teatteri arkistot - Sivu 2 4:stä - Oulun ylioppilaslehti

Oulun Ylioppilasteatterin näytelmä Narri on raskas, mutta uskaltavalla tavalla voimakas kokemus

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström. Oulun Ylioppilasteatterin Narri on […]

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun Ylioppilasteatterin Narri on hämmentävä runonäytelmä. Narri jää kummittelemaan mieleen. Jotakin äärimmäisen hienoa siinä siis on, mutta myös jotain selittämättömän ahdistavaa.

Vain noin tunnin kestostaan huolimatta Narri on todella raskas näytelmä. Se vaatii katsojalta jokaisena hetkenä tarkkaa keskittymistä.

Esipuheessaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pertti Anttila pyytää hengittämään syvään sisään ja sitten ulos.

Näytelmä ei kuitenkaan hengitä. Uloshengitys puuttuu lähes kokonaan. Vapauttava huumori ja liike olisivat tarjonneet lepohetkiä, joita on nyt todella vähän. Rintaa painaa. Kaunis ja oivaltava runokieli kyllä soljuu ja tuntuu mielessä ja sielussa, mutta se ei jätä edes hetken rauhaa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan.

Näytelmän rytmi ja tauotus ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottu näyttelijöiden kanssa periaatteessa sujuvaksi kokemukseksi. Runon sanat vaativat aikaa ymmärtää. Näytelmässä hiljainen hetki ei kuitenkaan tarkoita katsojalle aina hengähdystaukoa. Kuulen yleisön hengityksen äänen – miltei ajatukset.

Valvenäyttämö on pieni ja jokainen näytelmä tilassa on intiimi kokemus. Intiimi tunnelma on Narrissa venytetty äärirajoille.

Tarina luovuudesta ja uskaltamisesta pirstoutuu hahmojen epätasaisuuteen

*Kuva OYT. Kuvaaja Niko Hepola. Kuvassa Jaakko Väyrynen ja Samuli Keränen*

Kerronnan vaativuudesta huolimatta näytelmän humaani tarina avautuu katsojalle. Runokieli ei ole liian monimutkaista ja koukeroista. Säkeet ovat riittävän lyhyitä ja ymmärrettäviä, kielikuvat konkreettisia. Vuodenkierto ja luontokuvasto – etenkin vesi ja jää toimivat jatkuvina yhdistävinä motiiveina.

Luomisen tuska, riittämättömyyden tunteet sekä uskallus heittäytyä painavat Narrin mieltä. Samuli Keränen loistaa roolissaan. Maskista huolimatta Narri on ilmeikkään tunteikas. Keräsen kanssa roolityön jakaa Anna-Leena Salmijärvi eri näytöksissä.

Eepos, (Maiju Isosaari), Sonus (Jaakko Väyrynen) ja Erato (Veera Nevala) ovat Narrin mielen eri puolia. He ovat niitä perkeleitä ja enkeleitä, jotka kuiskuttelevat olkapäällä taiteilijan korvaan.

Narri olisi ollut näytelmänä tehokkain monologina. Tämä vaatisi kuitenkin kokeneeltakin ammattinäyttelijältä valtavasti. Ratkaisu jakaa Narrin mieli on jäänyt hieman kesken.

Mielen eri puolia ei ole kirjoitettu valmiiksi. Ainoastaan Eepoksen kannustava hahmo on ihastuttava. Hän saa esiintyä ja tuo tilaan kaivattua keveyttä ja happea.

Sonus on Oulun murteella jostain syystä puhuva, epäilijä tai realisti – meteli tai melu taiteilijan korvan takana. Vaikka Väyrysen lausunta on ilmeikästä, Sonuksen osa on olla hyvin staattinen hahmo. Vähääkään pateettisempi toteutus olisi ollut jo tahattoman koominen.

Erato, runotar ja muusa, lyyrisen runouden lemmen laulu, on typistetty näytelmässä tiukkasanaiseksi, jopa monotoniseksi kertojaksi – miltei näytelmätekstin väliotsikoiden huutelijaksi.

Etenkin Eraton rooliin olisi Anttila voinut kirjoittaa eläviä sanoja. Tällaiset roolit ovat turhia ja takuulla näyttelijälle turhauttavia. Lavalla nähdään myös Neidon haamu (Nina Wikström), jolla ei ole juuri muuta tehtävää kuin näyttäytyä. Wikström on tehnyt myös näytelmän koreografian.

Taiteilijamyytin äärellä on sameaa vettä

Traagiset taiteilijakohtalot ja myytit elävät vuosikymmenistä toisiin. Myytissä taiteilija on liian herkkä tähän maailmaan ja aikaan. Taiteilijan sielu on yksinäinen, ulkopuolinen ja väärin ymmärretty.

Sisäinen tunne on niin voimakkaan pakottava, että sitä on vaimennettava väkijuomilla. Mieli järkkyy, ja elämän jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Parantola on luovimpien taiteilijoiden residenssi.

Näytelmässä lausutaan Eino Leinon ja Lauri Viidan runot sekä Aleksis Kiveen liitetty huudahdus. Nuorena kuolleet jäävät elämään. Myytillä on joku selittämätön romanttinen vivahde. Ehkä se on siksi valittu tähänkin näytelmään.

Kesken esityksen kuulemme Vesa-Matti Loirin laulaman kauniin kappaleen. Luulen, että sanat ovat Eino Leinon. Biisi on näytelmän kerronnasta irrallinen, ehkä sen olisi voinut sitoa selkeämmin näytelmätekstiin.

Haastavassa näytelmässä on myös paljon hyvää

Miksi näin paljon kritiikkiä vakka heti alkuun kerroin näytelmässä olevan myös jotain äärimmäisen hienoa? Kritiikki on sanana negatiivisesti värittynyt.

Näytelmässä hienointa on, että kokonaisuus muotoutuu mielessä vasta hetki näytelmän jälkeen. Näytelmien esi- ja jälkipuheet ovat lähes poikkeuksetta turhia, usein jopa kokonaisuutta latistavia.

Narri ei ole poikkeus, mutta tässä jo kliseeksi muodostunut harrastaja- ja kokeellisen teatterin alustus: “Ota hyvä asento ja anna kaiken tulla vapaasti pinnistelemättä sieluun” on tärkeä. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää välittömästi. Runous on hidas taiteenlaji.

Narri on erittäin kunnianhimoinen teos. Pertti Anttila uskaltaa laittaa sielunsa peliin. Siitä on lopulta koko näytelmässä kyse. Jos esitys olisi yhdentekevä, se ei jäisi kummittelemaan mieleen.

Loppupuolella otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Julma maailma on ahdistava ilmastokatastrofeineen ja tauteineen. Luova ja herkkä mieli on altis ahdistumaan, sielu on ehkä liian paljas, alaston kylmyyttä vastaan. Jonkun pitäisi ottaa kiinni, puristaa hellästi ja lämmittää.

Pienistä puutteistaan ja raskaudestaan huolimatta Narri on voimakas näytelmänä sekä taiteilijakuvana. Vaikka teatteri pakottaa epämukavuusalueelle, sieltä pääsee kuitenkin pois yhtä kokemusta rikkaampana.

Narrin näytökset: la 4.12. klo 18, su 5.12. klo 19, ke 8.12. klo 19, su 12.12. klo 19, ke 15.12. klo 19, pe 17.12. klo 19 ja la 18.12. klo 19. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätietoa Oulun Ylioppilasteatterin kotisivuilta.

Julkaistu 3.12.20213.12.2021

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Poikani joka katosi – Oulun teatterin rohkea ja kantaa ottava näytelmä huumeriippuvaisen nuoren vanhempien tuskasta ja epätoivosta

Oulun teatteri: Poikani joka katosi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 18.9.2021. Ohjaus ja käsikirjoitus Heta Haanperä. Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Pukusuunnittelu Iida Ukkola. Äänisuunnittelu, äänimestari ja muusikko Rauno Paananen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Emilia Härmä. Rooleissa Joose Mikkonen, Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa. Ennen valojen sammumista yleisön eteen asettuu riviin viisi vakavaa ihmistä. He kertovat, että […]

Arviot Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Ennen valojen sammumista yleisön eteen asettuu riviin viisi vakavaa ihmistä. He kertovat, että antiikin Ateenassa teatterilla oli rituaalinen luonne ja se käsitteli myös yhteiskunnan epäkohtia.

Valot sammuvat, ja Oulun teatterin pienellä näyttämöllä vahva kerronta imaisee mukaansa. Hetken mietin johdannon tarkoitusta, mutta asia unohtuu pian. Heta Haanperän ohjaama ja käsikirjoittama Poikani joka katosi on alusta lähtien voimakas ja koskettava näytelmä.

Näytelmä kertoo huumeisiin ja huumeiden maailmaan kadonneen lapsen tai nuoren vanhempien epätoivosta. Keskiössä ovat äitien kokemukset ja tunteet. Päällimmäisiä tunteita ovat epätoivo, syyllisyys, epäusko, häpeä, hätä ja pelko.

Jokainen pienikin toivon murunen on tärkeä, vaikka sisimmässään vanhemmat tietävät, että murunen puhalletaan pois, ennen kuin siihen ehtii tarttua.

Näytelmän teksti perustuu Mirjam Sumun pieneen sarjakuvateokseen Kuinka poikani katosi, mediassa julkaistuihin tarinoihin sekä asiantuntijoiden ja nuorten omaisten haastatteluihin. Käsiohjelmaankin painettu sarjakuva on vaatimaton, mutta näytelmässä on valtavasti sisältöä.

*Oulun teatteri – Poikani joka katosi. Kuvassa Merja Pietilä ja Annina Rokka, kuva Kati Leinonen.*

Vanhempien ääni kuuluu vahvasti, ja toivottomuus välittyy yleisöön. Heta Haanperä ja työryhmä eivät anna armoa. Rytmi on nopea, ja jokainen tietää, että asiat ja tunteet eivät muutu iloksi. Huumoria on vähän ja se on pääosin todella synkkää. Vapauttavaa naurua ei ole tarjolla kyynelten väliin.

Neljää äitiä, ja samalla kaikkia huumenuorten äitejä esittävät Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka ja Anne Syysmaa. Isän ja veljen roolissa on Joose Mikkonen. Taitavat näyttelijät heittäytyvät vaativiin rooleihinsa.

Uskon henkilöhahmoja – vaikuttaa, että näyttelijät oikeasti välittävät aiheesta.

Oulun teatteri antaa nuorten äideille äänen

Ahdistavuutta lisää, että asiat ovat totta. Huumeriippuvaiset ovat läheisilleen kamalia ihmisiä. Päihdeongelma on stigma ja häpeä, josta ei uskalleta puhua. Kuolema leijuu koko ajan ilmassa, velkoja peritään vakavaa väkivaltaa käyttäen ja rikolliset kiristävät velkoihin joutuneen läheisiä.

Vanhemmat kokevat suurta syyllisyyttä. Äidit kysyvät toistuvasti itseltään, mitä he tekivät väärin? Jokainen on lukenut, miten ongelmat keskittyvät ja kasaantuvat ongelmaperheille. Stigma on vahva.

Näissä perheissä on ollut kuitenkin rakkautta ja kaiken piti ollla hyvin.

Äänen saavat nyt koulutetut keskiluokkaiset äidit, jotka häpeävät tilanneettaan ja kadehtivat tuttaviensa perhe-elämää ja heidän lastensa menestymistä – kirjoitettuja älliä ja hienoja työpaikkoja.

Ongelmat kuitenkin todella kasautuvat heikko-osaisille, joilla ei yhteiskunnassa ole ääntä. Se, että joillakin menee vielä huonommin, ei toki vähennä näytelmän tai ihmisten kokemuksien merkitystä. Argumenttina vertailu on usein kestämätön, mutta asia on kuitenkin hyvä huomata.

Kekseliäs toteutus hämmästyttää

Lavalla on viisi arkisesti pukeutunutta ihmistä sekä nyrkkeilykehä naruineen. Kehässä on pieni koroke, jossa on luukku. Jukka Kyllösen lavastus on minimalistinen ja valoilla on tärkeä osa toteutuksessa.

Reunalla miltei piilossa Rauno Paananen taikoo ääniä muun muassa sähkökitaralla.

Huumeita käyttävä nuori on jokaisessa kohtauksessa läsnä, vaikka häntä ei fyysisesti nähdä näyttämöllä. Ratkaisu on hieno.

Lavastuksen käyttö on paikoin hämmentävän kekseliästä. Taistelukehän narut ja nuoren reppu, vaihtavat sujuvasti käyttötarkoitustaan ja toimivat erilaisina symboleina eri kohtauksissa.

Minimalistinen toteutus intiimillä pienellä näyttämöllä vaatii näyttelijöiltä paljon. Noin puolitoistatuntisessa näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä korostaa aiheen raskautta. Huumenuoren vanhemmat pelkäävät koko ajan. Elämä ei tarjoa taukoja ja huoli ei katso kelloa.

Vahva viesti Oulun päättäjille

Näytelmässä on valtavasti tietoa huumeista, huumeiden käytöstä ja yhteiskunnan vastauksista ongelmaan. Lait velvoittaisivat tukemaan myös päihdeongelmaisia, mutta todellisuudessa lakeja ei noudateta.

Oulussa päihdeongelmien ennaltaehkäisyyn ja hoitamiseen käytetään minimaalinen määrä rahaa ongelman aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna. Muihin Suomen suuriin kaupunkeihin verrattuna käytetty rahamäärä on pieni, ja asialla kehdataan vielä kehuskella.

Kaupunki, jonka kaduilla on ihmisroskia, on heikkoimmille tyly. Epäuskoa ja epätoivoa herättää esimerkiksi käytäntö, jossa retkahtanut nuori potkitaan pois hoidosta. Juuri silloin, kun tarvittaisiin eniten apua, ihminen joutuu jonon hännille odottamaan kuukausia seuraavaa hoitokontaktia. Tämä epäkohta on korjattu esimerkiksi Tampereella.

Oulun teatteri ja työryhmä ottaa poikkeuksellisen rohkeasti kantaa. Yksi teatterin tehtävistä on herättää tunteita ja ajatuksia. Poikani joka katosi -näytelmällä on myös suorasanainen viesti. Tilastojen luetteleminen ja suorat sitaatit lehtiartikkeleista julistavat sanomaa häpeämättä.

Aiheen käsittelytapa hämmentää aluksi, mutta tuntuu kuitenkin perustellulta – jopa raikkaalta. Toivottavasti teatteri kutsuu Oulun päättäjät näytökseen. Uskoisin kokemuksen ainakin avaavan silmiä.

Hieno näytelmä kosketti ensi-illan yleisöä. Katharsista tai sovitusta ei tietenkään ole, sillä näytelmä on totta. Pieniä toivon murusiakin on kuitenkin mahdollista löytää. Poikani joka katosi -näytelmä on varmasti yksi niistä.

Edited 23.9. klo 12.28: Korjattu otsikkoa ja lisätty artikkelikuva.

Julkaistu 23.9.202123.9.2021

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arvio: Oulun Ylioppilasteatterin uusi sovitus Shakespearen komediasta Kesäyön unelma on ihastuttavan hölmö

Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.

Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.

Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.

Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?

Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?

Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.

Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.

Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.

Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.

Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.

Toimitusjohtaja Theseus lausuu:

Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)

Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.

Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.

Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.

Tunteikas lausunta on osa komediaa

Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.

Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.

Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.

Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.

Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.

Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.

Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa

Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.

Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.

Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.

Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.

Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.

Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?

Haltija Puck antaa vinkin:

Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.

Juttua muokattu 18.10: Korjattu tekijätietojen nimiä.

Julkaistu 18.11.202025.11.2020

Pete Huttunen

Lue lisää:

Arvio: Olipa kerran kassakaappimurto kertoo totuuden täydellisestä rikoksesta

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto: Tapaus Vietas 1971. Käsikirjoitus Mikael Niemi. Ohjaus Fiikka Forsman. Lavastus ja valosuunnittelu Jaana Kurttila. Äänisuunnittelu Jukka “Jussi” Lappalainen. Pukusuunnittelu Jaana Kurttila. Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho. Projisoinnit Kyösti Niva. Rooleissa: Merja Pietilä, Timo Pesonen, Annina Rokka, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Pete Miettunen, Pentti Korhonen, Tommi Saha, Hannu Pelkonen, Henri Halkola, Camilla Konn. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 12.9.

PERKELE! raikuu Vattenfallin toimistossa, vesivoimalatyömaalla, Pohjois-Ruotsin tuntureilla. Kassakaappi on murrettu ja työntekijöiden viiden viikon palkkarahat on viety. 541 000 kruunua käteistä pieninä seteleinä, palkkakuoriin jaettuna on kateissa.

Oulun teatterin syyskausi avattiin poikkeusoloissa 12. syyskuuta täydellisellä rikoksella. Olipa kerran kassakaappimurto, on Fiikka Forsmanin sovitus Mikael Niemen tositapahtumiin perustuvasta modernista sadusta.

Vietaksen vuoden 1971 kassakaappimurto jäi selvittämättä. Varkaat olivat ryömineet parakin alle ja leikanneet kassakaapin pohjan auki. Kaapin paikka oli merkitty lattian läpi lyödyllä naulalla, ja pölystä päätellen kaasupullot oli viety paikalle jo aikaa sitten. Kaapin lukko oli tärvelty, jotta pakenijat saivat lisäaikaa. Tämä oli pakko olla tukholmalaisten ammattilaisten työtä, sillä eihän tyhmät duunarit näin vaativaan rikokseen kykenisi.

Idan (Merja Pietilä) isä, Börje (Timo Pesonen), on keväisin murtunut ja poissaoleva. Börje työskenteli voimalatyömaalla murron aikana. Kaikkia työntekijöitä kuulusteltiin. Voisiko rikos olla sittenkin sisäpiirin tekemä?

Idan isoisä Petrus (Timo Reinikka) työskenteli työmaalla samaan aikaan Börjen kanssa. Isovanhemmat erosivat jo 80-luvulla, ja nyt Idan vanhempien liitto on hajoamassa. Ida uskoo, että vuoden 1971 tapahtumat vaikuttavat edelleen isään ja koko perheeseen.

Mikael Niemen tarinassa rikos on tehty, ja näytelmä keskittyy syyllisen etsintään, syyllisyyteen ja ihmissuhteisiin. Ida aikoo ottaa selvää, mitä vuonna 1971 todella tapahtui.

Paikalle saapuu myös Conny, isän työkaveri työmaalta. Pete Miettunen ottaa roolissa reippaasti tilaa, ja tunteet kipinöivät ilmassa. Lavastus pyörii villisti ja kerronta vaihtelee surutta kolmella vuosikymmenellä. Käynnissä on railakas veijaritarina.

Vauhdikasta kerrontaa

Näytelmän lavastus on viitteellinen. Nurkassa seisoo Volvo Amazon ja katosta roikkuu kolmiulotteisena taustakuvana valtava kassakaappi. Tilat luodaan muutamilla esineillä, esimerkiksi parilla pöydällä ja hetekoilla.

Näyttämön teatterikoneita kuitenkin käytetään. Perinteisesti siirtymät ajassa ja tilassa olisi tehty ehkä lavaa pyöräyttämällä, mutta nyt pyöriminen korostaa vain liikettä.

Näytelmässä keskustellaan myös kekseliäästi aikakaudesta toiseen, jolloin hienovaraiset siirtymät ovat perusteltuja. Myös puvuilla ja kampauksilla (Jaana Kurttila ja Eija Juutistenaho) kerrotaan missä ajassa ollaan. Farssimaisessa kerronnassa olisi lisäksi toiminut ehkä reipas ulkoasujen liioittelu.

Farssimaisuutta korostavat nopean rytmin ja ryntäilyn lisäksi lyhyet musiikkikatkelmat: nykyajassa soi esimerkiksi muutaman sekunnin pätkä euroviisuhitti “Euphoriaa” ja sitten 70-luvulla hetki Uriah Heepin “Easy Livingiä”.

Yli 30 biisikatkelmaa lisäävät kyllä vauhtia ja vauhdin tuntua, mutta katkonaisuus ja ravailu on välillä rasittavan sirpaleista. Tilanteisiin törmäilevät porot muistuttavat kuitenkin tyylilajista, ja kerronta on parhaimmillaan riemastuttavaa.

Teatteri pitää katsojistaan huolta

Väliajalle siirrytään ohjeiden mukaan rauhallisesti järjestyksessä ja turvavälit mielessä. Tullessa maskipäiset järjestyshenkilöt ohjaavat omalle paikalle. Joka toinen rivi on tyhjä ja väliä naapuriin pitää jättää kaksi paikkaa.

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. Tarjoilut on etukäteen tilattu, sillä nyt paikalta ei voi ostaa lohileipää ja pikkupullollista skumppaa.

Kaikki ihmiskontaktit on minimoitu ja jopa kulkusuunnat erotettu nauhoin. Tunnelma on epätodellinen, tuntuu kuin olisin mukana jossakin katastrofielokuvassa.

Nyt on pakko palata katsomoon pakoon todellisuutta. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Onneksi suurella näyttämöllä on myös suuri katsomo, joten mukaan mahtuu rajoituksista huolimatta kohtalainen määrä ihmisiä. Toisaalta suuren lavan ongelma on, että se vaan on niin suuri. Kun esitetään pientä näytelmää, visuaalisuus kärsii ja näkymä hajoaa.

Ei pelkkää kohellusta

Näytelmän porot jo jolkottelevat lavalla, ja ehkä pian salaisuudet paljastuvat.

Kassakaappimurto on toteutettu pienellä porukalla. Näyttelijöillä ja pukijoilla on kiire roolien vaihdossa. Useiden roolien lisäksi samat tyypit esiintyvät eri vuosikymmenillä. Tässä on onnistuttu ihailtavasti. Esimerkiksi Annina Rokka, Idan äidin roolissa, on uskottava niin 70-luvulla tytönhupakkona kuin nykyajassa huolestuneena vaimona ja äitinä.

Henkilöhahmoja ja rönsyjä on tarinaan nähden paljon. Esimerkiksi lopussa paljastuva sedän homoseksuaalisuus saattaa olla Fiikka Forsmanin silmänisku Kansallisteatterin transkohulle.

Sekavuus ja sirpaleisuus kuuluvat tyylilajiin, mutta aivot on osattava raksutella oikeaan asentoon. Välillä kohkaaminen puuduttaa, mutta ei näytelmä pelkkää ryntäilyä ole.

Alussa kuulemme puheenvuoron saamelaisten ja luonnon puolesta. Lopussa Vattenfall-pomon (Pentti Korhonen) mielipuolisuutta lähentelevä monologi suuryhtiön voitoista tuo mieleen äskettäin lakkautetut tehtaat Suomessa. Kuka on lopulta todellinen ryöstäjä?

Korhosen pysäyttävässä monologissa on sitä heittäytymistä ja hulluutta, jota olisin kaivannut näytelmästä lisää. Hienoisesta sekavuudestaan huolimatta Oulun teatterin syyskauden avaus viihdyttää alusta loppuun. Kannattaa heittäytyä teatterin upeiden näyttelijöiden kanssa selvittämään, kuka rikoksen lopulta teki.

Julkaistu 28.9.202028.9.2020

Pete Huttunen

Lue lisää:

Kulttuurista oli tulla uhanalaista juuri silloin, kun sitä eniten kaipaamme

“On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Katariina Sarja

Vallitsevan poikkeustilan aikana olen uneksinut paljon. Olen uneksinut yliopiston ikkunoista valtaville peikonlehdille lankeavasta valosta. Olen uneksinut pitkistä illoista ystävien kanssa lempibaareissa, oluttuopeista ja viinipulloista. Junalipuista Helsinkiin, herkullisista lounaista ravintoloissa, kakkupalasista vitriineissä ja puheensorinasta.

Mutta ennen kaikkea olen uneksinut – ei – suorastaan haaveillut hitaasta vaeltelusta museoiden käytävillä ja kirjojen selkämysten sormeilusta kaupunginkirjaston hyllyjen välissä. Puutuneesta perseestä hieman liian pitkän teatteriesityksen katsomossa. Holtittomasta reivaamisesta keikoilla ja kesän festivaaleilla. Rauhoittumisesta, vaikuttumisesta ja juhlimisesta taiteen ja kulttuurin äärellä. Arjen yläpuolelle kohottavien hetkien kokemisesta yksin ja yhdessä, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa.

Onneksi koronapandemia ei estä meitä kokemasta kulttuuria. Kotiin linnoittautuneina etsimme viihdytystä musiikin, elokuvien, pelien, kirjojen ja TV-sarjojen tarjoamista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Moni tarttuu myös itse kynään, siveltimeen tai soittimeen. Parhaimmassa tapauksessa hidas eristyselämä auttaa luomaan yhteyden kulttuuriin ja taiteeseen uudelleen. Kulutamme tällä hetkellä asunnoissamme valtavan määrän kulttuurin tuotteita, ja hyvä niin. Vaikka emme voi jalkautua taide-elämysten pariin, ovat ne silti jatkuvasti käsiemme ulottuvilla.

On silti selvää, että kulttuuri-, tapahtuma- ja taidealat ovat tällä hetkellä kriisissä. Aloilla, joilla vapaa tekijyys on enemmän sääntö kuin poikkeus ja tulot perustuvat paitsi avustuksiin, myös vahvasti ihmisten mahdollisuuteen kokoontua samaan fyysiseen paikkaan, eletään poikkeuksellista hätätilaa. Taidekenttä on reagoinut tilanteeseen ilahduttavalla luovuudella: esimerkkinä tästä on vaikkapa joukko ammattinäyttelijöitä, jotka perustivat kotisohville esityksiä livestreamaavan Karanteeniteatterin. Jyväskyläläinen Teatterikone taas kiertää palvelukoteja uudella ikkunateatteri-konseptillaan, jonka esityksiä seurataan nimensä mukaisesti ikkunaruutujen läpi. Lukuisat klubit, yhtyeet ja artistit lähettävät keikkojaan internetin välityksellä kotoa käsin nautittaviksi. Internetin kautta voi kokea jopa kokonaisia taidefestivaaleja etänä. Omista karanteenikulttuurikokemuksistani ehkäpä sykähdyttävin oli jyväskyläläisen Runoklubi 6:n Facebookin kautta seuraamani etärunoilta.

Konstit poikkeustilan kanssa menettelyyn ovat siis monet. Uudet ratkaisut kulttuuritapahtumien kokemisessa värittävät etäolosuhteita, ja erilaisiin mahdollisuuksiin kannattaa tutustua. Facebook ja Instagram livet kukkivat tällä hetkellä toinen toistaan mielenkiintoisimmista livelähetyksistä.

On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta. Millaista olisi etäilyaika ilman taiteen ja kulttuurin tuotteita ympärillämme? Mielikuvitusta käyttämättäkin voi päätellä, että hyvin ankeaa.

Kulttuurin, tapahtumien ja taiteen ammattilaiset ovat menettäneet yöuniaan jo kuukauden ajan oman toimeentulon ollessa uhattuna. Aloilla tienestit ovat muutenkin tiukassa ja epävarmoja, ja koronapandemia on laittanut toiminnan normaalissa muodossaan lähes täydellisesti jäihin.

Eilen keskiviikkona päästiin kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta: Suomen hallitus teki kehysriihessään esityksen 40 miljoonan euron lisärahoituksen myöntämisestä kulttuuri- ja taidealojen pandemian seurauksena kärsimien tappioiden paikkaamiseen. Tämä on valtiolta valtava ja erittäin merkityksellinen kädenojennus, joka osoittaa arvostuksen kulttuurikenttää kohtaan.

Myös kulttuurialan omat rakenteet ovat reagoineet muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti, ja esimerkiksi Taiteen edistämiskeskus myöntää ylimääräisiä korona-apurahoja. Koko pandemia ja sen vaikutukset kulttuuri- ja taidealoihin haastavat entisestään kyseenalaistamaan alojen rahoitus- ja työllisyysmalleja. Näiden alojen ammattilaisten toimeentulo on valtavan epävarmaa, vaikka ilman heidän työtään elämästämme katoaisi huomattava määrä värisävyjä.

Vaikka hallituksen esittämä avustussumma onkin mittava, nähtäväksi jää, miten se tavoittaa erityisesti pienemmät toimijat. Siksi kannustankin edelleen löytämään omia tapoja tukea kulttuurityöläisiä poikkeusolosuhteiden hetkellä. Miten juuri minä voisin maksaa edes hieman kuluttamastani kulttuurista, miten taiteilija saisi korvauksen työstään? Miten voin olla mukana varmistamassa, että suosikkitapahtumani järjestetään myös jatkossa? Voisinko kenties ostaa lahjakortteja klubeille ja teattereihin jo ennakkoon? Mitäpä jos tilaisin itselleni levyn tai bändipaidan? Sallisiko kukkaroni jättää palauttamatta peruuntuneen konsertin liput? Moni tapahtuma ja toimija on myös lanseerannut mesenointikampanjoita mukavilla vastikkeilla, joiden kautta tukeminen on helppoa ja opiskelijabudjetille armeliasta.

Vastuuta kulttuuri- ja taidekentän kannattelusta ei tietenkään voi – eikä onneksi tarvitse – sysätä yksilöiden harteille, mutta myös meillä on mahdollisuus osoittaa solidaarisuutta ja tukea. Pienilläkin teoilla on vaikutusta siihen, että pääsemme nauttimaan kulttuuritapahtumista ja taiteesta elävänä myös koronarajoitteiden purkauduttua.

Vallitseva pandemia häiritsee valtavasti jokaisen elämää. Monet jokapäiväiset toiminnot ovat muuttuneet vaikeiksi, osa mahdottomiksi. Elämä neljän seinän sisässä on monelle uutta ja ahdistavaakin. Poikkeuksellisessa tilanteessa on tärkeää löytää omat hyvinvoinnin lähteet – ja tarpeen vaatiessa myös pakokeinot arkitodellisuudesta.

Siksipä ainakin minä aion jatkaa uneksimista hyvällä omallatunnolla. Laittaa ilahduttavaa musiikkia soimaan, huojua päiväauringon paisteessa olohuoneessa ja kuvitella itseni festareille. Sillä vielä tulee se päivä, kun me astumme festivaalien porteista sisään, kohotamme muovituopit ilmaan ja nautimme taiteen parantavasta voimasta. Yhdessä.

Siihen asti pitäkäämme huoli itsestämme, toisistamme ja kulttuurialan elinvoimaisuudesta.

Julkaistu 9.4.202013.5.2020

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Valonkantaja paljastaa historian piilotetut puolet

Oulun ylioppilasteatterin Valonkantaja!-näytelmä käsittelee historiaa uudella tavalla ja toimii ohjaajan mielestä terapeuttisena kokemuksena. Okkultismi-trilogian päätösosan ensi-ilta on 31. tammikuuta Valveella. Toista tällaista näytelmää ei ole, ohjaaja Heidi Maria Huotari sanoo.

Kulttuuri

TEKSTI Iida Putkonen

Mikä on valonkantaja?

”Valonkantaja on ihminen, joka kantaa viisautta ja tietoa elämästä. Näytelmän kannalta valonkantaja on magian ja mystiikan salaisuuksien varjelija ja puolestapuhuja.”

Näin luonnehtii Valonkantaja!-näytelmän ohjaaja Heidi Maria Huotari.

Valonkantaja! on Oulun ylioppilasteatterin Okkultismi-trilogian kolmas osa. Aiemmat osat Suuri peto! ja Noitavasara! herättivät esitysvuosinaan ihmetystä ja keräsivät huomiota. Nyt luvassa on saagan päättävä kolmas osa.

”Kahdella sanalla sanoen näytelmä on lopun alkua”, apulaisohjaaja–koreografi Nina Ervasti kertoo.

Elli Turkka näyttelee yhtä kaapunaisista. — Elli Turkka näyttelee yhtä kaapunaisista Okkultismi-trilogian päätösosassa. Kuva: Heidi Maria Huotari.

Näytelmä kertoo omasta tahdosta ja halusta elää näköistään elämää, ohjaajat kertovat.

”Jos tiivistäisin näytelmän yhteen sanaan, se olisi ’tahto’”, Huotari sanoo.

Esityksen tavoite on herättää katsojassa kysymyksiä, joita tämä ei olisi muuten itseltään kysynyt. Vastauksia näytelmä ei kuitenkaan suoranaisesti tarjoa.

”Kuin terapeutti, näytelmä kysyy kysymyksen, jota et ole osannut itse kysyä. Näytelmän katsomisen jälkeen ei ole tarkoitus ymmärtää suuria kysymyksiä, vaan alkaa pohtia niitä uudella tavalla”, Huotari selittää.

Ohjaaja kertoo Valonkantaja!-näytelmän tavoitteena olevan puhua suurista asioista eri tavalla. Se tarjoaa vaihtoehtoisia näkökantoja elämään, kuolemaan ja omaan olemiseen.

Myös aiempien Okkultismi-trilogian näytelmien teemat ovat olleet suuria: edellisen osan Noitavasara-näytelmän teemana olivat noitavainot ja naisviha.

Viimeisessä osassa keskitytään kansainvälisen historian sijaan Suomeen. Lavalla seikkailee muun muassa kansallissankari Jean Sibelius.

Niko Martti näyttelee Wettenhovi-Aspaa, taiteilijaa, jonka historiankirjat ovat unohtaneet. Kuva: Heidi Maria Huotari.

Paljonko näytelmästä on totta ja paljonko tarua?

Sitä ei voi koskaan tietää, Huotari sanoo.

”Sivuamme esityksessä Sibeliuksen vapaamuurariutta, mikä on ihan totta. Myös ystävyys Sigurd Wettenhovi-Aspan kanssa on totta, mutta sen yksityiskohdat ovat jääneet hämärään.”

Totuuden esittämisen sijaan näytelmässä pyritään nostamaan esiin historian puolia, jotka on jätetty pois historiankirjoista.

”Esitämme Sibeliuksen sellaisena hahmona, jota historia ei halua kirjoittaa. Emme suinkaan halvenna, vaan kyseenalaistamme ja valotamme”, Huotari kertoo.

Valonkantaja! siis spekuloi historian kulkua ja herättää myös menneestä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

”Avaamme verhoa menneeseen, jotta ajatus siitä, miten asiat ovat saattaneet olleet jää leijumaan”, ohjaaja sanoo.

Okkultismi-trilogian tavoite on ollut todistaa magian jokapäiväisyyttä muun muassa esittelemällä symboleja, jotka ovat nykyään arkisia, mutta lähtöisin rajatietojen perinteistä.

Edeltävien osien tavalla Valonkantaja! tuo historia lähelle katsojaa. Historialliset henkilöt, kuten Sibelius, ovat kaukaisia, mutta vapaamuurarit ovat yhä arkipäivässä läsnä, Huotari kertoo. Näytelmän avulla hän pyrkii kiinnittämään katsojien huomion myös paikallishistoriaan uudella tavalla.

”Ehkä katsoja bongaa jonakin päivänä vapaamuurareiden logon Oulun keskustasta ja huomaa, ettei asia olekaan niin kaukana.”

Kaapunaiset Elli Turkka, Mari Melakari ja Anni Majava. Kuvan soitin on Okkultismi-trilogiaa varten tehty Yaybahar. Kuva: Antti Leimi.

Tuttuja elementtejä ovat myös ainakin the Aeon -bändi sekä savukone. Valonkantaja! on kuitenkin oma irrallinen teoksensa, Ervasti muistuttaa.

”Mikään ei mene ohi, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään.”

Temaattisesti trilogian viimeinen osa on järjestäjien mielestä rauhallisempi ja unenomaisempi kuin aiemmat. Tällä kertaa näytelmä esitetään pienemmässä tilassa. Tila vaikuttaa ohjaajan mielestä myös yleisön kokemukseen.

”Pienessä tilassa ei voi tulla takariviin vain katsomaan, vaan koko yleisö on osa näytelmää. Se on fyysisesti pienin, mutta psyykkisesti suurin”, Huotari sanoo.

Näytelmän intensiteetistä huolimatta ohjaaja ja koreografi suosittelevat näytelmää kaikille.

”Jos et ole nähnyt Suurta petoa tai Noitavasaraa, nyt olisi aika”, Ervasti sanoo.

”Tämä on hyvä tapa käydä katsomassa, mitä kaikkea teatteri voi olla. Tämä ei ole millään lailla teatteriesitys, jonka olet nähnyt aiemmin. Toista tällaista ei ole,” Huotari sanoo.

Ensi-ilta pe 31.1. klo 19 Valvenäyttämöllä. Valonkantaja! esitetään 12 kertaa 31.1.-29.2. välillä Kulttuuritalo Valveella (Hallituskatu 7, Oulu).

Julkaistu 14.1.202024.1.2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.