Arvio: Olipa kerran kassakaappimurto kertoo totuuden täydellisestä rikoksesta

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto: Tapaus Vietas 1971. Käsikirjoitus Mikael Niemi. Ohjaus Fiikka Forsman. Lavastus ja valosuunnittelu Jaana Kurttila. Äänisuunnittelu Jukka “Jussi” Lappalainen. Pukusuunnittelu Jaana Kurttila. Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho. Projisoinnit Kyösti Niva. Rooleissa: Merja Pietilä, Timo Pesonen, Annina Rokka, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Pete Miettunen, Pentti Korhonen, Tommi Saha, Hannu Pelkonen, Henri Halkola, Camilla Konn. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 12.9.

PERKELE! raikuu Vattenfallin toimistossa, vesivoimalatyömaalla, Pohjois-Ruotsin tuntureilla. Kassakaappi on murrettu ja työntekijöiden viiden viikon palkkarahat on viety. 541 000 kruunua käteistä pieninä seteleinä, palkkakuoriin jaettuna on kateissa. 

Oulun teatterin syyskausi avattiin poikkeusoloissa 12. syyskuuta täydellisellä rikoksella. Olipa kerran kassakaappimurto, on Fiikka Forsmanin sovitus Mikael Niemen tositapahtumiin perustuvasta modernista sadusta. 

Vietaksen vuoden 1971 kassakaappimurto jäi selvittämättä. Varkaat olivat ryömineet parakin alle ja leikanneet kassakaapin pohjan auki. Kaapin paikka oli merkitty lattian läpi lyödyllä naulalla, ja pölystä päätellen kaasupullot oli viety paikalle jo aikaa sitten. Kaapin lukko oli tärvelty, jotta pakenijat saivat lisäaikaa. Tämä oli pakko olla tukholmalaisten ammattilaisten työtä, sillä eihän tyhmät duunarit näin vaativaan rikokseen kykenisi. 

Idan (Merja Pietilä) isä, Börje (Timo Pesonen), on keväisin murtunut ja poissaoleva. Börje työskenteli voimalatyömaalla murron aikana. Kaikkia työntekijöitä kuulusteltiin. Voisiko rikos olla sittenkin sisäpiirin tekemä? 

Idan isoisä Petrus (Timo Reinikka) työskenteli työmaalla samaan aikaan Börjen kanssa. Isovanhemmat erosivat jo 80-luvulla, ja nyt Idan vanhempien liitto on hajoamassa. Ida uskoo, että vuoden 1971 tapahtumat vaikuttavat edelleen isään ja koko perheeseen. 

Mikael Niemen tarinassa rikos on tehty, ja näytelmä keskittyy syyllisen etsintään, syyllisyyteen ja ihmissuhteisiin. Ida aikoo ottaa selvää, mitä vuonna 1971 todella tapahtui. 

Paikalle saapuu myös Conny, isän työkaveri työmaalta. Pete Miettunen ottaa roolissa reippaasti tilaa, ja tunteet kipinöivät ilmassa. Lavastus pyörii villisti ja kerronta vaihtelee surutta kolmella vuosikymmenellä. Käynnissä on railakas veijaritarina.  

Vauhdikasta kerrontaa 

Näytelmän lavastus on viitteellinen. Nurkassa seisoo Volvo Amazon ja katosta roikkuu kolmiulotteisena taustakuvana valtava kassakaappi. Tilat luodaan muutamilla esineillä, esimerkiksi parilla pöydällä ja hetekoilla.

Näyttämön teatterikoneita kuitenkin käytetään. Perinteisesti siirtymät ajassa ja tilassa olisi tehty ehkä lavaa pyöräyttämällä, mutta nyt pyöriminen korostaa vain liikettä.  

Näytelmässä keskustellaan myös kekseliäästi aikakaudesta toiseen, jolloin hienovaraiset siirtymät ovat perusteltuja. Myös puvuilla ja kampauksilla (Jaana Kurttila ja Eija Juutistenaho) kerrotaan missä ajassa ollaan. Farssimaisessa kerronnassa olisi lisäksi toiminut ehkä reipas ulkoasujen liioittelu.   

Farssimaisuutta korostavat nopean rytmin ja ryntäilyn lisäksi lyhyet musiikkikatkelmat: nykyajassa soi esimerkiksi muutaman sekunnin pätkä euroviisuhitti “Euphoriaa” ja sitten 70-luvulla hetki Uriah Heepin “Easy Livingiä”.  

Yli 30 biisikatkelmaa lisäävät kyllä vauhtia ja vauhdin tuntua, mutta katkonaisuus ja ravailu on välillä rasittavan sirpaleista. Tilanteisiin törmäilevät porot muistuttavat kuitenkin tyylilajista, ja kerronta on parhaimmillaan riemastuttavaa. 

Teatteri pitää katsojistaan huolta 

Väliajalle siirrytään ohjeiden mukaan rauhallisesti järjestyksessä ja turvavälit mielessä. Tullessa maskipäiset järjestyshenkilöt ohjaavat omalle paikalle. Joka toinen rivi on tyhjä ja väliä naapuriin pitää jättää kaksi paikkaa. 

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. Tarjoilut on etukäteen tilattu, sillä nyt paikalta ei voi ostaa lohileipää ja pikkupullollista skumppaa. 

Kaikki ihmiskontaktit on minimoitu ja jopa kulkusuunnat erotettu nauhoin. Tunnelma on epätodellinen, tuntuu kuin olisin mukana jossakin katastrofielokuvassa. 

Nyt on pakko palata katsomoon pakoon todellisuutta. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.  

Onneksi suurella näyttämöllä on myös suuri katsomo, joten mukaan mahtuu rajoituksista huolimatta kohtalainen määrä ihmisiä. Toisaalta suuren lavan ongelma on, että se vaan on niin suuri. Kun esitetään pientä näytelmää, visuaalisuus kärsii ja näkymä hajoaa. 

Ei pelkkää kohellusta 

Näytelmän porot jo jolkottelevat lavalla, ja ehkä pian salaisuudet paljastuvat.  

Kassakaappimurto on toteutettu pienellä porukalla. Näyttelijöillä ja pukijoilla on kiire roolien vaihdossa. Useiden roolien lisäksi samat tyypit esiintyvät eri vuosikymmenillä. Tässä on onnistuttu ihailtavasti. Esimerkiksi Annina Rokka, Idan äidin roolissa, on uskottava niin 70-luvulla tytönhupakkona kuin nykyajassa huolestuneena vaimona ja äitinä. 

Henkilöhahmoja ja rönsyjä on tarinaan nähden paljon. Esimerkiksi lopussa paljastuva sedän homoseksuaalisuus saattaa olla Fiikka Forsmanin silmänisku Kansallisteatterin transkohulle

Sekavuus ja sirpaleisuus kuuluvat tyylilajiin, mutta aivot on osattava raksutella oikeaan asentoon. Välillä kohkaaminen puuduttaa, mutta ei näytelmä pelkkää ryntäilyä ole. 

Alussa kuulemme puheenvuoron saamelaisten ja luonnon puolesta. Lopussa Vattenfall-pomon (Pentti Korhonen) mielipuolisuutta lähentelevä monologi suuryhtiön voitoista tuo mieleen äskettäin lakkautetut tehtaat Suomessa. Kuka on lopulta todellinen ryöstäjä? 

Korhosen pysäyttävässä monologissa on sitä heittäytymistä ja hulluutta, jota olisin kaivannut näytelmästä lisää. Hienoisesta sekavuudestaan huolimatta Oulun teatterin syyskauden avaus viihdyttää alusta loppuun. Kannattaa heittäytyä teatterin upeiden näyttelijöiden kanssa selvittämään, kuka rikoksen lopulta teki.  

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: My Fair Lady on ruusuinen satu

My Fair Lady on viihdyttävä ja visuaalisesti häikäisevä musikaali, monin tavoin ruusuinen aikuisten satu.

My Fair Lady. Perustuu George Bernard Shaw’n näytelmään ja Gabriel Pascalsin elokuvaan Pygmalion. Ohjaus Merja Larivaara. Lavastus Kalle Nurminen, puvustus Pasi Räbinä. Rooleissa Rosanna Kemppi, Yasmine Yamajako, Janne Raudaskoski, Kari-Pekka Toivonen, Mikko Leskelä, Anneli Niskanen, Anne Syysmaa, Antti Annola, Hannu Pelkonen, Erick King, Timo Reinikka, Jaana Kahra, Aki Pelkonen. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Alan Jay Lerner, suomennos Mikko Koivusalo, musiikin sävellykset Frederick Loewe, sovitus Jussi Lampela. Koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. Kesto noin 2 tuntia 50 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 26.1. ja lauantaina 27.1.

 

Kukkaistyttö Eliza Doolittlen tarina on monelle tuttu Audrey Hepburnin tähdittämästä kahdeksan Oscar-palkinnon musikaalielokuvasta My Fair Lady (1964).

1800-luvun Lontooseen sijoittuvassa tarinassa brittiläinen kielitieteen opettaja, öykkärimäinen Henry Higgins päättää vedonlyönnin yllyttämänä koulia karkeatapaisesta mutta ah, niin kauniskasvoisesta kukkamyyjästä Eliza Doolittlestä seurapiirikuningattaren. Elizalle muutos on mieluinen, saahan hän mahdollisuuden kohota kadulta kukkakaupan myyjäksi.

Higginsin koulutuksen aikana Elizan karkea cockney-aksentti vaihtuu hillittyyn yläluokkaiseen lausuntaan, rähjäinen hartiahuivi hienostuneeseen design-luomukseen. Higgins on omahyväisen tyytyväinen koulutuksensa onnistumiseen, mutta Elizan reaktio on penseämpi – hän ei ole toisen luomus, vaan oma itsenäinen itsensä.

Musikaali perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw’n (1856–1950) brittiläistä luokkayhteiskuntaa satirisoivaan näytelmään Pygmalion (1913). Sen taustalla taas on kreikkalaisen mytologian Pygmalion, kuvanveistäjä, joka rakastuu veistämäänsä kauniiseen naispatsaaseen.

Kaiken takana on siis nainen – tai oikeammin se, kuinka naisen saa muokattua itselleen mieluisaksi.

 

Elokuvaa edelsi suosittu, vuonna 1956 ensi-iltansa saanut Broadway-musikaali, joka yhä uudelleen löytää hurmioituneen yleisönsä.

My Fair Ladysta on siis helppo ennustaa kevätkauden menestystä myös Oulun teatterille.

Merja Larivaaran ohjauksessa on päädytty pääroolien tuplamiehitykseen: Eliza Doolittlen roolissa vuorottelevat Rosanna Kemppi ja Yasmine Yamajako, ja Henry Higginsin rooleissa vuorottelevat taas Janne Raudaskoski ja Kari-Pekka Toivonen.

Näkemässäni versiossa päärooleja esittivät Toivonen ja Kemppi. Rosanna Kemppi on hurmaava ja kuulasääninen Eliza Doolittle, Kari-Pekka Toivonen näyttelee vannoutuneen sovinistin ja kaikilla tavoin sietämättömän Henry Higginsin roolin kärttyisen ja tuskastuneen oloisena – alkuperäisteokselle uskollisesti, siis.

Musiikillisesti My Fair Lady on varmaa työtä ja kokonaisuutena onnistunut, vaikka yksittäiset musiikkinumerot eivät olekaan erityisen mieleenpainuvia. Rosanna Kempin Voi kun se olis mukavaa on toki vilpitön tulkinta elämän perustarpeista ja siitä, kuinka suklaan mässyttäminen ja sängyllä pötköttäminen olisivat mitä mukavinta puuhaa.

Musikaalin lavasteet, puvustus ja valaistus ovat kaikki huippuluokkaa. Vaihtuvissa ja pyörivissä lavasteissa riittää ihmeteltävää: Ascotin laukkakilpailujen sulavasti liikkuvat pensasaidat ihastuttavat kekseliäisyydellään, 1800-luvun Lontoon sumuiset ja tunnelmalliset kadut taas yksityiskohdillaan.

Neljätoistahenkinen laulava ja tanssiva ensemble suoriutuu vaativasta urakastaan loistavasti. Heistä onkin kiittäminen musikaalin mieleenpainuvimpia ja visuaalisesti kiinnostavimpia kohtauksia. Kunto kestää ja laulu kulkee myös vauhdikkaimmissa kohtauksissa, komeaa! Kiitokset ansaitsevat myös koreografiasta vastaavat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. 

On kuitenkin yksi, joka ansaitsee erityistä suitsutusta: Elizan juoppoa isää, Arthur Doolittlea näyttelevä Hannu Pelkonen revittelee härskin sikailijan roolissaan kympin arvoisesti. Pelkonen varastaa huomion jokaisessa kohtauksessa jossa esiintyy, ja hillittömiin sfääreihin nouseva laulu Lykky mukana (With a Little bit of Luck) jää mieleen musikaalin yhtenä huippukohtana.

 

Vaikka kukkaloistossa kylpevä My Fair Lady on kaunis katsella ja musiikillisesti miellyttävä, jotkut ratkaisut saavat kulmakarvan kohoamaan.

Ensimmäisenä kriittinen huomio kiinnittyy tarinan keskiössä olevaan yläluokkaisuuden illuusioon. Brittiläinen luokkajako on nimittäin huomattavasti vivahteikkaampi ja monisyisempi juttu kuin kotimainen sekamelskamurteellisuus antaa ymmärtää. Brittiläinen salonkikelpoisuus ei oikein uskottavasti synny siitä, että sorahtava r-äänne korvataan d-äänteellä. (Se, mitä murretta musikaalissa ylipäänsä matkitaan, jää myös epäselväksi.)

Katsojaa hymyilyttää myös se, kuinka Henry Higgins voivottelee selvällä suomen kielellä englannin kielen surkeaa rappiotilaa. Näin vahvasti luomisympäristöönsä liittyvän teoksen lokalisointi on totisesti vaikeaa!

Kalevan arviossa näytelmään toivottiin ripausta brittiläistä understatement-huumoria. Samaan kiinnitin itsekin huomiota. Hahmot ovat hyvin karrikoituja, joko alleviivatun yläluokkaisia tai rähjäisiä.

Esimerkiksi Elizan hahmo on karikatyyrimaisesti joko rääkyvä, räkivä ja tavattoman, ylenpalttisen rahvaanomainen, tai kirjakieltä viileästi artikuloiva fiini leidi – ei mitään siltä väliltä. Eikö työväenluokkaisuus tosiaan välittyisi katsojalle vähemmilläkin maneereilla?

 

My Fair Lady on viihdyttävä ja visuaalisesti häikäisevä musikaali, monin tavoin ruusuinen aikuisten satu.

Ja kuinka siinä tarinassa lopulta käykään? Onnellisesti, tietenkin – mutta se, kenen kannalta, on parasta jättää avoimeksi.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: