MENU

Arvio: Mykistävä Cats-elokuva on näkemisen arvoinen kaikista vääristä syistä

Menestysmusikaalin elokuvasovitus Les Misérablesin ohjaajalta on katastrofaalisin ja mieleenpainuvin Hollywood-floppi vuosikausiin.

 

Cats

Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.

 

Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.

Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.

 

Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.

Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.

Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.

 

Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.

Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.

Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.

Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.

 

Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.

Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.

Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.

 

Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.

Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.

 

Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää:

Arvio: Piikikäs zombimusikaali ottaa kantaa kepeästi

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus. Yhteiskunnallinen sanoma esitetään Selonteko vuoden 1672 tapahtumista -musikaalissa kepeästi nauraen.

Selonteko vuoden 1672 tapahtumista. Käsikirjoitus ja musiikki Jussi Moilanen. Ohjaus Matias Tapaninen. Lavastus Jutta Pirttilahti, puvustus Jenna Kauppi ja Mau Järvinen. Maskeeraus Mikko Heikura, Kristiina Auvinen ja Jutta Pirttilahti. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Rooleissa Satu Kinnunen, Pinja Valo, Tanja Lappalainen, Anna-Kaisa Kettunen, Mari Melakari, Elli Turkka, Katri Hurskainen, Laura Ala-Anttila, Essi Karjalainen, Daniel Uher, Esko Kangastalo ja Essi Viinikka. Kesto noin tunti 30 minuuttia. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24. toukokuuta, viimeinen esitys 15. kesäkuuta.

 

Joukko eläviä kuolleita laahustaa kohti. Jäsenet vääntyilevät ja silmät muljahtelevat villisti. Bändi soittaa tiukasti taustalla. Pian ne ovat jo lähellä, sillä Valvenäyttämö on klaustrofobisen intiimi. Oulun ylioppilasteatterin zombimusikaali, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista alkaa vahvasti.

Nyt ei kuitenkaan kauhistuta, sillä neljäs seinä rikotaan heti alkuun ohjaaja Matias Tapanisen hyväntuulisella höpinällä. Tuolilla on korvatulpat, jos vaikka rock-musiikki pelottaa tottumattomia. (Silmälappuja ei sentään tarjota katsojalle suojaksi.) Pian selviää, ettei zombimusikaali yritäkään kauhistuttaa tai säikyttää, sillä ote on keväisen kepeä. Tarinasta nousee esiin ajankohtainen komedia ja yhteiskunnallinen satiiri.

Tarinan taustana ovat historialliset tapahtumat. Alankomaiden tasavallassa on onneton katastrofien vuosi 1672. Kultainen suuruuden aika on ohi, ja kimppuun käydään joka suunnalta. Yhteiskunta on särkynyt ja kansalla on nälkä.

Tyytymättömyys ja pelko purkautuvat kansannousuun ja tasavaltaa 20 vuotta hallinneen Johan de Wittin ja hänen veljensä brutaaliin lynkkaukseen. Makaaberi kohtaus huipentuu, kun mielenosoittajat joukkohysterian vallassa grillaavat ja syövät veljesten lihaa ja sisäelimiä.

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus.

Zombikin laulaa äänellään

Harrastajateatterissa viehättää välittömyys ja tekemisen ilo. Joku voisi tämän kuullessaan päätellä, että luvassa on umpihuono tekele, josta vain äiti tykkää ja muut kieriskelevät myötähäpeässä.

Onneksi ja helpotukseksi ylioppilasteatterin zombit eivät herätä tällaista kauhua. Vaikka parissa kohtauksessa olo on kuin koulun kevätjuhlissa, raikas ja pirteä esiintyminen on hurmaavaa. Yleisöllä on vilpittömän hauskaa. Hetkeäkään ei pönötetä.

Ensi-illassa näyttelijät ovat lintsanneet ainakin pari laulutuntia ja harkitusta koreografiasta ei ole tietoakaan. Zombilta ei toki voi vaatiakaan ylevän kirkasta laulusoundia. Kokemus olisi toki ollut hienompi, jos kaikki olisivat laulaneet yhtä puhtaasti kuin Anna-Kaisa Kettunen Cornelius de Wittin /Cornelius van Baerlen tuplaroolissa.

Satu Kinnunen onnistuu vakuuttamaan kansannousun keskelle joutuvana ristiriitaisena Vilhelminä. Päärooli on haastava, sillä Vilhelmillä on paljon sanottavaa ja teksti on paikoin koukeroista lausuttavaa.

Näytelmän riemastuttavimmassa kohtauksessa Vilhelm saa hysteerisen naurukohtauksen kesken dialogin. Johan de Wittin kalvakka haamu (Tanja Lappalainen) riekkuu taustalla ja sotkee ajatuksia.

Silmänisku some-keskusteluille on oivaltava, ja kohtaus on tarpeeksi hullu. Tanja Lappalainen on sekopäisenä kummituksena häiritsevän hyvä – liekö syönyt aivoja aamupalaksi.

Tällaista pidäkkeetöntä heittäytymistä ja herkullisen hullua kerrontaa olisi saanut olla enemmän. Pysähtyneet suvantokohdat ja kömpelöt siirtymät kohtausten välissä luovat epätasaisen vaikutelman.

Zombi ei saarnaa

Zombi on perinnetietoisen valinta tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja epäkohtiin. George A. Romeron klassikko Night of the Living Dead (1968) oli ensimmäinen gore-kauhuelokuva, joka nousi vakavan yhteiskunnallisen tulkinnan kohteeksi.

Ajankohtainen poliittinen komedia ei ole kuitenkaan zombinkaan kanssa helppoa. Sudenkuoppia on tiheässä ja teksti vaatii uusia piikikkäitä huomioita ja kielikuvia.

Näytelmässä edellisen hallituksen koulutusleikkaukset ja hankkeet terveyspalveluiden yksityistämiseen saavat terävät hampaat lihaansa. Työttömien orjatyötä käsitellään purevan hauskasti.

Maahanmuuttopolitiikan ongelmakohtiin tartutaan ensin tylsin hampain. Juttu suomalaisilta työpaikan vieneestä tohtorista vessan siivoojana on jo väljähtynyt. Vaikka terävyys puuttuu, Daniel Uher loistaa ylhäisenä persialaisena taiteilijana.

Jatko on sen sijaan oivaltava. Hysteerisen Vilhelmin häiritystä mielestä pulppuava tajunnanvirta nostaa esille tietoiselta mieleltä piilotettuja ajatusrakenteita tasa-arvosta. Saamelaistenkin oikeudet heitetään hykerryttävästi ilmoille.

Yhteiskunnallinen sanoma esitetään zombimusikaalissa kepeästi nauraen. Harva jaksaa aina puristaa nyrkkiä taskussa, ja yhdessä nauraminen voi olla parhaimmillaan vapauttavaa.

Musiikki soi ihmisyydelle

Jussi Moilasen musiikki ja taitava livebändi ovat zombimusikaalin kantava ranka ja luuranko. Biisit toimivat ensikuulemalta ja jokaisessa kipaleessa on sopivasti jotain tuttua. Tämä on hyvä asia, sillä joskus näytelmissä törmää sellaiseen taiteelliseen kilkutteluun, että tekee mieli köyttää säveltäjä elävien kuolleiden syötäväksi.

Tarinan teemana on ihmisyys ja inhimillisyys monine puolineen. Asuuko meissä kaikissa verenhimoinen murhaaja tai ainakin pahoinpitelijä? Voittaako ahneus ja pyhittääkö tarkoitus keinot?

Mitä sitten tapahtui vuonna 1672?

Taustalla saattoi olla organisoitu suunnitelma, joka lähti vähän käsistä. Sitä olisin kaivannut zombimusikaaliltakin. Selonteko vuoden 1672 tapahtumista on silti hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta hauska ja viihdyttävä.

 

 

Näytelmän käsikirjoittaja ja musiikista vastaava Jussi Moilanen on Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön puoliso. 

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Absurdia dialogia näyttämöllä – Suomen huonoimmin palkatut miehet lupaavat eläväistä sanatulitusta

Ajankohtaisuuden sijaan Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 -näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.

Oulun ylioppilasteatterissa tapahtuu kummia. Tulossa on Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017. Ei kai millään produktiolla voi olla noin pitkää ja kummallista nimeä?

Näytelmän sivustolla kerrotaan, että luvassa on ”kutkuttavaa dialogia sisältävä absurdi katsahdus kahden miehen päivään”.

Näytelmän on ohjannut ja käsikirjoittanut Matti Sipola, joka näyttelee myös toisen pääosista. Vastaparina nähdään Aleksi Lappalainen, joka huolehtii myös näytelmän musiikista ja äänisuunnittelusta.

Näytelmän teemoja ja tarinaa ei avata liikaa etukäteen. Kuvauksen mukaan näytelmässä miesten tulee valita novelli kustantajalle iltaan mennessä, mutta henkilökohtaiset ongelmat, kalastus, rahan puute ja unet tulevat kuitenkin väliin. Näytelmä on tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Jännitys- ja yllätysmomentti halutaan säilyttää. Juonen ja tarinan avaamisen sijaan saamme nähdä prologin, hämmentävän lyhytelokuvan: Palkattomat pojat. Sipolan ja Lappalaisen käsikirjoittaman lyhytelokuvan voi katsoa Oulun ylioppilasteatterin nettisivuilla ja Facebook-sivulla.

Palkattomat pojat on melkoinen trippi outoon mielenmaisemaan. Hauskasta lyhytelokuvasta jää hämmentynyt olo – mitä ihmettä tapahtui?

Käsikirjoittaja Matti Sipola kertoo vaatimattomasti laittelevansa vain sanoja peräkkäin, mutta elokuvasta löytää jokaisella katselukerralla uusia tasoja. Ehkäpä juuri tämä on absurdin kerronnan vahvuus.

Kyse ei ole selvästi perusteatterista selkeine juonikuvioineen ja teemoineen. Absurdin tekstin sovittaminen näyttämölle ei ole ilmeisin valinta.

”Halusin kirjoittaa kahdelle henkilölle dialogin ja halusin näytellä toisen osan, koska muuten sitä saa itse niin pieniä rooleja. Minä tykkään kirjoittaa mitä haluan ja, kun saa kirjoittaa mitä haluaa, niin ei sen tarvitse seurata oikean maailman sääntöjä”, käsikirjoittaja ja näyttelijä-ohjaaja Sipola kertoo.

Tekstien kirjoittaminen on Sipolalle antoisaa puuhaa. Kirjoittaja huomasi, että silloin kun hänellä on työskennellessä hauskaa, muutkin tykkäävät tekstistä, ja hän saa kirjoittaa ja toteuttaa näytelmiä.

Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 on Matti Sipolan ensimmäinen kokopitkä näytelmä. Aiemmat Oulun ylioppilasteatterille ohjatut lastennäytelmät Nallea jännittää ja Uhrak Ellan otettiin innolla vastaan.

”Sain avopuolisolta kannustusta lasten pienoisnäytelmän kirjoittamiseen ja, kun se esitettiin muutamaan kertaan ja siitä tuli hyvää palautetta, niin yllättäen siitä tuli hyvä mieli.”

Sipola on luonut lisäksi Aleksi Lappalaisen kanssa Etsivä Koistinen –Youtube-sarjan.

Käsikirjoitus kokopitkään näytelmään muotoutui hiljalleen. Yksittäiset kohtaukset lähtivät kuljettamaan tekstiä ja pian löytyi punainen lanka, josta Sipola alkoi muokkaamaan lopullista näytelmätekstiä.

Lyhytelokuvassa ja näytelmän johdannossa tulitetaan kirjallista tekstiä hengästyttävällä nopeudella. Mieleen tulee ensin Aki Kaurismäki, joka on ottanut liikaa vauhtia.

”Näytelmä on hengästyttävä, jos ei vielä hengästyttävämpi kuin lyhytelokuva, mutta suvantojakin on. Puhetta, puuhastelua ja musiikkia se sisältää. Näyttelemisen olisi tarkoitus olla aika eläväistä. Rohkenenko jopa sanoa, että toimintaa saattaa olla luvassa”, Sipola kertoo.

Teatteri on nykyisin usein joko klassikkosovituksia tai osoittelevan ajankohtaista ja kantaaottavaa. Matti Sipolan absurdi näytelmä ei varsinaisesti kommentoi tätä päivää. 

Sipola kitetyttää, että ajankohtaisuuden sijaan näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.

 

Oulun Ylioppilasteatteri esittää: Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017.

Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 5.10. kello 19. Muut esitykset: pe 12.10., la 13.10., pe 19.10., la 20.10., pe 2.11., la 3.11., pe 9.11., pe 16.11., la 17.11. Valvenäyttämöllä kello 19.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Vauhdikas Saituri on Puntti Valtosen juhlaa

“Suloiset setelini, pennipienoiseni, kolikkoystävät rakkaani!” Saituri askeltaa omintakeisesti lavalle ja yleisö on myyty. Kari-Pekka Toivonen ohjasi Molièren klassikkonäytelmän Oulun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Puntti Valtonen tekee ikimuistoisen ja hersyvän roolityön.

Saituri. Alkuperäisteksti Molière, suomennos Elisa Salo. Ohjaus ja sovitus Kari-Pekka Toivonen. Lavastus ja valot Jukka Kyllönen, puvustus Tellervo Syrjäkari. Rooleissa Puntti Valtonen, Atte Antikainen, Sara-Maria Heinonen, Oliver Kollberg, Elina Saarela, Aki Pelkonen, Timo Pesonen, Janne Raudaskoski, Annina Rokka. Kesto noin 2 tuntia 40 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 28.10.

 

Pääsen viime hetkellä Oulun kaupunginteatterin katsomoon. Valot sammuvat armeliaasti juuri, kun olen löytänyt paikkani.

Alkamassa on Molièren luonnekomedian klassikko Saituri. Hengästyneenä ja räntää hiuksista tippuen katson, kun Nätyn nuoret näyttelijät tulittavat rakkauden sanomaa pieteetillä. Vimmaa, suuria elkeitä ja tunteita ei säästellä. Heti alkuun on selvää, että nyt mennään jalalla koreasti farssia.

En pääse alussa tunnelmaan kiinni ja pian alkaa jo puuduttaa. Juuri ennen kuin vaivun apatiaan, lavalle saapuu Harpagon – itse Saituri.

Yleisö miltei kohahtaa. Puntti Valtonen on roolissa sisällä. Askellus ja elekieli on vahvaa ja vakuuttavaa – karisma on valtava. Ehdin jo miettiä, että kaksi ja puoli tuntia on todella pitkä aika, mutta herään – Saiturin lumovoima on vastustamaton.

Molièren (oikealta nimeltään Jean-Baptiste Poquelin) näytelmät ovat tarinoiltaan hölmöjä, eikä Saituri ole poikkeus. Harpagon on rikas resuinen kitupiikki, jolle ainoastaan raha on merkityksellistä.

Tapahtumilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä. Saiturissa nuoret etsivät rakkautta ja vanhemmilla ovat taloudelliset motiivinsa naimakaupoissa. Tämä on vain pintaa, sillä ihmisluonteen heikkoudet ja niiden naurettavuus ovat Molièren kohde ja terä. Aikanaan Ranskan hovissa monet pahoittivat mielensä piikikkäistä komedioista.

Miksi sitten nyt tuodaan näyttämölle 1600-luvun pukudraamaa ja farssia?

Molièren klassikot ovat kestäneet aikaa. Ihmisluonto ei ole muuttunut muutamassa sadassa vuodessa. Ehkäpä joku keksii nykyajastakin esimerkkejä ihmisistä, joille raha on ainoa itseisarvo. Miljardien omaisuuksia ei kukaan voi koskaan käyttää ja jonkun rikastuessa joku toinen usein kärsii. 

Palataanpa näyttämön tapahtumiin. Lavastus on suurelle näyttämölle hyvin vaatimaton. Siltarakenne pyörähtää ja muuttaa tilaa hieman, mutta näyttelijät ovat miltei naulittu sijoilleen. Suuren näyttämön valtavaa tilaa ei hyödynnetä. Väistämättä tulee mieleen, miten voimakas kokemus Saituri olisi ollut pienen näyttämön intiimissä tilassa.

Tilan täyttäminen ei onneksi jää ainoastaan Puntti Valtosen karisman varaan. Annina Rokka Frosinena on aivan valloittava. Naisellinen juonija punaisessa asussaan toimii vastaparina Saiturille. Aki Pelkonen Mestari Simonen omintakeisessa kaksoisroolissa luo hykerryttäviä tilanteita ja toimii koossa pitävänä voimana.

Ensimmäinen näytös loppuu uuden kohtauksen alkaessa. Yleisö vilkuilee hämillään ympärilleen, pian uskalletaan taputtaa.

On aika vetää henkeä. Lämpiössä vaihdetaan varovasti ajatuksia. Tunnelma on selkeästi odottava, yhtä mieltä ollaan siitä, että ihan alku ei oikein saanut mukaansa.

 

Toisessa näytöksessä tunnelma tiivistyy, mutta voittaako rakkaus?

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen opiskelijat edustavat Saiturissa nuorta polvea. Sukupolvet kohtaavat näyttämöllä – niin näytelmän tapahtumissa kuin todellisuudessa.

Oliver Kollberg Cléantena ja Atte Antikainen Valérena ovat hyvin fyysisiä. Kosijat ovat väliin kirjaimellisesti jalat ilmassa. Sara-Maria Heinonen (Élise) ja Elina Saarela (Mariane) ovat viattomia kauniita neitoja. Perinteiset roolityypit sisältävät jo itsessään merkityksiä, joten irtiotoille ei jää sijaa. Näissä raameissa opiskelijat olivat vakuuttavia ja toivat raikasta ilmaa näyttämölle.

Saituri on Puntti Valtosen juhlaa. Yleisö on täysin maestron hyppysissä. Puntti selvästi nauttii roolistaan, ja se näkyy säteilynä. Tunnetilat vaihtuvat riemusta epätoivoon, valaistus ja ukkosen jyrähtely lisäävät dramaattista vaikutelmaa.

Toisen näytöksen puolivälissä Saituri on teatteria parhaimmillaan. Väliin heitellyt nykykielen sanonnat ja Saiturin suora kontakti yleisöön on riemastuttavaa.

Pienissä sivurooleissa Timo Pesonen Komisariona ja Janne Raudaskoski Anselmena täyttävät saappaansa ja lakerikenkänsä. Anselmen astellessa lopussa lavalle, puku välkkyy kultaa. Tellervo Syrjäkarin puvustus on kirjaimellisesti loistava. Kontrasti Saiturin rääsyjen ja kosijoiden koristeellisten pukujen välillä on erityisen onnistunut.

Loppu on Molièren tyyliin riemastuttavan älytön. Langat solmitaan yhteen kieli poskessa ja kaikilla on hauskaa. Suosionosoitukset ovat vilpittömät. Puntti Valtosen roolityö yksi vahvimmista, mitä olen nähnyt.

Myönnän, etten ollut ihan niin rakastunutta intoa täynnä, kuin suuri osa ensi-illan yleisöstä. Teatterista kuitenkin poistuin hymy huulilla.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Draaman tajua

Oulun Ylioppilasteatterin puheenjohtajalle Matias Tapaniselle teatteri on paljon enemmän kuin harrastus. Tulevana luokanopettajana hän haluaisi viedä kouluihin ajatuksen siitä, että välillä saa myös epäonnistua.

TEKSTI Heidi Hahtola

KUVAT Anna Mansisto

Kantaaottavaa ja herättelevää. Sitä ylioppilasteattereiden ohjelmiston tulisi olla Matias Tapanisen mielestä.

Oulun Ylioppilasteatterin johtokunnan puheenjohtajana toimiva Tapaninen toteaa ylioppilasteattereilla olevan vapaus koetella rajoja, eikä pieni provosointikaan ole pahasta.

”Siinä on toki riskinsä, että liian kokeileva taide kadottaa yleisön. Siksi haluaisin yhdistää viihteen kantaaottavuuteen, jotta maksava asiakas ei raavi päätään esityksen jälkeen ja ihmettele, mitä juuri näki”, Tapaninen pohtii taiteen ja yleisön suhdetta.

Hänen mukaansa Oulun Ylioppilasteatteri on menossa teemoiltaan koettelevampaan ja ajankohtaisempaan suuntaan.

Esimerkiksi viime keväänä esitetty, brittiläisen kirjailijan ja mystikon Aleister Crowleyn tarinan kertonut Suuri Peto! -teos oli varsin rohkea avaus, joka vaati tekijöiltään heittäytymistä.

Teatterin näytelmissä on käsitelty myös vanhustenhoidon kaltaisia pysäyttäviä aiheita. Vastapainona on kevyempää ohjelmistoa, kuten tämänkesäinen Kaislikossa suhisee -lastennäytelmä, jossa Tapaninen näytteli Vesirottaa.

”Myös lastennäytelmä voi olla koetteleva, mutta tällöin täytyy miettiä yleisöä, ja sitä, miksi haluamme heidän tulevan teatteriin”, hän toteaa.

Kaikille avoin teatteri

Oulun Ylioppilasteatterin yhtenä missiona on tarjota jäsenilleen mahdollisuus tehdä teatteria ja ilmaista itseään.

Aiemmin pääsyvaatimuksena oli ylioppilaskunnan jäsenyys, mutta nykyään mukaan pääsevät kaikki innokkaat.

Teatterissa on mukana noin 70 harrastajaa, joiden taustat ovat hyvin erilaisia. Toiset ovat ensimmäistä kertaa tekemässä teatteria, toisille se on lähestulkoon ammatti.

”Tämä on yhteisöajatuksesta lähtevää tekemistä, jossa jokainen voi tulla mukaan omalta tasoltaan ja lähtökohdistaan. Jäsenet voivat tuoda esiin myös itselleen tärkeitä aiheita”, Tapaninen kertoo.

Hänen oma kiinnostuksensa teatteria kohtaan heräsi jo lukiossa, missä hän valitsi kaikki ilmaisutaidon kurssit.

Oulun Ylioppilasteatterissa Tapaninen aloitti näyttelijänä, mutta on sittemmin kokeillut lähes kaikkea ohjaamisesta tuottamiseen. Vain lavastamisesta hänellä ei ole vielä kokemusta.

Vaikka tekijät ovat harrastajia, monille teatteri on paljon enemmän kuin harrastus. Niin myös Tapaniselle, joka myöntää teatterin vievän joskus aivan liikaa aikaa.

Esityskausi mukaan luettuna näytelmän teko on yleensä noin kolmen kuukauden tiivis projekti. Tapanisen mielestä tiukka tahti on hyvä, sillä se jättää tietynlaista jännitettä myös lavalle.

”Kesänäytelmän kanssa tosin tuli hieman kiire, ja näyttelijänä koin, että viikonkin lisäaika harjoituksiin olisi tullut tarpeeseen”, Tapaninen kertoo astumisestaan Vesirotan rooliin.

Lisää draamaa kouluun

Luokanopettajaksi opiskeleva Tapaninen toteaa teatteriharrastuksesta olevan hyötyä myös tulevan ammatin kannalta. Suuressa ryhmässä oppii tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, kuuntelemaan heitä ja ymmärtämään toisten näkemyksiä.

”Ohjaajana sen sijaan taiteellinen näkemys saa ja sen pitääkin mennä muiden mielipiteiden ohi. Siinä ei voi olla kaikkien kaveri kaiken aikaa”, hän täsmentää.

Kouluihin Tapaninen veisi teatterista ennen kaikkea yhdessä tekemisen kulttuuria. Vaikka Tapaninen kuvailee onnistuneen teatteriesityksen jälkeistä tunnetta mahtavaksi, on epäonnistumisen riski niin ikään osa teatteria. Myös tätä voisi kouluissa opetella lisää.

”Improvisaatiossa, johon teatteri pohjaa, saa ja kuuluu mokata. Opettaja voisi auttaa lapsia tajuamaan, että kaikessa ei tarvitse aina onnistua ja joskus epäonnistuminen voi olla hyvä asia”, Tapaninen miettii.

Hän on iloinen, että koulujen uudessa opetussuunnitelmassa draamalla on aiempaa vahvempi rooli. Tapaninen toteaa draaman olevan monipuolinen työkalu yli oppiainerajojen.

”On opettajasta kiinni, miten hän hyödyntää taide-aineita opetuksessa. Toivon, että tulevassa työssäni voin itse tuoda mahdollisimman paljon eri taiteen muotoja lasten arkeen.”

Kuka?

» Matias Tapaninen
» Kotoisin Oulusta, asuu Koskelassa.
» Opiskelee Oulun yliopistossa Intercultural Teacher Education -koulutuksessa luokanopettajaksi.
» Työskennellyt kouluavustajana ja kaupassa.
» Oulun Ylioppilasteatterin johtokunnan puheenjohtaja, toimii myös ohjaajana ja näyttelijänä.
» Vapaa-ajan viettää avopuolison ja lainakissan kanssa – vapaa-aikaa tosin ei juurikaan ole.
» Lapsena unelma-ammatti oli poliisi, palomies tai Hollywood-tähti.
» Toivoo, että saisi kandin paperit ulos ennen joulua.
» Haaveilee, että osaisi elää niin, että nauttisi elämästä yhtä paljon kuin nyt.

Heidi Hahtola

Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.

Lue lisää:

Maaliskuun kulttuurimenot

Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterissa 21. toukokuuta saakka Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin. Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. […]

Laulu koti-ikävästä
Oulun kaupunginteatterissa
21. toukokuuta saakka

Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin.

Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. Latvalehto ei ole kokenut olevansa kunnon suomalainen ruotsinsuomalaisuutensa vuoksi. Dokumentti kertoi Latvalehdon ja hänen isänsä Tauno Latvalehdon vierailusta Göteborgiin.

Elokuvaan verrattuna näytelmässä on uusi taso, sillä lavalla nähdään Janne Raudaskosken esittämä ohjaaja Mika Ronkainen. Teos siis esittää, miten dokumentti syntyi. Kaikki on sanottu ja tapahtunut oikeasti. Tästä johtuen näytelmä on elokuvaa lähes puolet pidempi ja ensimmäinen puoliaika tuntuukin paikoin hieman puuduttavalta. Loppu menee itkiessä, sillä toisella puoliajalla tarina syvenee ja Latvalehdot avautuvat kunnolla.

Ronkaisen näytelmä ottaa vahvasti kantaa rasismiin Suomessa ja peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta. Hienoa, että joku tekee näin, koska tarvitsemme tällä hetkellä rakkautta ja  lämpöä toisiamme kohtaan enemmän kuin pitkään aikaan.

 

Oulun Musiikkijuhlat
11.–24. maaliskuuta

Festivaalin taiteellinen johtaja Jaakko Kuusisto voi olla tyytyväinen. Oulun musiikkijuhlien tämän vuoden ohjelmisto oli pullollaan mielenkiintoisia ja raikkaita esityksiä. Jazz kiinnostaa –brunssi festivaalien avaussunnuntaina tarjosi vivahteikkaan elämyksen, kun samannimisen Radio Helsingin ohjelman toinen dj Matti Nives soitti jazzia ja teki suoran lähetyksen Oulusta.

Sirkuksen tiedotuskeskuksen myöntämän Sirkuksen Lumo -palkinnon juuri maaliskuussa saanut oululaislähtöinen ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ihastutti kahden esityksen verran. Flow-sirkuksen tuottamat Handspun ja Pix Graeca yhdessä viulisti Mirka Malmin ja sellisti Klaus Mäkelän kanssa sykähdyttivät. Jäntin taiturimainen ja monipuolinen liikekieli  yhdistettynä elävään jousimusiikkiin oli täydellistä katsottavaa.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: