Uskottavuus tutkijana voi olla vaarassa jos käy ilmi, että tutkimustieto onkin hatusta vedettyä.
Pyörää on turha keksiä uudelleen. Jokainen opiskelija on joskus ahkeroinut “command-c-command-v, muista vaihtaa sanajärjestystä” -kirjoitelmien parissa ja laittanut sormet ristiin turnit-in plagiaatintunnistuspalveluun esseen palauttaessaan. Vain viisi prosenttia – omaa on!
Suomessa mieleenpainuvin plagiointitapaus on vuodelta 2018, kun presidenttiehdokkaana ollut, nykyinen europarlamentaarikko Laura Huhtasaari on Jyväskylän yliopiston tarkastuksen mukaan plagioinut noin kymmenen prosenttia monikulttuurista peruskoulua käsittelevästä gradustaan. Yleisradion tutkivan journalismin yksikön MOT:n selvityksen mukaan suoraa tai lähes suoraa kopiota Huhtasaaren työssä oli jopa 30 prosenttia. Huhtasaaren tapaus nousi julkisuuteen hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi – hän on tuskin yksin ollut gradu-askartelukerhossa aikana, jolloin sähköiset plagiaatintunnistusohjelmat olivat vain tieteisfantasia.
Plagiointi on tiedevilpin jäävuoren huippu.Tutkimuseettinen neuvottelukunta määrittelee tiedevilpin tutkimuksen sidosryhmien, kuten tiedeyhteisön tai rahoittajien, tahalliseen harhauttamiseen tieteellisessä toiminnassa. Plagioinnin lisäksi vilpin muotoja ovat sepittäminen, havaintojen vääristely ja anastaminen. Käytännössä sepittäminen on täyttä tarinointia vailla viitteitä mihinkään todelliseen, havaintojen vääristely datan tarkoituksellista muokkaamista tai valikointia niin, että tulos vääristyy ja kuva näyttää kauniimmalta. Ovelin tiedevilpin muoto on – loistavat taiteilijat varastaa – suora anastaminen; toisen henkilön idean tai aineiston käyttämistä omissa nimissä. Anastamista on lähes mahdotonta todistaa tapahtuneeksi.
Tiedevilpin parissa työskennellyt fyysikko David Goodstein luettelee kolme motiivia, jotka hän on nähnyt tieteellisen huijaamisen tapauksissa:
1. Vilppiin syyllistyneet kokivat urapaineita.
2. Vilppiin syyllistyneet tiesivät, tai luulivat tietävänsä, miten koe etenisi, jos jaksaisivat nähdä vaivan kokeen oikeaoppiselle suorittamiselle.
3. Vilppiin syyllistyneet olivat tutkijoina aloilla, joilla yksittäisten kokeiden ei vaadita olevan täydellisesti toistettavissa.
Esimerkkialaksi Goodstein mainitsee biologian, joka hänen mukaansa paistattelee kärkisijoilla tiedevilpissä, sillä alalla on kova kilpailu ja kokeiden täydellinen toistettavuus on mahdotonta biologisten organismien yksilöllisten eroavaisuuksien vuoksi.
Lopulta kaikessa mihin ihminen käsiksi pääsee on kyse ihmisen toiminnasta – ja sen mukanaan tuomista pulmista.
Kantasolusatuja
Fakta: parhaat ideat syntyvät suihkussa. Seesteisissä ja rennoissa kylpyhuonehetkissä syntyi myös nuoren, nopeasti mainetta niittäneen japanilaisen kantasolututkijan, Haruko Obokatan, oivallus menetelmästä tuottaa pluripotentteja kantasoluja (erittäin monikykyisiä soluja, jotka voivat käytännössä erikoistua lähes miksi tahansa elimistön toiminnalliseksi soluksi.)
Hän kertoo heureka -hetkensä syntyneen kylpyammeessa pohtiessaan iltapuhteiksi, voisiko nisäkässoluista tehtailla pluripotentteja kantasoluja pakottamalla ne perusteelliselle stressille – ympäistöolosuhteille, jotka ovat soluille lähes letaaleja. Menemättä tapauksen ja kantasolututkimuksen yksityiskohtiin, moisten kantasolujen suhteellisen halpa, ja eettinen, tehtailu tarkoittaisi mullistavaa edistystä lääketieteessä. Vertaisarvioitu artikkeli, jossa Obokata oli yhteiskirjoittajana, pluripotenttien kantasolujen tuottamismenetelmästä ilmestyi vuonna 2014 tieteen Voguessa; Nature -julkaisussa, jonka tilaa pääsevät kuluttamaan vain erittäin harvat ja valitut.
Kimalteleva tutkijan ura erittäin kilpaillulla tutkimusalalla oli nuoren Obokatan ulottuvilla.
Sitten matto vedettiin alta. Aikaisemmin julkaistusta Obokatan väitöksestä löytyi sanatarkkaa plagiointia Yhdysvaltain terveysviranomaisen nettisivuilta kantasolujen luonteesta. Julkaistuihin artikkeleihin Obokata oli päätynyt plagioimaan itse itseään; kuva väiteyistä pluripotenteista soluista oli täysin identtinen Obokatan väitöksessä esitetyn kuvan kanssa. Joko koko artikkeliin pohjautuvaa tutkimusta ei oltu tehty tai sitten tuloksia ei oltu saatu. Viiden kuukauden jälkeen artikkelien julkaisemisesta artikkelit vedettiin takaisin.
Myös kuvaileva kylpyammekohtaus on väitetysti Obokatan entisen työnantajan ja kollegan, pluripotenttien kantasolujen (eng. STAP-cells) teorian kehittäjän, Charles Vacantin veljen Martin Vacantin ahaa -hetki veljesten erikseen kehittämästä teoriasta aikuisten kantasoluihin liittyen. Obokatan tapauksesta on kirjoitettu paljon – esimerkiksi Dana Goodyearin kirjoittama artikkeli kantasoluskandaalista valottaa Obokatan tapausta syvemmälle tieteen tekemisen maailmaan ja paineisiin, joita nuoret tutkijat voivat alalla kohdata.
Epäsiisti ympäristö korreloi rasistisen käyttäytymisen kanssa ja muita sosiaalipsykologian tarinoita
Diedrik Stapel, hollantilainen sosiaalipsykologi, oli alallaan maineikas. Hänen tutkimuksiaan ihmisten käyttäytymisestä ja asenteista julkaistiin Naturen kaltaisessa julkaisussa; Science -lehdessä.
Vuoden 2011 keväällä Science julkaisi artikkelin Stapelin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan epäsiisti ympäristö toi ihmisissä esiin rasistista käytöstä.
Samoihin aikoihin Stapelin nimissä julkaistiin myös artikkeli, jonka mukaan lihan syöminen teki ihmisistä itsekkäämpiä ja vähemmän sosiaalisia. Samana vuonna Stapelin kaksi jatko-opiskelijaa epäilivät Stapelia tiedevilpistä. Toisin kuin yleensä tutkimusprojekteissa, Stapelin laboratoriossa työskennelleet jatko-opiskelijat eivät ikinä saaneet osallistua Stapelin tutkimuksiin esimerkiksi datan kerääjän roolissa tai saaneet nähdä Stapelin tutkimusten dataa.
Stapelin oma mitta tuli täyteen ja hän antoi itsensä ilmi; mitään tutkimuksia ei koskaan tehty. Monien vuosien data, tutkimuslokaatiot, koehenkilöt kuin muukin Stapelin tutkimuksiin liittyvä olivat täyttä sepitettä. Urallaan Stapel ehti ohjata yli 20 väitöstä, joista moni perustui professorin omaan täysin tuulesta temmattuun dataan. Ehkä Stapelin ala, sosiaalipsykologia, josta harvoin saa Excel-taulukoihin pyöritettäviä kauniita numeroita ja kristallinkirkasta selkeyttä kokeiden toistettavuudesta, ohjasi professorin vetämään mutkat suoriksi. The New York Timesille Stapel vastasikin, että hän oli turhautunut tutkimusten (ilmeisesti hän siis oli joskus niitä tehnyt) tuottaman datan sekavuuteen ja siihen, että ne harvoin johtivat selviin loppupäätelmiin.
Muodon vuoksi
Vipin Kumar ja James L. Urban, 1980-luvun lopussa kaksi samassa molekyylibiologian laboratoriossa työskennellyttä biologian jatko-opiskelijaa työskentelivät vilpillisesti – toisistaan tietämättä. Kumar halusi kertomansa mukaan tehdä DNA-sekvenssejä representoivan Southern blot -figuurin (Southern blot – molekyylibiologian menetelmä, jolla paikannetaan haluttuja DNA-sekvenssejä) houkuttelevammaksi kopioimalla yhtä kuvaa useita kertoja samaan kuvaan niin, että nopealla vilkaisulla näyttää siltä, että figuureja on useita erilaisia. Kuvalla Kumar käytännössä osoitti, että dataa olisi enemmän, kuin sitä todellisuudessa on. Kysyttäessä hän ei tiennyt, että kuvia ei saa kopioida.
Samassa laboratoriossa työskennelleen James Urbanin tapaus tuli ilmi sattumalta, kun tiedeyhteisö selvitti Kumarin tapausta. Urban lähetti vertaisarvioitavaksi artikkelin hiirien MS-taudista (Multiple Sclerosis), joka sisälsi keksittyä dataa; tutkimuksia ei oltu tehty lainkaan, vaan Urban oli lotonnut numerot kokeeseen. Urban kertoi tietävänsä tutkimuksen tuloksen, jos hän tekisi kokeen oikeasti. Hän kertoi olleensa myös aikapaineessa ja datan nopea näpyttely ilman mutkikasta koetta oli hänen tapansa käsitellä asia. Hän myös kertoi, että hänen tarkoituksensa oli kerätä oikea data ja vaihtaa se keksityn datan tilalle ennen artikkelin julkaisemista. Artikkeli julkaistiin Cell -lehdessä vuonna 1989.
Ei tuloksia, ei tietoa
Tieteen yksi kompastuskivi, psykologi Stuart Richien mukaan, on positiivisten tulosten paradoksi; onnistuneeksi tieteeksi, ja siten tieteellisissä julkaisuissa julkaisukelpoisiksi artikkeleiksi lasketaan tutkimukset, jotka tuottavat uutta tietoa. Tieteen arkipäiväiset, lukemattomat epäonnistumiset, jotka ovat osana tieteellisen tiedon rakentamisessa, eivät juhli julkaisujen riveillä eivätkä niiden väleissä – eivät päädy mihinkään, eivätkä edistä tutkijoiden uraa.
On varmasti helpompaa – ja mielelle seesteisempää – ajatella, että oma uurastus tuottaa tuloksia, kuin paiskia mitään kertomaton data taustatyön kyytipoikana paperisilppuriin ja todeta, että on jonkin sijasta työskennellyt ei-minkään parissa. “Pakko saada tuloksia” -mentaliteetti saattaa johtaa tahalliseen tai tahattomaan datan kanssa askarteluun niin, että tuloksia tulee ja tutkijan mielenrauha säilyy. Lopulta kaikessa mihin ihminen käsiksi pääsee on kyse ihmisen toiminnasta – ja sen mukanaan tuomista pulmista.
Inhimilliset tekijät ovat osa tiedettä
Obokatan, Stapelin, Kumarin ja Urbanin tapaukset ovat esimerkkejä tiedevilpeistä, jotka ovat saaneet paljon huomioita. Tiedevilppitapuksia seuraavilla jutuilla on mediassa viihteellinen arvo, sillä mutkikas vyyhti koukuttaa lukijan helposti – ja räikeistä esimerkkitapauksista saa kiinnostavan tarinan. Tapausten tullessa julki on helppo ajataella, että tieteellinen toiminta on itsessään valuviallinen, koska sitä ohjaavat vain ulkoiset intressit ihanteellisen riippumattomuuden sijaan. Ei ole yllättävää, että keskeisimpinä väitteinä tieteen kritisoinnissa vilisevät tieteellisen toiminnan ja sitä myötä akatemian korruptio ja tiedon vinoutuneisuus, koska tutkimuksia rahoittavat tahot, joilla on oma lehmä ojassa ja tiedettä käytetään vain retorisena keinona omien mielipiteiden esille tuomiseen.
Vaikuttaa siltä, että julkisessa keskustelussa tieteeltä ja tieteelliseltä toiminnalta vaaditaan edelleen objektiivisuuden ihannetta. Se ei ole kuitenkaan järkevää. Oulun yliopiston Filosofian professori Jouni-Matti Kuukkanen avaa tieteenfilosofian kehityskulkua: “Perinteinen tieteenfilosofia ja -historia selitti tiedettä sisäisillä tekijöillä eli havainnoilla ja yleisemmin erilaisilla empiirisillä ilmiöillä, loogisella päättelyllä ja tietoteoreettisilla arvoilla, kuten johdonmukaisuudella ja yhteensopivuudella, ja niin edelleen.”
1970-luvulle tultaessa kuitenkin havaittiin, että tieteelliseen toimintaan ja kehitykseen vaikuttavat myös ulkoiset, sosiaalis-yhteiskunnalliset, tekijät. “Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset taloudelliset intressit, uskonnolliset tai poliittiset tekijät, yhteiskunnan muut vaikuttimet ja myös henkilöön liittyvät tavoitteet (kateus, kunnianhimo jne). Erään tulkinnan mukaan termodynamiikan kehitykseen vaikutti kaivosteollisuuden taloudelliset intressit aikanaan Iso-Britanniassa. Tunnettua on myös vaikkapa tupakkateollisuuden vaikutus tupakan vaikutusten tutkimukseen. Thomas Kuhn mainitsee ajanlaskemiseen ja kalenteriin liittyvät ongelmat maakeskeisen astronomian kehittämisen moottorina. Ja eräs tunnettu tieteenhistorian teos argumentoi sen puolesta, että Weimarin tasavallan kulttuuripessimismi vaikutti kvanttimekaniikan kehitykseen.”
Tieteellisen toiminta ja tieteellisen tiedon tuottaminen ovat monimutkaisia ilmiöitä ja haastavia ymmärtää. Kuukkanen muistuttaa, että vaikka sosiaalis-yhteiskunnalliset tekijät ohjaisivat tutkimuksen sisältöjä ja tiedettä tiettyyn suuntaan, se ei tarkoita, että ne välttämättä vääristäisivät tiedettä.
