Oulun Ylioppilasteatterin Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus Aamiainen sotakentällä ja Paper Flow Buffet on juhlavuoden kunniaksi hämmentävän hieno

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet.  Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen. Aamiainen sotakentällä Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe […]

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet. 

Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen.

Aamiainen sotakentällä

Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe tuli nykypäivän tilannetta Euroopassa. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan ja Arrabalin absurdi teksti ei lopulta kerro sotimisesta. 

Näytelmän alun koreografiassa kyllä tähtäillään ja ammuskellaan, mutta samalla ollaan myös karnevaalitunnelmissa.  

Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin.

Sotilaan isä (Olli Kaihua) ja äiti (Petra Määttä) saapuvat sotakentälle. Sotilas (Hiski Toikkanen) on ottanut vastapuolen taistelijan (Katriina Karjalainen) vangiksi ja koko porukka istahtaa viettämään sunnuntaipiknikiä.  

Asetelma on samankaltainen ja vähintään yhtä hämmentävä kuin kuuluisassa Manet’n maalauksessa Aamiainen ruohikolla.  

Vanki sidotaan välillä ja hänestä otetaan trofeekuva jalka vatsan päällä. Vangille tarjotaan kuitenkin ruokaa ja virvokkeita ja vihollista ei demonisoida. Sotilaat eivät oikein tiedä, miksi sotivat ja heillä on yhteisiä kokemuksia. Tylsää on ollut ja kumpikin ampuu tähtäämättä rukouksen saattelemana. 

Isä miettii taukoamatta, miten sota oli ennen kunniakasta ja hienoa, kun oli hevosia. Välillä lääkintämiehet (Kukka Heikkinen ja Henna Korkala) käyvät harmittelemassa, että ei ole ruumiita  kannettavaksi. Porukan päihtyessä jutut muuttuvat entistäkin levottomimmiksi. Huumori on tänäkin päivänä absurdia ja mustaa. Sota on mieletöntä.

Vaikka kyse on ylioppilasteatterin uusista kyvyistä, näyttelijätyö on ilmeikästä ja osaavaa. Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin. Näyttelijät ovat poikkeuksellisen hyviä, ja Huotari on saanut heidän välisensä dynamiikan toimimaan.

Paper Flow Buffet

Minä teen kukan jokaisesta kaverista, joka kaatuu. Sillä lailla tiedän, että vaikka minä tekisin kuinka monta, niitä ei koskaan ole tarpeeksi

Upean repliikin lausuu Aamiainen sotakentällä näytelmän vangiksi jäänyt sotilas. Hän on taitellut tylsinä hetkinä paperikukkia ja löytänyt puhdetyölle merkityksen. 

Paper Flower Buffet on saanut nimensä ja innoituksensa näistä sanoista. Esitiedoista poiketen näytelmä ei ole täysin englanninkielinen, sillä lavalla kuullaan useita kieliä. 

Näytelmä ei ole yhtenäinen tarina, saati juoninäytelmä. Paper Flower Buffet koostuu yksittäisistä monologeista ja dialogeista.  

Yksi kaipaa hevostaan, jota ei saanut satuloida. Suojeluskuntalainen kertoo kokemuksistaan Suomen sisällissodasta. Radisti puhuu ranskaksi jotakin ja yhdessä dialogissa palkkasotilas halua bailaamaan ja toinen kotiin perheensä luokse.  

Lavalla käy myös Fernando Arrabal ja kuulemme lumoavan hypnoottisen laulun punjabin kielellä esitettynä. 

Lopussa ohjaaja Anna-Kaisa Kettunen kietoo langat hellästi yhteen. Jokainen tarina mahtuu saman teeman alle.

Juhlavuoden Tuoretiskin ohjaajat Anna-Kaisa Kettunen ja Heidi Maria Huotari. Kuva Mari Kivioja.
Kahden näytelmän vaikuttava kokonaisuus

Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus on hieno. Joskus tuntuu, että lumous himmenee selittämällä, sillä taitavissa käsissä ja sydämellä tehtynä hyviä asioita tapahtuu myös alitajuisesti. On kuitenkin kiinnostavaa kuulla, miten ohjaajat Heidi Maria Huotari ja Anna-Kaisa Kettunen rakensivat näytelmät. 

“Alusta lähtien oli ajatus, että tehdään juhlavuoden kunniaksi Oulun ylioppilasteatterin ensimmäinen teksti uudelleen 60 vuoden jälkeen.”

“Haaveena oli tehdä kaksi versiota samasta näytelmästä, mutta koska alkutekstiä ei löytynyt englanninkielisenä, toinen ryhmä päätyi uuteen käsikirjoitukseen. Onneksi tehtiin näin, koska tämä toimii niin hyvin”, ohjaajat kertovat. 

Ylioppilasteatterin ajatuksena on tehdä näytelmiä, jotka kumpuavat jäsenistä ja tekijöiden  kiinnostuksesta. Englanninkieliseen näytelmään päädyttiin myös kiinnostuneiden toiveesta. 

“Olimme Hurmos-järjestömessuilla esittelemässä OYT:a ja siellä kävi useita vaihto-opiskelijoita kysymässä, että olisiko mahdollista tehdä englanninkielinen näytelmä. Tuoretiski on hyvä alusta erilaisille toteutuksille”, Kettunen kertoo. 

Teatterin ensimmäisestä esityksestä vuosikymmenten takaa ei ohjaajilla ollut muuta tietoa kuin kuva perustajajäsenistä sekä edesmenneen ohjaajan nimi.

“Teksti ja suomennos ovat kuitenkin täysin samat kuin 60 vuotta sitten. Olen vähän vierastanut klassikkotekstejä, koska ne eivät ole aina kestäneet aikaa. Aamiainen sotakentällä on kuitenkin kestänyt ajan hammasta liiankin hyvin, ja aihe on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.”

“Tekstihän on loistava. Siinähän keskitytään kaikkeen muuhun kuin sotaan ja tätä oli ihana tehdä”, Huotari kertoo. 

Kettunen kertoo, että Paper Flower Buffetin teksti tehtiin koko tiimin yhteistyönä. Suurin osa näyttelijöistä kirjoitti omat monologinsa, ja hän teki niiden pohjalta näytelmän rakenteen ja kohtausjärjestyksen. 

“Alkuperäisteksti käännettiin ensin englanniksi, että kaikki tiesivät mistä näytelmässä on kyse. Mietimme sitten yhdessä, mitä näytelmän teemoista, hahmoista ja elementeistä tuli mieleen. Kaikki saivat valita ainakin yhden asian, mikä pitää ehdottomasti olla mukana”, Kettunen kertoo.

Rohkeasti mukaan!

Juhlavuoden aikana ylioppilasteatterin toimintaan voi tutustua muun muassa klubeilla. Uudet ihmiset ovat tervetulleita tekemään teatteria. 

“Takana on 60 vuotta ylioppilasteatterin historiaa ja toivomme, että teatteria tehdään vielä ainakin seuraavat 60 vuotta.” 

“Olisi mahtava saada uusia teatterintekijöitä mukaan. Ylioppilasteatteri on kaikille avoin harrastajateatteri ja kaikki tehdään itse julisteista äänisuunnitteluun, valoihin, puvustukseen ja lavastukseen. Emme hae pelkästään näyttelijöitä.” Huotari ja Kettunen painottavat.

Oulun ylioppilasteatteri, Tuoretiski: Aamiainen sotakentällä. Käsikirjoitus Fernando Arrabal.  Suomennos Aili Palmén. Ohjaus Heidi Maria Huotari. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Puvustus  Heidi Maria Huotari. Lavastus työryhmä. Tekniikka Iina Huotari, Maija Koivulampi, Maria Antola. Lavalla Hiski Toikkanen, Olli Kaihua, Petra Määttä, Katariina Karjalainen, Kukka Heikkinen ja Henna  Korkala. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24.2.
Paper Flower Buffet. Käsikirjoitus Paper Flower Buffet työryhmä. Ohjaus Anna-Kaisa Kettunen. Tuotanto/OYJ Ari-Matti Lappalainen. Lavastus ja pukusuunnittelu työryhmä. Ääni- ja valosuunnittelu Iina Huotari, Maija Koivulampi ja Maria Antola. España cañí viulusovitus Mau Järvinen. Rooleissa Meija Lohiniva, Ibrahim, Mira Naukkarinen, Patrick Nesbit, Vilma Tietäväinen ja Vilma Vanhala. Artikkelikuva Heidi Maria Huotari. 

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Hämähäkin puremaan on tympeä herätä! – Oulun Ylioppilasteatterin Viinasukeltajat on herkullisen outo komedia

Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias  Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura […]

Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias  Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura Määttä, Tanja Lappalainen, Laura Ala-Anttila, Maria Antola ja Muhammad Ibrahim. Ensi-ilta  Valvenäyttämöllä 7.10.2022.

Sukeltaja nousee pinnalle ja vetää henkeä. Puolitoistatuntinen vauhdikas ja hämmentävä retki jonkin ajasta unohtuneen kaupungin laitamille alkaa. Oulun Ylioppilasteatterin absurdissa komediassa  sukelletaan viinaa. Matti Sipolan käsikirjoittama ja Sipolan sekä Matias Tapanisen ohjaama Viinasukeltajat on hauska ja omituinen teatterikokemus.

Sukeltajat elävät yhteiskunnan ulkopuolella. He nostavat viinapulloja hylyistä ja elävät myymällä vanhoja arvokkaita pulloja sopivaan hintaan. Jonkin tahon suunnitelmissa on nostaa kaikki hylyt kerralla, ja sukeltajien elinkeino on vaarassa.

Rannalla on selkeästi kuuma ja hahmot elävät maailman laidalla. Yksinkertainen lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat onnistuneita ja kohtaukset vaihtuvat saumattomasti tarkan valaistuksen avulla. Viinasukeltajien tunnelmalliseen maailmaan on helppo eläytyä. 

Pääosien näyttelijät ovat taitavia vaativissa rooleissaan. Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka ja Laura Määttä loistavat viinasukeltajina ja Komppa-niminen hylkyjä nostava yrittäjä Tanja Lappalainen vakuuttaa pitkällä monologillaan.  

Sanoja on valtavasti, ja näytelmän kohokohtia ovat pitkät vuodatukset. Esimerkiksi Kompan yllättävä  pohdinta ihmisen sisällä olevista pienistä ihmisistä, joista täytyy pitää huolta, on oivaltava. Näytelmä on vaikuttavimmillaan kohtauksissa, joissa näyttelijät ovat rooleissaan sisällä ja sujuvasti sanojen takana. 

Kaikki näyttelijät ovat uskottavia, mutta tuntuu, että sivuhahmot hahmot ovat tarinassa turhia. Näytelmä olisi toiminut paremmin vain neljän hahmon voimin. Esimerkiksi tarinan kolmiodraama jää irralliseksi. Tiiviimpi ja myös lyhyempi toteutus olisi ollut tehokkaampi.

Näytelmä on jokaiselle omanlainen kokemus

Absurdi teksti ei noudata totutun tietoisen logiikan lakeja. Teatterilaji syntyi toisen maailmansodan  jälkeen ja perinteinen absurdi näytelmä kuvastaa ihmiselämän merkityksettömyyttä.

Sipolan teksti on kuitenkin pääosin hulvatonta komediaa, jossa korostuu eksistentiaalisen tuskan sijaan vapaa assosiaatio. Toisaalta Viinasukeltajat elävät ehkä dystopiassa, ehkä jopa viimeisellä rannalla.

Rohkeasti omanlaisensa ja omituinen teksti jättää mahdollisuuksia tulkinnoille. Välillä vaaditaan myös mielikuvitusta liittää kohtauksia toisiinsa. Mieli etsii kuitenkin merkityksiä.

Kuvassa Jarkko Iisakka ja Elisa Leppänen. Kuvat Akseli Taipale.

Pitkä näytelmä ilman väliaikaa olisi kaivannut selkeämpää jaksotusta ja rytmin muutoksia. Hyvissä  juonellisissa tarinoissa on usein alku, keskikohta ja loppu, joissa intensiteetti vaihtelee. Etenkin loppu on tärkeä. Aina ei tarvita nostattavaa finaalia, mutta katsojana on kiva itse huomata, milloin näytelmä päättyy.

Viinasukeltajat nousee silti aina pinnalle. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja syviä merkityksiä ei jäädä  epätietoisena vatvomaan. Sen sijaan kannattaa pohtia tärkeämpiä asioita: Onko oikein herätä siihen, että hämähäkki puree kieleen? Onko oikein, että yksi sukeltaja saa toistuvasti ja näyttävästi turpaan?  

Mutta ovatko kaikki törmäilyt ja hölmöt sattumukset tarpeellista? Tässä kokonaisuudessa ne ovat, sillä näytelmä vaatii katsojalta keskittymistä. Pitkä kesto sekä valtava sanamäärä on paikoin uuvuttavaa. Hauskat kohtaukset jättävät tilaa hengittää. 

Pelkästä hölmöilystä ei kuitenkaan ole kyse. Lopussa mietitään omaehtoisen elämän merkitystä ja yhteiskuntaan sopeutumista. Halutessaan näytelmästä voi löytää myös kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä. 

Absurdi näytelmä antaa vapauden kokea usealla tavalla. Yleisössä eri ihmiset nauroivat eri kohdissa. Sipolan teksti saattaa toimia eri tasoilla, tasojen välissä ja jopa niiden ulkopuolella. Jokaisella oli hauskaa omalla tavallaan.

Kesto: noin 1h 30 min

Seuraavat esitykset: ke 12.10., pe 14.10., la 15.10., ke 19.10., la 22.10., su 23.10., ke 2.11., pe 4.11., su 6.11., ke 9.11., pe 11.11. ja la 12.11. Kaikki esitykset klo 19 Valvenäyttämöllä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Jäniksen vuosi. Lempeä ja hauska satiiri pienistä nisäkkäistä maailman pyörteissä

Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä, Kristian Smeds. Perustuu Arto Paasilinnan romaaniin. Ohjaus Eljas Liinamaa. Lavastus Aino Koski. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väätäinen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.4.2022. Datanomi Vatasella on huono päivä. Elämä […]

Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä, Kristian Smeds. Perustuu Arto Paasilinnan romaaniin. Ohjaus Eljas Liinamaa. Lavastus Aino Koski. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väätäinen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.4.2022.

Datanomi Vatasella on huono päivä. Elämä ei ole tuntunut hyvältä ja omalta pitkään aikaan.  Ajaessaan metsätietä Vatanen (Heli Haapalainen) päästää irti, hän ei enää jaksa. Ja sitten rytisee.  Vatanen herää metsässä ja löytää haavoittuneen Jäniksen (Aki Pelkonen). Vatanen ja Jänis, kaksi pientä nisäkästä, lähtevät matkalle. 

Onko Vatasella ja Jäniksellä enää toivoa? Oulun teatterin näytelmä Jäniksen vuosi alkaa syvistä vesistä, mutta kasvaa toivoa ja elämänuskoa huokuvaksi hauskaksi ja absurdiksi odysseiaksi. Näytelmän on ohjannut Eljas Liinamaa

Oulun teatterin Jäniksen vuosi perustuu Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin Ryhmäteatterille 2013 tekemään käsikirjoitukseen. Smeds tunnetaan muun muassa  klassikkosovituksestaan Tuntematon sotilas, jota pidettiin teatterikerrontaa uudistavana  merkkiteoksena ja toisaalta myös pyhäinhäväistyksenä.  

Näytelmän käsikirjoitus perustuu Arto Paasilinnan suosittuun romaaniin, jonka julkaisusta on pian  kulunut 50 vuotta. Paasilinnan romaanin henki ei ole vanhentunut, ja näissä käsissä teos saa  railakkaan päivityksen nykyaikaan.

Puhuva Jänis on villi eläin ihmeellisessä maailmassa

Paasilinnan romaani on kaukainen, miltei viitteellinen lähtökohta. Teoksen humaani ja lempeästi  piikittelevä asenne ja ilmapiiri ovat kuitenkin tallella. Jäniksen vuosi on hellyttävä yhteiskunnallinen  satiiri. 

Pupukorvaiset kertojat vihjaavat aluksi, että ainakin jokin taso matkalla on unta. Vatasen tietoisuuden tilaan saattavat vaikuttaa myös kolhittu mieli, pitkät ryyppyputket ja taikasienet. Toisaalta jos metsän eläimet puhuvat sinulle, kaiken saa tulkita myös konkreettisesti. Jänis ei tuomitse. 

Oulun teatteri – Jäniksen vuosi. Kuvassa Heli Haapalainen, Mirjami Kukkola ja Timo Reinikka. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Pääosassa ei ole Paasilinnan kirjasta ja Risto Jarvan elokuvasovituksesta tuttu keski-ikäinen,  keskiluokkainen valkoinen mies. Heli Haapalainen täyttää Vatasen saappaat komeasti. Vatanen on “vain Vatanen”, jolla ei ole etunimeä ja sukupuolella ei ole merkitystä. 

Aki Pelkonen revittelee hulvattomana jäniksenä, jolla on myös herkkä puolensa. Mikään inhimillinen  tai eläimellinen ei ole tälle lähiöjänikselle vierasta. Näytelmässä on nelisenkymmentä herkullista sivuhahmoa, joita esittää vain neljä näyttelijää. Annika Apajalahti, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väänänen hoitavat kaikki roolit hämmästyttävällä energialla ja rytmillä.

Hämmentävässä maailmassa nisäkäs katoaa

Ihmiset kamppailevat arki- ja työelämän vaatimusten ja paineiden kanssa. Ilmasto tuhoutuu, Euroopassa soditaan ja yhteiskunta eriarvoistuu. Aivoihin tulvii valtava määrä oikeaa ja väärää informaatiota jokaisena hetkenä. Masennuslääkkeitä syö Vatasen lisäksi yli puoli miljoonaa suomalaista. 

Tämän todellisuuden keskellä pieni nisäkäs ahdistuu ja kadottaa lapsuuden ihmettelyn taidon. Joka  puolelta tiiviiksi puristettu näkökenttä on jo niin ahdas, että kauneutta on mahdoton havaita. 

Lopulta ei ole merkityksellistä, onko matka Vatasen pään sisäinen vai todellinen. Mikä on todellista,  kun suljet silmäsi ja vaivut uneen? Onko taivaansini totta? 

Näyttämöllä Vatanen ja “tosi hyvin” karaokea laulava jänis ovat uskomattomia, mutta maailma on  totta. Huomiot yhteiskunnan epäkohdista ovat teräviä. Kapitalismi ja rötösherrat pyörittävät maailmaa. Vanhukset kärrätään hoitokotiin, jossa maksut ovat suuria ja hoito huonoa.

Kaikki piikit eivät ole teräviksi tarkoitettuja. Esimerkiksi eläinlääkäri (evp) Kärkkäinen (Timo Reinikka)  kuvataan omituisena hörhönä, joka uskoo homeopatiaan ja kaikkeen huuhaahan. Jollekin saattaa  tulla mieleen eräs kauppias, mutta tämä hahmo on onnistunut ja hauska.

Oulun teatteri – Jäniksen vuosi. Kuvassa Aki Pelkonen ja Heli Haapalainen. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Parhaissa tarinoissa on useita tasoja

Riemukkaat ja koskettavat tapahtumat seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Käsikirjoituksen ja toteutuksen onnistumisesta kertoo, että parhaimmillaan kohtaukset ovat samaan aikaan hauskoja, viisaita ja herkkiä. Tunnekirjon yhdistäminen toimivasti on äärimmäisen harvinaista, ja lopputulos on usein kiusallista katsottavaa. 

Kun ympäri Suomea riekkunut Vatanen passitetaan sairaalaan vähän latautumaan, hän pääsee  keskustelemaan ylihoitajan (Tuula Väänänen) kanssa. He käyvät läpi syviä tunteita, ja kohtauksessa  on valtava intensiteetti. Tunnelma ei ole kuitenkaan hetkeäkään raskas, vaikka kerronnassa ja sisällössä on useita tasoja. 

Kohtaus rajautuu katosta laskeutuvalla läpinäkyvällä verholla. Aino Kosken lavastus on pelkistetty ja  kuin unimaailmaan tyylitelty. Verhoja käytetään rajaamaan tilaa. Suuren näyttämön mittakaava sopii  parhaiten esimerkiksi suurmusikaaliin, jossa on valtavia joukkokohtauksia. Tehokas rajaaminen  tiivistää näyttämön pienille nisäkkäille sopivaksi. 

Verhot toimivat myös kuin esirippuina ja rajaavat Vatasen mielen – tajunnan ja alitajunnan kerroksia.  Välillä minimalistinen ja kaunis lavastus ja valaistus (Elina Romppainen) vie mukaan Vatasen ja jäniksen satumaailmaan. 

Pasi Räbinän luoma puvustus tukee kerrontaa, jossa on ihmeellisiä asioita. Koreilun ja näyttävyyden  sijaan pienillä asioilla on merkitystä. On selvää, että ihmisoletettukin kuulee paremmin tai ainakin toisin, kun saa jäniksen korvat. 

Lohduttava matka kohti tärkeitä asioita

Kahden pienen nisäkkään lohduttavalla matkalla ystävykset etsivät häiritylle mielelle rauhaa.  Maailma on kaoottinen paikka, ja oman paikkansa löytäminen ei ole helppoa. Kun ymmärtää ja hyväksyy, että perille ei voi koskaan päästä ja maailmakin on vielä kesken, oman kokoinen paikka saattaa löytyä. Jänis kehottaa pysähtymään ja ihmettelemään. Ehkä jossakin on vielä salaisuus.

Jäniksen vuosi on hauska, mutta lempeä satiiri. Jänis havainnoi ja ymmärtää, mutta ei saarnaa.  Jäniksellä on myös suuri sydän. Viihdyttävä näytelmä onnistuu yhdistämään kepeyden syviin inhimillisiin tunteisiin.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatterin näytelmä Narri on raskas, mutta uskaltavalla tavalla voimakas kokemus

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström. Oulun Ylioppilasteatterin Narri on […]

Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström.

Oulun Ylioppilasteatterin Narri on hämmentävä runonäytelmä. Narri jää kummittelemaan mieleen. Jotakin äärimmäisen hienoa siinä siis on, mutta myös jotain selittämättömän ahdistavaa.  

Vain noin tunnin kestostaan huolimatta Narri on todella raskas näytelmä. Se vaatii katsojalta jokaisena hetkenä tarkkaa keskittymistä.  

Esipuheessaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pertti Anttila pyytää hengittämään syvään sisään ja sitten ulos. 

Näytelmä ei kuitenkaan hengitä. Uloshengitys puuttuu lähes kokonaan. Vapauttava huumori ja liike olisivat tarjonneet lepohetkiä, joita on nyt todella vähän. Rintaa painaa. Kaunis ja oivaltava runokieli kyllä soljuu ja tuntuu mielessä ja sielussa, mutta se ei jätä edes hetken rauhaa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan. 

Näytelmän rytmi ja tauotus ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottu näyttelijöiden kanssa periaatteessa sujuvaksi kokemukseksi. Runon sanat vaativat aikaa ymmärtää. Näytelmässä hiljainen hetki ei kuitenkaan tarkoita katsojalle aina hengähdystaukoa. Kuulen yleisön hengityksen äänen – miltei ajatukset. 

Valvenäyttämö on pieni ja jokainen näytelmä tilassa on intiimi kokemus. Intiimi tunnelma on Narrissa venytetty äärirajoille.  

Tarina luovuudesta ja uskaltamisesta pirstoutuu hahmojen epätasaisuuteen 

Kuva OYT. Kuvaaja Niko Hepola. Kuvassa Jaakko Väyrynen ja Samuli Keränen

Kerronnan vaativuudesta huolimatta näytelmän humaani tarina avautuu katsojalle. Runokieli ei ole liian monimutkaista ja koukeroista. Säkeet ovat riittävän lyhyitä ja ymmärrettäviä, kielikuvat konkreettisia. Vuodenkierto ja luontokuvasto – etenkin vesi ja jää toimivat jatkuvina yhdistävinä motiiveina. 

Luomisen tuska, riittämättömyyden tunteet sekä uskallus heittäytyä painavat Narrin mieltä. Samuli Keränen loistaa roolissaan. Maskista huolimatta Narri on ilmeikkään tunteikas. Keräsen kanssa roolityön jakaa Anna-Leena Salmijärvi eri näytöksissä. 

Eepos, (Maiju Isosaari), Sonus (Jaakko Väyrynen) ja Erato (Veera Nevala) ovat Narrin mielen eri puolia. He ovat niitä perkeleitä ja enkeleitä, jotka kuiskuttelevat olkapäällä taiteilijan korvaan. 

Narri olisi ollut näytelmänä tehokkain monologina. Tämä vaatisi kuitenkin kokeneeltakin ammattinäyttelijältä valtavasti. Ratkaisu jakaa Narrin mieli on jäänyt hieman kesken. 

Mielen eri puolia ei ole kirjoitettu valmiiksi. Ainoastaan Eepoksen kannustava hahmo on ihastuttava. Hän saa esiintyä ja tuo tilaan kaivattua keveyttä ja happea.

Sonus on Oulun murteella jostain syystä puhuva, epäilijä tai realisti – meteli tai melu taiteilijan korvan takana. Vaikka Väyrysen lausunta on ilmeikästä, Sonuksen osa on olla hyvin staattinen hahmo. Vähääkään pateettisempi toteutus olisi ollut jo tahattoman koominen. 

Erato, runotar ja muusa, lyyrisen runouden lemmen laulu, on typistetty näytelmässä tiukkasanaiseksi, jopa monotoniseksi kertojaksi – miltei näytelmätekstin väliotsikoiden huutelijaksi. 

Etenkin Eraton rooliin olisi Anttila voinut kirjoittaa eläviä sanoja. Tällaiset roolit ovat turhia ja takuulla näyttelijälle turhauttavia. Lavalla nähdään myös Neidon haamu (Nina Wikström), jolla ei ole juuri muuta tehtävää kuin näyttäytyä. Wikström on tehnyt myös näytelmän koreografian. 

Taiteilijamyytin äärellä on sameaa vettä 

Traagiset taiteilijakohtalot ja myytit elävät vuosikymmenistä toisiin. Myytissä taiteilija on liian herkkä tähän maailmaan ja aikaan. Taiteilijan sielu on yksinäinen, ulkopuolinen ja väärin ymmärretty. 

Sisäinen tunne on niin voimakkaan pakottava, että sitä on vaimennettava väkijuomilla. Mieli järkkyy,  ja elämän jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Parantola on luovimpien taiteilijoiden residenssi. 

Näytelmässä lausutaan Eino Leinon ja Lauri Viidan runot sekä Aleksis Kiveen liitetty huudahdus. Nuorena kuolleet jäävät elämään. Myytillä on joku selittämätön romanttinen vivahde. Ehkä se on siksi valittu tähänkin näytelmään. 

Kesken esityksen kuulemme Vesa-Matti Loirin laulaman kauniin kappaleen. Luulen, että sanat ovat Eino Leinon. Biisi on näytelmän kerronnasta irrallinen, ehkä sen olisi voinut sitoa selkeämmin näytelmätekstiin. 

Haastavassa näytelmässä on myös paljon hyvää 

Miksi näin paljon kritiikkiä vakka heti alkuun kerroin näytelmässä olevan myös jotain äärimmäisen hienoa? Kritiikki on sanana negatiivisesti värittynyt. 

Näytelmässä hienointa on, että kokonaisuus muotoutuu mielessä vasta hetki näytelmän jälkeen. Näytelmien esi- ja jälkipuheet ovat lähes poikkeuksetta turhia, usein jopa kokonaisuutta latistavia.  

Narri ei ole poikkeus, mutta tässä jo kliseeksi muodostunut harrastaja- ja kokeellisen teatterin alustus: “Ota hyvä asento ja anna kaiken tulla vapaasti pinnistelemättä sieluun” on tärkeä. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää välittömästi. Runous on hidas taiteenlaji. 

Narri on erittäin kunnianhimoinen teos. Pertti Anttila uskaltaa laittaa sielunsa peliin. Siitä on lopulta koko näytelmässä kyse. Jos esitys olisi yhdentekevä, se ei jäisi kummittelemaan mieleen. 

Loppupuolella otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Julma maailma on ahdistava ilmastokatastrofeineen ja tauteineen. Luova ja herkkä mieli on altis ahdistumaan, sielu on ehkä liian paljas, alaston kylmyyttä vastaan. Jonkun pitäisi ottaa kiinni, puristaa hellästi ja lämmittää. 

Pienistä puutteistaan ja raskaudestaan huolimatta Narri on voimakas näytelmänä sekä taiteilijakuvana. Vaikka teatteri pakottaa epämukavuusalueelle, sieltä pääsee kuitenkin pois yhtä kokemusta rikkaampana.

Narrin näytökset: la 4.12. klo 18, su 5.12. klo 19, ke 8.12. klo 19, su 12.12. klo 19, ke 15.12. klo 19, pe 17.12. klo 19 ja la 18.12. klo 19. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätietoa Oulun Ylioppilasteatterin kotisivuilta.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Tahto – Oulun teatteri uppoutuu huippu-urheilijan  mielenmaisemaan, jossa muut ihmiset ovat vain astinlautoja  matkalla mestariksi

Oulun teatteri: Tahto. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 5.11.2021. Käsikirjoitus Aina Bergroth. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Veera Maija Murtola. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson. Valosuunnittelu Mika Ryynänen.  Äänisuunnittelu Jari Niemi. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutisenaho. Rooleissa Maija Andersson, Susanna Pukkila, Timo Pesonen, Salli Halkoja, Pentti Korhonen, Jaana Kahra, Hannu Pelkonen,  Henri Halkola ja Antti Launonen. […]

Oulun teatteri: Tahto. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 5.11.2021. Käsikirjoitus Aina Bergroth. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Veera Maija Murtola. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson. Valosuunnittelu Mika Ryynänen.  Äänisuunnittelu Jari Niemi. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutisenaho. Rooleissa Maija Andersson, Susanna Pukkila, Timo Pesonen, Salli Halkoja, Pentti Korhonen, Jaana Kahra, Hannu Pelkonen,  Henri Halkola ja Antti Launonen. Avustajat OSYK:n lukion opiskelijat. 

Kuva: Oulun teatteri – Tahto, kuvassa Maija Andersson. Kuvaaja Kaisa Tiri.

Näyttämön eteen laskeutuu valkokangas. Pääsemme jostain syystä videokuvan välittämänä hiihtäjä Aino-Kaisa Saariselle kylään. Valkokangas nousee. 

Aina Begrothin käsikirjoittama vauhdikas näytelmä Tahto käynnistyy Oulun teatterin  suurella näyttämöllä. 

Aino-Kaisa Saarinen on yksi menestyneimpiä suomalaisia hiihtäjiä, maailmanmestari ja  olympiamitalisti. Hänen aktiiviuransa päättyi keväällä 2018. 

Pekka Holopaisen elämäkerrallinen, Saarisen haastatteluihin perustuva kirja Tahto – Aino Kaisa Saarisen kahdet kasvot julkaistiin vuonna 2016. Näytelmä perustuu teokseen sekä  työryhmän haastatteluihin Saarisesta. 

Aino-Kaisa Saarinen oli aktiiviurallaan kiistelty, vihattu ja rakastettu persoona – tahtoihminen ja voittaja sekä itsekäs kiukuttelija “Oikku-Aikku”.  

Oulun teatterin näytelmä on jo kolmas versio samasta aiheesta. Kantaesitys oli Helsingin  kaupunginteatterissa 2019 ja heti seuraavana vuonna Kuopion kaupunginteatterissa. 

Näytelmän jälkeen olen hämmentynyt aiheen suosiosta. En seuraa hiihtoa aktiivisesti. En  tunne edes nimeltä näytelmän todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja kilpasisko Virpi Kuitusta (nyk. Sarasvuo) ja mielikuvituksessa ja unissa seikkailevaa tennistähti Andre Agassia lukuun ottamatta. 

Luen heti ensi-illan jälkeen Holopaisen haastattelukirjan ja saan jo vähän kiinni aiheesta.  Esitiedoista olisi ollut apua, ja toki teatteria on joskus hyvä tehdä myös rajatummalle kohdeyleisölle.  

Ummikkonakaan en ollut koko ajan ladun vieressä, mutta välillä olo oli kuin umpihangessa pimeällä tarpomista. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut tästä narsistisesti kuvatusta huippu-urheilijasta? 

Kuva: Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Pia Andersson ja Pentti Korhonen, kuva Kati Leinonen.

Suosittu aihe ei ole ilmeisin valinta teatterin lavalle

Tarina ei ole järin draamallinen, vaikka päähenkilön henkilökohtaiset tunteet ovat valtavia.  Asia näyttäytyy teatterissa esimerkiksi niin, että käytetään kertojia – eli joku hahmoista  selittää asioita joko suoraan tai epäsuorasti yleisölle.  

Oulun teatterin näyttelijät onnistuvat kuitenkin hienosti. Maija Andersson on Aikun erittäin  fyysisessä ja vimmaisessa roolissa sisällä.  

Aino-Kaisan intohimo välittyy intensiivisesti katsojalle. Myös teatteria tehdään intohimolla,  mutta roolihahmon ja näyttelijättären persoonat eroavat ehkä paljonkin. Huippu-urheilija Aikun eleiden ja katseen kylmyyttä on näyttelijän ehkä vaikea toisintaa. 

Tämä ei ole välttämättä tarkoituskaan. Kaikki tulkinnat – näytelmä ja elämäkertakin ovat vain tietystä kulmasta valaistuja osasia totuudesta. 

Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamassa näytelmässä on myös iloa ja huumoria. Jokainen näyttelijä  on useissa rooleissaan, tässä kontekstissa uskottavia. Sauvaa ei puristeta liikaa ja kerronta  liukuu sujuvasti kohtauksesta toiseen.  

Avustajat OSYK:n taidepainotteisesta lukiosta ovat raikkaan innostuneita ja taitavia. Vauhtia  riittää paikoin sekavuuteen asti, mutta kuten mainitsin, seuraamista olisi helpottanut  roolihahmojen esikuvien tunteminen. 

Lavalla hiihdellään oikeasti, ja Veera-Maija Murtolan lavastus ja videot toimivat tarkoituksenmukaisesti. Oulun teatterin suurella näyttämöllä on nähty huikeita oivalluksia ja  toteutuksia. Nyt resurssit eivät ole olleet varmasti ihan vastaavat kuin esimerkiksi Kaboom ja  kuvittelun voima -näytelmässä. 

Pärjääjän muotokuva 

Näytelmän esittelytekstissä kerrotaan:  

Tahto piirtää esiin, paitsi yhden hollolalaisen nuoren naisen, myös useamman sukupolven  mielenmaiseman: sodan jäljiltä itsensä koonneet isovanhemmat, heidän lapsensa ja  lapsenlapsensa. 

En ymmärrä luonnehdintaa. Tahto piirtää rehelliseltä vaikuttavan kuvan tinkimättömästä ja  häikäilemättömästä huippu-urheilijasta, Aino Kaisa-Saarisesta. 

Tulkintaa voisi laajentaa huippu-urheilusta nykyajan yritysmaailman ja työelämän  pärjäämisen eetokseen, jossa vain vahvimmat ja röyhkeimmät pärjäävät 

Saarinen on pedantti, äärimmäisen kunnianhimoinen ja määrätietoinen ihminen, harjoittelija ja urheilija. 

Huippu-urheilussa eivät kiltit pikkutytöt pärjää, niitä Aikku syö välipalaksi ja polkee  tarvittaessa tai vain epävarmuuttaan mononsa alle. Aikku ei ole tullut hankkimaan ystäviä,  hän on tullut voittamaan. 

Näytelmä menestyjille ja intohimoisille penkkiurheilijoille

Suuresta tahtotilasta huolimatta näytelmä jättää onton olon. Huippu-urheilija Aikku ei ole miellyttävä ihminen. Ei ole myöskään näytelmän Virpi Kuitunen, johon Saarisella on  yllättävän kompleksinen suhde. 

Huipulla eivät heikot pärjää ja oma tilansa on otettava muista ihmisistä ja heidän tunteistaan välittämättä. Aikun mukaan tämä on ainoa tie todelliseen menestymisen.  Vaihtoehtoja ei ole. 

Kyynisimmät ajattelijat talouden ja politiikan oikeimmalta laidalta, voivat saada Aikun tarinasta vertaistukea ja voimaa. 

Tietenkään näytelmän hahmoista ei tarvitse pitää ja urheilussa voittajista pidetään aina voiton hetkellä. Innoittavimmassa kohtauksessa Aikku nousee vaikeuksien kautta  korkeimmalle pallille, ja teatteriyleisö taputtaa “spontaanisti”. 

Jos silmäsi kostuvat suomalaisen voittaessa urheilukilpailussa, Tahto tarjoaa varmasti voimakkaita tunteita. Uskon, että myös tietämys hiihdosta ja Aino-Kaisa Saarisesta helpottaa  näytelmään eläytymistä. 

Me muut voimme nauttia hyvällä sykkeellä ja ammattitaidolla tehdystä teatterista ja upeista roolisuorituksista. Tällä kertaa yksi kokija ja näytelmä eivät hyvästä tahdosta huolimatta kuitenkaan kohdanneet.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Oulun Ylioppilasteatterin uusi sovitus Shakespearen komediasta Kesäyön unelma on ihastuttavan hölmö

Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.

Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.

Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.

Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.

Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?

Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?

Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.

Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.

Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.

Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.

Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.

Toimitusjohtaja Theseus lausuu:

Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)

Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.

Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.

Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.

Tunteikas lausunta on osa komediaa

Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.

Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.

Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.

Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.

Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.

Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.

Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa

Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.

Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.

Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.

Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.

Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.

Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?

Haltija Puck antaa vinkin:

Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.

Juttua muokattu 18.10: Korjattu tekijätietojen nimiä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää: