminen.

TEKSTI Eetu Halonen

KUVAT Anni Hyypiö

”Häkellyttävältä tuntuu, vaikka toki tavoittelin valtuustopaikkaa koko ajan. Yllätyin, että tuli näin hyvä tulos. Ehkä se vaikutti, että olin nuori opiskelijaehdokas, jollaisille oli kysyntää”, toteaa Oulun yliopiston väitöskirjatutkija Jaana Isohätälä. Hän on yksi Oulun kaupunginvaltuuston uusista opiskelijataustaisista valtuutetuista.

Oulun kaupunginvaltuustoon valittiin 9. huhtikuuta pidetyissä kunnallisvaaleissa enemmän opiskelijoita kuin kaksissa aiemmissa kunnallisvaaleissa. Asia käy ilmi oikeusministeriön tulospalvelun vaalidatasta ja sen ehdokastiedoista.

Opiskelijoiden määrä Oulun kaupunginvaltuustossa on noussut tasaisesti kolmena valtuustokautena peräkkäin. Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa Oulussa pääsi läpi neljä ehdokasta, jotka olivat ilmoittaneet ammatikseen opiskelijan. Vuonna 2012 opiskelijaehdokkaita valittiin viisi.

Maanantaina 5. kesäkuuta ensimmäistä kertaa kokoontuvan uuden kaupunginvaltuuston valtuutetuista neljä oli ilmoittanut ammatikseen opiskelijan. Lisäksi uudessa valtuustossa aloittaa kaksi opiskelevaa OYY:n työntekijää: koulutuspoliittinen asiantuntija Henna Määttä ja viestintäasiantuntija Janne Hakkarainen.

Oulun valtuustossa on kaudella 2017-2021 kuusi opiskelijaa, joista monella on tausta OYY:n toiminnassa.

Näin on myös Jaana Isohätälän kohdalla: hän on toiminut OYY:n hallituksessa ja jatko-opiskelijajaoston puheenjohtajana.

Väitöstutkimusta Oulun yliopiston oppimisen ja koulutusteknologian tutkimusyksikössä tekevä Isohätälä (vihr.) keräsi OYY-taustaisesta opiskelijaporukasta eniten ääniä, 757 kappaletta. Vihreät esittävät häntä Oulun kaupunginhallitukseen ja Elinkeino- ja työllisyyspalvelut liikelaitoksen (BusinessOulu) johtokunnan puheenjohtajaksi.

Isohätälä uskoo, että OYY-taustaisten valtuutettujen määrä tulee näkymään valtuuston työskentelyssä positiivisesti tulevalla kaudella.

”Ihmiset ovat varmaan OYY:ssä oppineet, kuinka muiden kanssa työskennellään, vaikka ei oltaisi asioista aina samaa mieltä. Heillä on myös kokemusta edunvalvonnasta, joten siellä osataan lobata, ottaa kantaa ja vaikuttaa asioihin. Myös kokoustekniset asiat ovat OYY:n myötä varmasti tulleet tutuiksi. Mielestäni on vahvuus, että tällaista kokemusta löytyy”, Isohätälä sanoo.

Opiskelijaehdokkaista toiseksi eniten ääniä (680) haalinut Sebastian Tynkkynen (ps.) on samoilla linjoilla Isohätälän kanssa.

”Valtuustossa on nyt paljon nuoria ihmisiä, jotka tuntevat toisiaan ja uskon, että tulemme tekemään tiivistä yhteistyötä keskenämme. Uusi valtuusto tulee todennäköisesti huomioimaan opiskelijoiden ja nuorten asiat entistä paremmin”, Tynkkynen arvioi.

 

Linnanmaan kehittäminen tärkeintä

Sekä Isohätälä että Tynkkynen toteavat ykskantaan, että yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteiskampus on opiskelijoiden näkökulmasta yksi tärkeimmistä tulevaisuuden hankkeista Oulussa.

”Kampusten yhdistymiseen Linnanmaalla pitää valmistautua. Eli miten saadaan liikenneyhteydet toimimaan siten, että tänne olisi helpompi tulla opiskelijamäärien lisääntyessä. Lisäksi alueen kaavoitus on saatava sujuvasti käyntiin, jotta lähistölle saadaan lisää asuntoja”, Isohätälä sanoo.

Hänen mukaansa on hyvä, että Oulun kaupungilla on olemassa pidemmän tähtäimen suunnitelmia esimerkiksi Kemintien bulevardista ja rakentamisen tiivistämisestä Linnanmaan alueella tulevaisuudessa.

Isohätälän mukaan kesäkuussa aloittavan uuden kaupunginvaltuuston tärkein tehtävä koko Oulua ajatellen tulee olemaan työttömyyden vähentäminen. Hän peräänkuuluttaa yrittäjämyönteistä ilmapiiriä.

”Työllisyysaste on saatava paremmaksi ja uusia yrityksiä syntymään”, Isohätälä toteaa.

”Nuorissa on tällä haavaa paljon yrittäjyyspotentiaalia: viidesosa kokee, että voisi harkita yrittäjyyttä lähivuosina. Olisi mahtavaa, että tämä potentiaali saataisiin käytettyä. Meidän on tuettava nuoria löytämään oma osaamisensa, jonka kautta syntyy motivaatiota tehdä töitä.”

 

Opiskelijat marssivat valtuustoihin myös muualla

Kaikista yliopistokaupungeista eniten opiskelijoita valittiin valtuustoon Turussa, jossa läpi pääsi 11 opiskelijaehdokasta. Jyväskylässä pääsi läpi lähes yhtä monta, kun kymmenen opiskelijaa valittiin valtuustoon.

Itä-Suomen yliopiston kampuskaupungeista Joensuussa valittiin valtuustoon kuusi opiskelijaa ja Kuopiossa kolme.

Helsingissä ja Tampereella valtuustoon valittiin kuusi opiskelijaa.

Vaasassa, Rovaniemellä ja Espoossa valittiin jokaisessa kolme opiskelijaa paikallisiin valtuustoihin, Lappeenrannassa yksi.

Eetu Halonen

Toimittajanplanttuna Oulussa aikaansa viettävä Tampereen siirtolainen. Kiinnostuksen kohteet erästä kirjailijaa mukaillen elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Sana olkoon vapaa, mutta faktat ovat pyhiä. Twitter: @eehalonen

Lue lisää:

Siirin SYL-kuulumiset osa 3

OYY:n Siiri Nousiainen on ollut vuoden 2016 Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) hallituksen varapuheenjohtajana. Olemme kysyneet Nousiaiselta kuulumisia opiskelijapolitiikan ytimestä vuoden mittaan. Kolmannessa osassa pureudumme muun muassa SYL:n uuteen linjapaperiin.

SYL:n linjapaperi hyväksyttiin liittokokouksessa 19. marraskuuta. Millainen linjapaperista lopulta tuli?

Linjapaperista tuli edistyksellisempi kuin osasimme odottaakaan. Kirjaukset esimerkiksi feminismistä ja vaatimus yliopistojen sijoitustoiminnan eettisyydestä olivat sellaisia asioita, joita emme osanneet hallituksen kanssa edes esittää liittokokoukselle. On hyvä, että ylioppilaskunnat ovat aktiivisesti osallistuneet linjapaperin työstämiseen koko vuoden ajan, sillä sen ansiosta liittokokouskäsittely eteni sujuvasti. Uusi linjapaperi toimii varmasti tuleville SYLliläisille sekä toimintaa ohjaavana että sitä mahdollistavana työkaluna, jossa ylioppilaskuntien tahto toteutuu.

Mitkä ovat tärkeimpiä arvoja, joita linjapaperiin kirjattiin?

Mielestäni etenkin kansainvälisyys ja yhdenvertaisuus näkyvät paperissa hienosti. Ihmisten yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin kehittää itseään ja osallistua yhteiskuntaan halutaan parantaa esimerkiksi kaikille maksuttomalla varhaiskasvatuksella, maahanmuuttajien kouluttautumismahdollisuuksia kehittämällä ja palkkatasa-arvoa edistämällä. Myös SYL:n kiinnostus EU:ssa tehtävään politiikkaan on paperissa hienosti esillä. EU-lainsäädäntö vaikuttaa vahvasti kotimaamme politiikkaan, joten meidän nuorten ja opiskelijoiden on hyvä olla perillä siitä, mitä EU:ssa tapahtuu.

Yllättikö reaktiot siitä, kun SYL ilmoitti olevansa feministinen järjestö?

Se ei yllättänyt, että niin monet ovat ilmaisseet olevansa liittokokouksen kanssa samaa mieltä ja pitäneet päätöstä rohkeana. Yllätyksenä tuli se, kuinka yksi sana, joka ei oikeastaan muuta toimintaamme aiemmasta mihinkään, herättää niin paljon vihaa ja vastareaktioita.

SYL-vuotesi on nyt lopuillaan. Millainen vuosi kaiken kaikkiaan oli ja mitä se opetti eniten?

Vuosi on ollut todella opettavainen ja haastava, mutta ennen kaikkea antoisa. Muutto Helsinkiin oli jo itsessään valtava elämänmuutos, ja SYL:ssa olen päässyt oppimaan ja näkemään niin paljon kaikkea uutta, että aivan uusi maailma on auennut minulle. Politiikan maailmaan tutustuminen on ollut todella mielenkiintoista, ja SYL:n viestinnän kehittäminen on antanut minulle paljon asiantuntemusta modernin viestinnän maailmaan.

OYY:stä valittiin liittokokouksessa SYL:n hallitukseen vuodelle 2017 Veera Alahuhta. Mitä neuvoja haluaisit antaa uudelle sylliläiselle?

Veeralle annan neuvoksi seuraavaa: Ole peloton, reipas ja häikäisevä oma itsesi! SYL:ssa pärjäävät kaikki, jotka laittavat itsensä likoon ja ovat valmiita oppimaan uutta. Tulevasta vuodesta saat huikeat eväät tulevaisuuden haasteisiin, joten yritä ottaa siitä kaikki irti!

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Talous sivistystä tärkeämpää

Yliopistojen tuottama hyöty yhteiskunnalle ja yrityksille on korostunut ja yliopistoilta odotetaan halua palvella myös yhteiskunnan ja talouden tarpeita. Onko tulevaisuudessa merkityksellistä vain sellainen tutkimus, joka on yrityksille rahallisesti hyödyllistä? Tuleeko tämän seurauksena yliopistoista vain uusia innovaatioita synnyttäviä yrityksiä? Ja kuka päättää sen, mikä tutkimus lopulta on arvokasta ja hyvää – tiedeyhteisö vai poliitikko?

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Arffman

”Kaiken maailman dosentit.”

 

Kolmella 2. joulukuuta A-studiossa lausutulla sanalla pääministeri Juha Sipilä (kesk.) käynnisti raivoisan keskustelun tieteen asemasta ja arvostuksesta nykypäivän Suomessa.

Sipilän sanat sattuivat harvinaisen huonoon saumaan. Kotimainen tiedeyhteisö on ollut takajaloillaan viime toukokuusta asti, jolloin hallituksen neljän miljardin euron säästöpaketti esiteltiin. Tässä paketissa yliopistot saivat kylmää kyytiä: säästöjä tulisi yliopistojen ja tutkimuksen rahoituksesta tällä hallituskaudella noin 500 miljoonaa euroa. Tiedeyhteisö reagoi uutiseen järkytyksellä, olivathan muistissa edellisellä hallituskaudella korkeakouluilta leikatut 200 miljoonaa euroa.

Leikkausten hyväksymistä eivät ole varsinaisesti helpottaneet hallituspuolueen edustajien näkemykset tieteestä ja sen sijasta yhteiskunnassa.

Elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk.) on moneen otteeseen toivonut yliopistojen tuottavan enemmän kaupallista hyötyä. Tammikuussa Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla Rehn ilmoitti odottavansa akateemisen tutkimuksen palvelevan myös yhteiskunnan ja talouden kehittämistarpeita: ”Vaatimus on oikeutettu, kun tiedämme kansantaloutemme lohduttoman lähihistorian.”

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tsemppaavat ulostulot koulutusleikkausten aikana eivät juuri ole saaneet osakseen ymmärrystä. Ministerin sanat ja teot ovat olleet häkellyttävän ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa maaliskuussa julkaistussa mielipidekirjoituksessa Grahn-Laasonen suorastaan vaatii kotimaisen tutkimuksen suunnan nostamista ylöspäin. Yhdessä kolmen professorin kanssa allekirjoitetussa tekstissä todetaan suomalaisen tutkimuksen kyllä ”joutuneen säästökuurille julkisen talouden ankarissa reunaehdoissa”, mutta silti: ”Me haluamme yhteistyössä edistää yliopistojen ja tieteen asemaa ja kehittymismahdollisuuksia. Maailma ja Suomi tarvitsevat tiedettä.”

Viimeisin tiedepoliittinen kannanotto kuului Professoriliiton ja Tieteentekijöiden kevätpäivillä 22. huhtikuuta. Juha Sipilän puhe oli aiempia sovittelevampi ja perustutkimuksen asemaa korostava: ”Megatrendejä on sopivassa mittakaavassa seurattava, mutta perustutkimuksen ytimen korkeasta tasosta ei pidä luopua.”

Tässäkin puheessa vilautettiin keppiä, sillä Sipilä kertoo odottavansa tieteen edustajilta ryhdistäytymistä: tiedeyhteisön on annettava esityksiä siitä, miksi edellisen vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt selvästi sille asetettuja tavoitteita.

Sipilän mukaan ”rima on jatkossa asetettava paljon korkeammalle – niin tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta.  Entiseen menoon ei ole varaa”, hän varoittaa.

Halvemmalla ja paremmin

Tieteeseen kohdistuvat odotukset ovat kovat. Uuden tiedon ja ymmärryksen tarjoaminen maailmasta ei riitä: tieteeltä toivotaan niin kaupallisia innovaatioita (uusi Nokia ei olisi pahitteeksi), apua poliittiseen päätöksentekoon kuin yleistä kansalaisten valistustason nostoakin.

Tiivistettynä hallituksen viesti on: huippua, hyödyllistä ja parasta mahdollista tiedettä pitäisi saada, mutta vähemmällä rahalla kuin aiemmin, kiitos.

Tampereen yliopiston Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskuksessa työskentelevä tutkijatohtori Reetta Muhonen pitää nykytilannetta paradoksaalisena.

”Tieteeseen kohdistuu tällä hetkellä suuria odotuksia, mutta samanaikaisesti yliopistojen legitimiteetti on ennenkuulumattomalla ja perustavanlaatuisella tavalla kyseenalaistettu. Keskustelusta välittyy se, ettei päätöksenteossa tunnisteta sitä työtä, mitä yliopistoissa tehdään.”

Muhonen pitää ristiriitaisena myös toiveita siitä, kuinka Suomen tulisi leikkausten keskellä houkutella lisää kansainvälisiä huippuosaajia.

”Samaan aikaan kun syödään perustaa, pitäisi yliopistojen houkutella kansainvälisiä huippututkijoita. Tutkijana ihmettelen sitä, millä lailla yliopistoista tehdään kenellekään houkuttelevia, jos samaan aikaan infraa puretaan, resursseja huononnetaan eikä tulevaisuudennäkymiä juuri ole.”

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen arvelee ministereiden tiedepoliittisten vaatimusten kumpuavan tarpeesta perustella ja puolustella leikkauslinjaa.

”Aikaisemmin tieteellä on ollut itseisarvo, joka on riittänyt perusteeksi tieteen rahoittamiselle. Mutta nyt he joutuvat perustelemaan leikkauksensa esittämällä vaatimuksia siitä, mitä tieteen tulisi olla.”

Tiede on tehokasta kun se tuottaa

Tieteen tehtävistä ja tilivelvollisuudesta yhteiskunnalle on oltu niin maailmalla kuin Suomessakin 1990-luvulta lähtien yhä kiinnostuneempia. Tutkimukseen kohdistuviin odotuksiin vaikuttaa merkittävästi aikansa poliittinen ymmärrys siitä, millä keinoilla yhteiskunta pelastetaan.

Nyt vallalla olevan tieteen tilivelvollisuusajattelun taustalla on käsitys tehokkuudesta, joka syntyy kilpailuttamisella, tulos- ja kustannusvastuulla ja suoritusten mittaamisella. Tehokkuuden yliopistoihin toi 1980-lopulla laman vauhdittamana Suomeen rantautunut uusliberalistinen uuden julkisjohtamisen ideologia New Public Management. Sen ajatuksena oli tehdä tehottomana pidetystä julkisesta hallinnosta tehokas liike-elämän konsteilla. Uusi ideologia konkretisoitui 1990-luvulla suomalaisten yliopistojen tulosohjausjärjestelmän käyttöönotolla.

1980-luvulla suomalaisten yliopistojen painopiste alkoi kääntyä tieteestä teknologiaan. Yhtä aikaa tulosohjausjärjestelmän tulon kanssa tiedepolitiikkaa alkoi muovata ajatus kansallisesta innovaatiojärjestelmästä. Tutkimuksen tavoitteeksi nousi yhä enemmän yhteistyö muiden yhteiskunnallisten toimijoiden välillä, tutkimustulosten kaupallinen hyödyttävyys ja kansainvälisyys.

Tutkimusta alettiin tarkastella talouskehityksen näkökulmasta, Suomen kilpailukyvyn veturina.

Innovaatioista innostuneina alkoivat tutkimustulosten hyödyntämistä parantavien ohjelmien ja verkostojen rakennus, tutkijakoulujen ja huippuyksiköiden perustus ja kansainvälisen tutkimusyhteistyön rakennus. Adjektiivit laatu ja huippu alkoivat yhä tiiviimmin yhdistyä tutkimuksen kilpailukykyyn ja kansainvälisyyteen.

Tutkimuskäytäntöjen muutosta on kuvattu Michael Gibbonsin tutkimusryhmineen kehittelemällä kahdella tiedontuotannon mallilla. Siinä missä tutkimusta aiemmin kuvasi perustutkimuksellisesti orientoitunut, tieteellistä laatua korostava, akateemisesti ohjautunut tiedontuotannon malli (mode 1), siitä on 1990-luvulta lähtien siirrytty kohti ulkoapäin ohjautuvaa, vaikuttavuutta, hyödynnettävyyttä ja sovellettavuutta korostavaa mallia (mode 2).

Tieteelliseltä tutkimukselta vaaditaan aiempaa vahvempaa vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa.  Ihanteena on edelleen tehokkuus: valtion raha ei saa valua hukkaan, vaan sen tulee liristä uusia kaupallisia innovaatioita ja tieteen läpimurtoja tuottaviin tutkimusyksiköihin.

Tieteen rahoitusta koskevassa asenteessa on tapahtunut käänne. Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen kuvaa artikkelissaan Tiede tuottaa todellisuutta – kenen etujen mukaan ja kuinka eettisesti (2014) tätä muutoksena lahjataloudesta markkinataloudeksi.

Aiemmin yliopistojen tuottaman tutkimuksen tulokset on ajateltu lahjana yhteiskunnalle ja tiedeyhteisölle. Lahjan antaja ei odota vastiketta tai maksua, vaikkakin saajalle muodostuu kiitollisuudenvelka, joka voi velvoittaa myöhemmin vastalahjaan – kuten Karvonen huomauttaa, tässä kontekstissa ”vastalahja” voi olla vaikka apuraha tai kunniamerkki.

Nyt lahjatalous näyttää olevan korvautumassa markkinataloudella, jossa valtiovalta maksaa tuotetuista julkaisuista ja tutkinnoista rahaa yliopistolle. Yliopisto saa sovitusta tuotantomäärästä sovitun korvauksen menojen kattamiseen. Lahjasta on tullut siis kaupankäyntiä.

Samassa artikkelissa Karvonen arvelee yliopistojen legitimaation, olemassaolon oikeutuksen, perustuvan tuloksellisuuteen, ei niinkään suuriin kertomuksiin kuten sivistykseen tai valistukseen.
Esa Väliverronen on samaa mieltä.

”Yliopistot brändäävät itseään nykyään pikemmin ranking-listojen kuin sivistys- tai valistusaatteiden kautta.”

Oulun ylioppilaslehti 2016

Keskustelua dominoi talouden logiikka

Nyt Suomessa jylläävä tiedepoliittinen keskustelu kiertyy vahvasti yliopistojen kolmannen tehtävän, yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ympärille.  Se on ollut tutkimuksen ja opetuksen ohella yksi yliopiston tehtävistä vuodesta 2004.

Tuolloin yliopistolakiin yliopistojen tehtäviksi kirjattiin vapaan tutkimuksen, tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen edistyksen, tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antamisen lisäksi velvoite ”kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Yliopistojen tulee edistää ”elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei ole yksiselitteinen käsite. Usein se ymmärretään synonyymina hyödylle, eli millä lailla yliopisto hyödyttää ympäröivää yhteiskuntaansa. Hyödyn käsite kuitenkin herättää tukun lisäkysymyksiä: kuka hyötyy, minne tulokset suunnataan ja mitä niillä tehdään?

”Tieteen vaikuttavuus voidaan eri tieteenaloilla ja eri näkökulmista katsottuna ymmärtää hyvin monella tavalla, riippuen siitä, mitä asioita pidetään arvokkaana”, Reetta Muhonen huomauttaa.

Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden alojen tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkiva Muhonen painottaa, että alakohtaiset erot siinä, miten tutkimuksen arvo taipuu mittaamisen kielelle, ovat huomattavat.

Esimerkiksi lääketieteellisen tutkimuksen vaikuttavuus on helppo osoittaa: tutkimustieto sairauksista auttaa tiedeyhteisöä kehittelemään tehokkaampia hoitokeinoja, jotka taas näkyvät tiettyjen sairauksien vähenemisenä. Teknis-tieteellisellä alalla tutkimuksen hyöty konkretisoituu esimerkiksi patentteina.

Muhosen mukaan tutkimuksen vaikuttavuutta koskevaa keskustelua dominoi talouden ja markkinoiden logiikka. Tutkimus, jolla on taloudellisia sovellutuksia, katsotaan vaikuttavammaksi kuin ”pelkästään” uutta tietoa tuova.

”Sivistyksen merkitys kulkee näissä keskusteluissa sivujuonteissa, ja se häviää teknologialle, innovaatioille, taloudelle. Monelta tässä keskustelussa voi unohtua esimerkiksi se, että yliopistot muun muassa kouluttavat Suomen uusia päätöksentekijöitä ja virkamiehiä.”

Esa Välivarrosen mukaan vaikuttavuuskeskustelussa korostuu toive siitä, että tutkimuksen tuottaman hyödyn tulisi olla välitöntä.

”Vallalla on ajatus siitä, että tutkijoilta voidaan tilata innovaatioita. Kuvitellaan, että kun annetaan selkeät raamit ja rahoitus pariksi vuodeksi, syntyy uusi innovaatio. Mutta tuloksia ei voida etukäteen ennustaa. Useimmat nykyteknologian uusista innovaatioista ja kehitysaskeleista on syntynyt perustutkimuksen sivutuotteena.”

Mutta miten käy, kun kyseessä onkin taiteellinen ala? Kuinka esimerkiksi tanssiteoksen hyödyllisyyttä mitataan, kävijöiden määrällä vai arvostelujen palstamillimetrien määrällä?

Ei oikein millään lailla, Muhonen toteaa.

”Abstraktimpaa vaikuttavuutta ei ole mielekästä purkaa yksittäisiksi hyödyiksi. Asiaa voi kuitenkin konkretisoida ajatusleikillä: mitä tapahtuisi, jos koko oppilaitos yhtäkkiä suljettaisiin? Minkälaisia vaikutuksia sillä olisi vaikka sen oppilaitoksen kaupungille?”

Yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle on yritetty kehittää jonkinlaisia määrällisiä mittareita, toistaiseksi siinä onnistumatta. Tutkimusten yhteiskunnallista vaikuttavuutta on pohdittu myös Iso-Britanniassa. Maassa toteutettiin viime vuonna laaja REF-arviointi, jossa ensimmäistä kertaa otettiin huomioon myös tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei sielläkään tutkittu määrällisillä mittareilla, vaan yliopistot analysoivat laadullisesti sitä, mikä heidän tutkimuksessaan on ollut vaikuttavaa.

Yliopiston nykyinen rahoitusmalli sisältää tutkimuksen ja opetuksen tulosmittareiden ohella joitakin vaikuttavuusmittareita, kuten aikuiskoulutuksen suoritukset, valmistuneiden työllistyminen ja yleistajuiset julkaisut. Niiden painoarvo rahoituksen saamisessa on kuitenkin ollut vielä pieni.

Viime vuonna julkaistussa Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamassa Vastuullinen ja vaikuttava: tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen -selvityksessä emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto ehdotti, että yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mittaristoa täydennettäisiin. Niiniluodon mukaan vaikuttavuuteen tulisi laskea mukaan esimerkiksi taiteellisen toiminnan tuotokset, lisenssit, patentit, start up ja spin off -yritykset, tiedeyhteisön luottamustehtävät, ulkopuoliset asiantuntijatehtävät ja sidosryhmille järjestetyt tapahtumat.

Aiheen tutkimus jatkuu tänä keväänä UNIFIn ja Arenen yhteishankkeessa. Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja vaikuttavuus -jatkotoimet -hankkeessa mukana olevan Reetta Muhosen mielestä oman tutkimuksen vaikuttavuuden pohtiminen on jokaiselle tutkijalle hyödyllistä. Vaikuttavuuteen voi itse vaikuttaa. Lisäksi toimiminen tutkimusaiheensa asiantuntijana mediassa voi aiheen näkyvyyden kasvattamisen lisäksi parantaa omaa tietämystä.

”Kun tutkija on vuorovaikutuksessa muun kuin oman yhteisönsä kanssa, hän joutuu menemään syvemmälle aiheeseensa. Se voi viedä taas tutkimuksessa hieman eteenpäin.”

”Näkisin sen ihanteellisena, että tutkijat kokisivat oman vaikuttavuutensa pohtimisen luonnollisena osana omaa työtä. Toivoisin toki, että vaikutustyö huomattaisiin myös työn kannustimissa: tutkijan meritoitumisessa korostuu tieteellinen julkaiseminen, ja vähemmän painaa se, mitä työtä on tehty vaikka aiheen popularisoimiseksi.”

Laadun perusteella määrärahaa

Vuosituhannen vaihteen jälkeen vähintään puolet Suomen yliopistojen tutkimusmenoista on tullut yliopistojen ulkopuolisista rahoituslähteistä. Puolet ulkopuolisesta rahoituksesta on tullut Suomen Akatemialta ja Tekesistä. Siksi yliopistoissa tehdyn tutkimuksen merkittävin rahoittaja on edelleen ollut Suomen valtio.

Maksumies onkin kiinnostunut investointinsa käytöstä.

Huhtikuisessa puheessaan Juha Sipilä kertoi Työ- ja elinkeinoministeriön teettävän OECD:llä riippumattoman kansainvälisen arvion Suomen innovaatiojärjestelmästä. Arvion tavoitteena on Sipilän mukaan ”löytää tekijät, jotka vaikeuttavat tutkimustulosten välittymistä hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoon”.

Arvioinnin tulokset saadaan käyttöön keväällä 2017, jonka jälkeen niitä voidaan hyödyntää tutki-musrahoituksen valmistelussa.

”Analyysi tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vaikuttavuudesta on välttämätöntä. Julkisesta investoinnista on saatava enemmän irti”, Sipilä totesi.

Jo nyt yliopistojen tutkimusta ja opetusta mitataan, tutkitaan, analysoidaan, dokumentoidaan, raportoidaan ja kuvataan ahkerasti. Rahoituksen saamiseksi on jatkuvasti osoitettava tutkimuksen laadukkuus – eihän kukaan halua maksaa turhasta.

Reetta Muhonen puhuukin vaikuttavuusyhteiskunnasta, trendistä, joka on vallalla ympäri maailmaa.

”Suomalaisten yliopistojen autonomia on viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt, mutta samalla arviointi on jatkuvasti kasvanut. Kaikkea toimintaa täytyy jatkuvasti arvioida ja mitata. Tutkimusta ja opetusta on helpompaa arvioida, mutta vaikuttavuuden kohdalla se on vaikeampaa.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö on 1990-luvun lopulta lähtien jakanut yliopistoille perusrahoitusta tulosneuvotteluissa asetettujen tavoitteiden ja määrällisten indikaattoreiden mittaaman tuloksellisuuden perusteella. Ensimmäisessä vaiheessa rahoitusta myönnettiin yliopistoissa suoritettujen maisteri- ja tohtorintutkintojen perusteella. Mitä ahkerammin yliopisto koulutti tohtoreita, sitä enemmän arkkuun ropisi rahoitusta. Tätä mallia kritisoitiin siitä, etteivät tutkintomäärien tuijottaminen huomioinut ollenkaan opetuksen ja tutkimuksen laatua.

Laadukkaan ja vaikuttavan tieteen selvittämiseksi Suomeen luotiin vuonna 2010 Julkaisufoorumi (JUFO), jossa määritellään julkaisutoiminnan tasoluokitukset. Kolmiportainen tasoluokitus jaottelee kotimaiset ja ulkomaiset tieteelliset lehdet, konferenssi- ja kirjasarjat sekä kirjakustantajat asteikolle, jossa luokka 1 on perustaso, 2 johtava taso ja luokka 3 korkein mahdollinen taso.

Mitä vaikuttavampi ja arvostetumpi julkaisu tiedeyhteisössä on, sitä korkeammalla numerolla se on siunattu. Esimerkiksi suomalaisista julkaisuista lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim on tasoa 1, kirjallisuudentutkimuksen aikakausilehti Avain on tasoa 2 ja Suomen Uskontotieteellisen Seuran aikakausijulkaisu Temenos tasoa 3.

JUFO:n luokitusta on käytetty yliopistojen tuottamien tieteellisten julkaisujen laatuindikaattorina opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa yliopistojen rahoitusmallissa viime vuodesta alkaen.

Julkaisuosiossa painotetaan korkean vaikuttavuuden foorumeita, eli tason 2 ja 3 julkaisuja. Julkaisujen perusteella jaetaan 13 prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta.

Vaikka Julkaisufoorumin katsotaan olevan varsin oikeudenmukainen tapa julkaisujen arvottamiselle, sekään ei ole virheetön järjestelmä. Sen kriteereiden on arvosteltu suosivan ns. kovien tieteiden käytäntöjä. Esimerkiksi luonnontieteissä yleisenä käytäntönä tutkimusryhmässä kirjoitetut artikkelit julkaistaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakausilehdissä. Sen sijaan yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla yleisempää on julkaista suomen kielellä, yleensä lehtien lisäksi tieteellisessä monografiassa tai kokoomateoksissa, ja artikkelit kirjoitetaan yleensä yksin tai kahdestaan toisen tutkijan kanssa. Julkaisufoorumin luokituksissa kansainväliset julkaisukanavat ovat luokituksiltaan yleensä kovatasoisempia kuin kotimaiset.

Julkaisufoorumin luokituksille on vaikeaa löytää vaihtoehtoa. Tutkimuksen laatua on ehdoteltu tarkasteltavan yliopistojen tuottaman julkaisujen määrällä. Tässä mallissa vaarana on se, että tutkimuksen ja opetuksen laatu kärsii, kun tutkijat keskittyvät tuottamaan massoittain bulkkilaatuista tutkimusta. Toisena vaihtoehtona olisi tarkastella viittausindikaattoreita, jotka kertovat, kuinka monta kertaa kuhunkin tieteelliseen artikkeliin on viitattu. Näiden lukujen ongelmana on se, että ne perustuvat viittaustietokantoihin (Scopus, Web of Science), jotka eivät ole kattavia erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden kohdalla. Ne eivät myöskään sisällä tieteellisiä kirjoja, toimitettujen kokoomateosten artikkeleja eikä juuri vertaisarvioituja konferenssijulkaisuja, jotka ovat erityisesti tekniikan alalla tyypillinen julkaisukanava.

Oulun ylioppilaslehti 2016

Strategisen rahoituksen rooli kasvaa

Yliopistojen tiedon tuotantoon vaikutetaan tutkimusrahoituksen poliittisella ohjauksella.  Konkreettinen esimerkki tästä on strategisen rahoituksen roolin kasvu.

Vuonna 2017 uudistuvassa yliopistojen rahoitusmallissa harkinnan mukaan jaettavaa strategista rahoitusosuutta ollaan nostamassa kahdella prosenttiyksiköllä. Uudessa rahoitusmallissa koulutuksen perusteella myönnetään rahoituksesta 39 prosenttia, tutkimuksen perusteella 33 prosenttia sekä muiden koulutus- ja tiedepolitiikan tavoitteiden perusteella 28 prosenttia. Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton mukaan strategisen rahoituksen osuuden kasvattaminen vähentää yliopistojen autonomiaa.

Samoilla linjoilla on Suomen yliopistot UNIFI ry:n puheenjohtaja, Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki. Hänen mukaansa strategisen rahoituksen lisääminen huonontaa rahoituksen läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta.

”Edellä olevat seikat ovat tärkeitä yliopistojen keskinäisen terveen kilpailun ja johtamisen näkökulmasta. Kun rahoitus saadaan toimenpiteitä vastaan, on autonomiaa vähennetty. Ohjaus siirtyy yliopistoista ministeriöön. Jää nähtäväksi kuinka perustutkimus pärjää tässä muutoksessa.”

Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekesin myöntämiin tukiin kohdistettu massiivinen leikkaus on kummallisessa ristiriidassa innovaatiota ja kaupallista hyödyntämistä korostavien tavoitteiden kanssa.

Tekesin rahoittama tutkimus on perinteisesti keskittynyt aloille, joiden tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää kaupallisesti.

Jos hallitus haluaa tutkimukselta kaupallistettavia innovaatioita ja suoraa hyötyä, miksi tätä pyrkimystä huononnetaan vähentämällä tätä tavoitetta ajavaa rahoitusta?

Jouko Niinimäki arvelee ratkaisun taustalla olevan ajatus siitä, että jatkossa yliopistojen perusrahoituksella tehtäisiin soveltavampaa tutkimusta, jota ennen rahoitettiin muilla instrumenteilla.

”Tämä ei valitettavasti ole mahdollista, koska yliopiston budjetti ei ole sallinut tähänkään asti merkittävää tutkimuksen rahoittamista. Suurin osa tutkimuksesta, niin perus- kuin soveltavampikin, on tehty täydentävällä rahoituksella. Rahoituksen leikkaaminen Tekesistä iskisi juuri niihin innovaatioita tuottaviin aloihin, jotka ovat rahoitusta nauttineet.”

Tiedon markkinat

Yliopistoista itsestään on tulossa enemmän yritysten kaltaisia. Miten yliopistot tästä diilistä hyötyvät ja mitä ne siinä menettävät?

Tutkija Henry Etzkowitz on puhunut triple helix -mallista. Tässä kolmoiskierteen mallissa valtio, yritykset ja yliopisto muodostavat kolminaisuuden, jossa eri alojen rajat hämärtyvät. Instituutiot ovat ottaneet omalle kontolleen ennen muille kuuluvia tehtäviä.

Aiemmin vain tutkimuksen leiviskää hoitaneet yliopistot tekevät yhtä aktiivisemmin tiedon kaupallistamista esimerkiksi tutkimustulosten patentoimisella. Tuotantotyötä tehneet yritykset taas houkuttelevat tohtorikoulutettua henkilöstöä omaan yrityksessä tehtävään tutkimus- ja tuotekehitystyöhön.

Tämän seurauksena alojen leikkauspinnoille on syntynyt sekamuotoisia organisaatioita, kuten teollisuuden ja yliopistojen yhteiset tutkimuskeskukset, yliopistojen, yritysten ja valtiollisten tutkimuslaitosten yhteistyöverkot ja niin sanotut yritysyliopistot.

Yhteistyön syvenemistä koskevana ongelmana on tiedon omistamisen luonne. Tieteen ominaisuutena ja sen kehittymisen edellytyksenä on tulosten vapaa hyödyntäminen: tutkimustulokset vapautetaan tiedeyhteisön käyttöön. Yritysten logiikka on toinen, ne haluavat pitää innovaatiot omana tietonaan, yrityssalaisuuksien piirissä.

Esa Väliverrosen mukaan tästä kehityksestä näkyy ”jonkin verran merkkejä”.  Hänestä tiede lakkaa olematta tiedettä silloin, kun se salataan.

”Yliopiston tehtävänä on tuottaa julkista hyvää, Yleisradion tapaan yhteistä julkista palvelua. Se on sen perustehtävä, ja sen tekemä tutkimus kaikille avointa ja julkista. Jos tutkimuksen tulokset salataan, se ei ole enää tiedettä. Jos yliopistot pystyvät säilyttämään oman ominaisluonteensa, on yhteistyö yritysten kanssa toki hyvä asia.”

Jouko Niinimäki ei ole yhtä pessimistinen. Hänen mukaansa yliopistojen ja yritysten yhteistyöllä on Suomessa pitkä perinne: maa tunnetaan siitä, että yliopistojen ja elinkeinoelämän vuorovaikutus on tiivistä ja toimii hyvin.

”Olemme oppineet toimimaan niin, että yhteistyö tuottaa yliopistojen puolella julkisia tieteellisiä tuloksia, joita yritykset sitten käyttävät toimintansa perustana. En usko, että pelko siitä, että tutkimustulokset jäisivät yrityssalaisuuksiksi, on tulevaisuudessakaan uhka.”

”Siinä kai ei ole mitään pahaa, jos yhteiskunnan ja yliopistojen vuoropuhelu tuottaa mielenkiintoisia tutkimusaiheita. Viimekädessä tutkijat kuitenkin valitsevat tutkimansa aiheet.”

Kriittisimpien äänien pelkona on ollut se, että liian perusteellinen yhteistyö jonkin tahon kanssa saa aikaan tieteen riippumattomuuden menetyksen. Mikä estää yliopiston muuttumisen tilaustöitä tehtailevaksi yritykseksi? Katoaako tieteen kriittisyys ja autonomisuus?

Esa Väliverrosen mukaan yliopistot ovat omaksuneet jo yritysmäisiä piirteitä.

”Professoreista on tullut yritysjohtajan kaltaisia. He pyörittävät tutkimusryhmiä kuin yritystä, tehtävään tehtailla huippujulkaisuja. Myös rahanhankinnasta on tullut keskeinen osa professorin työtä.”

Väliverronen näkee muutoksen myös avoimuudessa. Esimerkiksi vilppiepäilyjen yhteydessä yliopiston asenne on ollut salaileva ja sulkeutuva. Tiedottamisessakin on otettu mallia yrityksistä: yliopistojen viestintään palkataan yhä enemmän pr-puolen tuntevia asiantuntijoita kuin tiedottajia.

Empiirinen tutkimus on hälventänyt pahimpia pelkoja yliopistojen kaupallistumisesta. Esimerkiksi vuonna 2011 valmistuneessa Oili-Helena Ylijoen, Anu Lyytisen ja Liisa Marttilan tutkimuksessa perinteisen akateemisen tutkimuksen asemaa pidetään edelleen vahvana.

Samoilla linjoilla on Jouko Niinimäki. Tiivistyvä vuorovaikutus tai yhteistyö ei hänestä sinänsä ole vaarallista – päinvastoin, kaikki vuorovaikutus lisää ymmärrystä.

”Jos päätösvalta siirtyisi pois yliopistolta, niin itsenäisyyden menettämisen vaara on ilmeinen. Strategisessa rahassa on vähän tällaista henkeä. Samoin rahapulaan jätetty yliopisto on vaarassa menettää autonomiansa. Riski voi realisoitua ”parempi tossun alla kuin taivasalla”- hengessä.”

Jutun lähteenä on käytetty Reetta Muhosen ja Hanna-Mari Puuskan toimittamaa teosta Tutkimuksen kansallinen tehtävä (2014) ja Reijo Miettisen, Juha Tuunaisen, Tarja Knuuttilan ja Erika Mattilan toimittamaa teosta Tieteestä tuotteeksi?

Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa (2006). Suomen yliopistot UNIFI ry:n ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry:n korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta selvittävän hankkeen tulokset julkistetaan 24.5.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon 12 tiedejulkaisu: Hallituksen epäselvä tulevaisuus

Tutkimuksen kohteena Suomen eduskuntavaalit vuonna 2015: Varmuus tuloksesta, epävarmuus tulevaisuudesta.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Viime vuonna Suomen  Keskustapuolueen voitto eduskuntavaaleissa näytti selvältä  jo ennen tulosten julkistamista.  Sen sijaan oli kiinnostavaa nähdä, mitkä muut puolueet  ja vaaliohjelmat nousisivat esiin kahdeksasta tarjolla olleesta erilaisesta poliittisesta agendasta.

Viime vuotisia eduskuntavaaleja on tutkinut maantieteen laitoksen tutkijatohtori Joni Vainikka. Vainikka halusi tutkimuksessaan mennä vaalien tulosiltaan, siihen hetkeen, josta tulevan hallituksen koostumus ja suunta alkoivat hahmottua.

Vainikka keskittyi tutkimuksessaan puolueiden vaaliohjelmiin, joissa puolueet listasivat tärkeinä pitämiään asioita, ja joihin he aikoivat vaikuttaa hallitukseen päästessään.

”Valitsin näkökulmaksi vaaliohjelmat, sillä halusin sitä kautta saada puolueet keskustelemaan keskenään, ja tuoda esillepuolueiden erilaisia näkemyksiä asioista.”

Vainikan valitsemien kahdeksan eri poliittisen puolueen vaaliohjelmien asiapitoisuus ja monipuolisuus yllättivät itse tutkijankin. Vainikka jakoi vaaliohjelmat viiteen aihealueeseen, mutta kaikkia vaaliohjelmissa mainittuja asioita eivät puolueet kuitenkaan tuoneet kovin vahvasti esille.

”Television väittelyissä ei joistain asioista, kuten koulutuksesta, keskusteltu juuri lainkaan.”

Vainikan tutkimuksessa toinen näkökulma keskittyy alueellisiin eroihin ja aluepolitiikkaan, joita hän analysoi muun muassa selvittämällä puolueiden kannatusta eri vaalipiireissä, paikallisia poikkeamia sekä tutkimalla millaisia aluepoliittisia uudistuksia puolueet kaavailevat.

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksesta sekä maakuntauudistuksesta tulivat nykyisen hallituksen tärkein tavoite, joka aiheutti paljon erimielisyyksiä eduskunnasssa, ja ennen kompromissiin pääsyä marraskuussa 2015 hallitus oli lähellä kaatua. Poliittinen kenttä on pikkuhiljaa tasapainoittumassa, mutta epävarmuus ei ole vielä poistunut.

Tutkimuksen julkaisi: Regional and Federal Studies.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: