”Pitäisi pystyä luopumaan omista saavutetuista eduista. Se tuntuu kipeältä. Miksi mä en saisi vetää taskurapuja, lennellä ja hankkia isoa kämppää? Se tuntuu epäreilulta, vaikka se on ainoa oikea vaihtoehto.”
Näin sanoo juontaja Ronja Salmi ohjelmassa Mitä mietit, Ronja Salmi?, joka esitettiin Yle TV1:llä keväällä. Jakso käsittelee maailmanloppupelkoa.
Salmi pohtii, että hänellä ovat elämässään asiat hyvin, mutta aika usein hän ajattelee maailmanloppua, ilmastonmuutosta, sotaa tai ympäristökatastrofia, joka vie häneltä kaiken hyvän.
Ympäristöahdistusta tutkineen Panu Pihkalan juttusilla käytyään Salmi saa tunteelleen nimen: ympäristöahdistus.
Salmi myös kertoo, että hän on aina halunnut lapsen, mutta ei ole enää varma, kannattaako sellaista tähän maailmaan tuoda.
Maailmantuskalle omistettiin niin ikään Ylen ykköskanavalla esitettävän Perjantai-ohjelman huhtikuinen jakso, jonka teemana oli ilmastoahdistus. Ohjelman minidokumentissa Saanko mä hankkia lapsen? Riina Rinne käy henkilökohtaista kamppailua, luopuuko haaveestaan hankkia lapsen. Hän on tietoinen siitä, että lapsi moninkertaistaa vanhempansa hiilijalanjäljen.
Viime vuonna ilmestyneessä ilmastonmuutosta käsittelevässä kirjassa Hyvän sään aikana (Hanna Nikkanen ja työryhmä) käydään läpi erilaisia huolenaiheita, joita ilmastonmuutos ihmisissä herättää.
Lapsikysymys on yksi näistä. Teoksessa esitellään Jussi ja Maaria, jotka ovat päättäneet jäädä lapsettomiksi, sillä maailman väkiluku on jo nyt liian suuri. Maaria sanoo, että lapsettomuus ei ole itsekästä, vaan lasten hankkiminen.
Ylevä selitys
Ilmastonmuutoksesta huolestuneet ovat nuorten keskuudessa jo selvä enemmistö. Tämän vuoden Nuorisobarometrin ennakkotietojen mukaan erittäin tai melko huolestuneita ilmastonmuutoksesta on 70 prosenttia 15–29-vuotiaista. Kymmenen vuotta sitten noin 40 prosenttia samanikäisistä oli asiasta huolissaan.
Professori Sirkka Heinonen Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta sanoo, että maailman tuhoutuminen on pelottanut ihmisiä aina. On myös yleisinhimillinen ominaisuus, että muutos ahdistaa.
”Näin on ollut kautta vuosituhansien ja tulee olemaan. Nyt ilmastonmuutos on suurin uhkakuvamme”, hän toteaa.
”Tiedetään, ettei ilmastonmuutosta voi pysäyttää. Nyt mennään sen ehdoilla ja yritetään selviytyä esimerkiksi ilmastonlämpenemisestä aiheutuvista luonnonkatastrofeista ja sosiaalisista haasteista.”
Oulun yliopistossa englantilaista filologiaa opiskeleva Arttu Pasanen, 26, sanoo, että ilmastonmuutos herättää hänessä jonkinasteista ahdistusta.
”Tiedetään, ettei ilmastonmuutosta voi pysäyttää. Nyt mennään sen ehdoilla ja yritetään selviytyä esimerkiksi ilmastonlämpenemisestä aiheutuvista luonnonkatastrofeista ja sosiaalisista haasteista.”
Pasanen uskoo, että ilmastonmuutoksen seurauksia pystytään ratkaisemaan politiikan avulla. Lapsiluvun säännöstelyä hän pitää kuitenkin epäinhimillisenä keinona.
”Se olisi ihmisen perusluonnon kieltämistä. Lastenhankinta on niin iso ja henkilökohtainen asia, että jokaisella pitäisi olla oikeus itse päättää siitä.”
Pasasesta tuntuu oudolta, että lapsia jätettäisiin hankkimatta ilmastonmuutoksen vuoksi.
”Ei kai kukaan voi aidosti tuntea syyllisyyttä siitä, että on perustanut perheen?” hän kysyy.
Ilmastoahdistusta eivät maininneet vanhemmuuden lykkäämisen syyksi myöskään viime vuonna julkaistuun Perhebarometriin haastatellut. Barometrissa selvitetään nuorten suomalaisaikuisten ajatuksia lasten hankkimisesta ja perhe-elämästä.
”Samasta aiheesta on tehty laajoja kyselytutkimuksia. Niissä ilmastonmuutos on saanut vain muutamia mainintoja”, sanoo Väestöliiton tutkija Venla Berg, joka oli mukana tekemässä barometria.
Vapaaehtoisen lapsettomuuden syynä ilmastonmuutosta on tutkimuksissa selitetty eräänlaisena suojamekanismina, sillä lasten hankkimatta jättämiseen liittyy edelleen stigma.
”Lapsettomuutta saatetaan pitää itsekkäänä. Maailman tilaan vetoaminen on tarjolla oleva, kaunis ja altruistinen selitys. Ihmiset ovat kuitenkin katastrofitilanteissakin lisääntyneet, esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen oli globaali vauvabuumi. On aika epätodennäköistä, että biologinen draivimme jäisi maailman uhkakuvien alle”, Berg sanoo.
Hän huomauttaakin, että elämme myös yltäkylläisen hyvinvoivassa maailmassa.
Vanha malli murenee
Nuorilla aikuisilla on enemmän mahdollisuuksia ja tavaraa kuin edeltävillä sukupolvilla. Elintaso on nyt korkeampi kuin vaikkapa 1970-luvulla.
”1990-luvulla syntyneen nuoren mahdollisuudet ja tuleva varallisuus verrattuna 1970-lukulaisiin nuoriin ovat paljon paremmat. Varallisuusero sukupolvien välillä on kuitenkin kasvanut. Suurin osa varallisuudesta on vanhemmilla”, sanoo sosiaali- ja terveystaloustieteisiin erikoistunut taloustieteen professori Marko Korhonen Oulun yliopistosta.
Koska työmarkkinat eivät vedä entiseen tahtiin, tämän päivän nuorten työurasta ainakin alkupää on aiempaa epävarmempi.
”Kun työsuhteet ovat lyhyitä, ei uskalleta ottaa lainaa tai investoida tulevaisuuteen. Tämä myöhästyttää esimerkiksi asunnon hankkimista tai perheen perustamista. Ihmiset eivät tykkää epävarmuudesta”, Korhonen huomauttaa.
Hänen mukaansa nykynuorten elämä ei välttämättä etene samaa tasaista polkua, joka mieliimme on iskostettu ja joka ehkä edellisinä vuosikymmeninä toteutuikin. Kuvioon eivät kuulu enää vakituinen työpaikka, avioliitto, auto, omakotitalo, kaksi lasta ja koira, vaan elämän etapit saattavat tapahtua yllättävässä järjestyksessä tai viivästyä.
Koska työmarkkinat eivät vedä entiseen tahtiin, tämän päivän nuorten työurasta ainakin alkupää on aiempaa epävarmempi.
Materiaalista turvaa perheenperustamiselle kaipaavat ainakin Perhebarometriin haastatellut. Heidän keskuudessaan vakituinen työ ja vakaa taloudellinen tilanne ovat tärkeitä edellytyksiä lastenhankinnalle ja onnistuneelle vanhemmuudelle. Naiset kokevat, etteivät he uskalla hankkia lasta, ellei heillä ole työtä, johon palata äitiysloman jälkeen.
Työelämä ja perheellistyminen kilpailevat samoista hedelmällisistä vuosista, barometrissa todetaan.
Venla Bergin mukaan haastatteluissa ilmeni yllättävän paniikinsekaista huolta lastensaannin ajoituksesta.
”Korkeakoulutetut naiset pohtivat, mihin väliin lapsen saisi ängettyä. Ajatellaan, ettei saisi olla opiskelija, ei pätkätöissä eikä juuri aloittanut vakituisessa virassa, kun lapsia hankkii.”
Perhebarometrista käy ilmi, että työn ja perheellistymisen ristipaine todella viivästyttää korkeakoulutettujen tuloa vanhemmaksi. Keskimääräinen ensisynnyttäjien ikä Suomessa on tällä hetkellä 29. Yliopistokoulutuksen käyneet naiset ilmoittavat barometrissa ihanteelliseksi äidiksituloiäkseen keskimäärin 28, mutta toteutunut ikä on 32. Vastaavasti ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet miehet toivovat tulevansa isäksi keskimäärin 29-vuotiaina, mutta saavat ensimmäisen lapsensa 33-vuotiaana.
Pätkätyöläisenä äidiksi
Perhebarometriin haastateltujen paniikkia ei jaa Emmi Vepsäläinen, joka synnytti esikoisensa viime vuoden kesällä. Vepsäläinen oli tuolloin 29-vuotias eikä hänellä ollut vakituista työtä.
Valmistuttuaan kulttuuriantropologiasta filosofian maisteriksi kolmisen vuotta sitten hän on tehnyt määräaikaisia töitä esimerkiksi vastaanottokeskuksessa ja museoissa.
Vepsäläinen sanoo, että lapsen hankkiminen pitkäaikaisen kumppanin kanssa tuntui elämäntilanteeseen sopivalta. Päätöstä vauhditti osaltaan se, että diplomi-insinööriksi valmistuneella Vepsäläisen puolisolla on vakituinen työ.
”Meillä on myös hyvä tukiverkko. Kummankin vanhemmat voivat auttaa lapsen hoitamisessa. Lapsen hankkiminen tuntui turvalliselta, kun ei tarvitse yksin selviytyä”, hän perustelee.
Emmi Vepsäläinen ei ole suunnitellut elämää tiettyjen virstanpylväiden mukaan vaan sopeutuu kulloiseenkin tilanteeseen. Työ on hänelle vain yksi osa elämää eikä määrittele häntä ihmisenä.
”En ole ajatellut, että haluaisin ehdottomasti tiettyyn ammattiin tai äidiksi. Jos olisin jäänyt odottamaan vakituista työpaikkaa tai taloudellista varmuutta, en olisi ehkä koskaan saanut lasta. Minulla on perusluottamus, että pärjäämme ja töitä on sen verran, että tulemme toimeen”, Vepsäläinen sanoo.
Hän on varautunut siihen, että tekee jatkossakin pätkätöitä ja uskoo, että vakituisen työn saaminen on hyvin epätodennäköistä.
Opiskelija Arttu Pasanen puolestaan pitää stressaavana ajatusta pätkätöistä, sillä työnhaku ja uuteen työpaikkaan meneminen ovat aina jännittäviä tilanteita. Viiden vuoden päästä hän näkee itsensä työskentelemässä pääkaupunkiseudulla, ehkä kirjoittamisen parissa.
”Yleinen viesti on ollut se, että Helsingissä on Suomen laajimmat työmahdollisuudet etenkin asiantuntija-aloilla. Moni tuttu on lähtenyt sinne.”
Pasanen näkee koko maailman mahdollisena työkenttänään. Tuttuja on lähtenyt Helsingin lisäksi esimerkiksi Ranskaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Hän pohtii, että maailman tilanteeseen liittyy kuitenkin paljon epätietoisuutta. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa esimerkiksi Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Euroopassa?
Luottavaisemmin hän suhtautuu Suomen tulevaisuuteen. Pasanen toivoo, että hyvinvointiyhteiskuntamme säilyy, sillä sen luoma turva on arvokas asia.
Hyvinvointiyhteiskunta 2.0
Arttu Pasasen kanssa samoilla linjoilla ovat myös vuoden 2016 Nuorisobarometriin vastanneet. Heistä 93 prosenttia pitää toivottavana tai erittäin toivottavana, että hyvinvointivaltio säilyy. Kuitenkin vain reilu puolet heistä uskoo, että niin käy.
Minkälaisena hyvinvointivaltion tulevaisuuden näkee taloustieteen asiantuntija?
Professori Marko Korhonen sanoo, että hyvinvointiyhteiskunnan kattavuutta joudutaan karsimaan, mutta amerikkalaiseen malliin ei olla siirtymässä. Julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja yksityistetään pikkuhiljaa. Uudenlaista suhtautumista Korhosen mukaan tarvitaan myös koulutukseen.
”Jos haluamme säilyttää ilmaisen koulutuksen, ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että kouluttaudutaan pari kolme kertaa ja katsotaan, mikä näistä olisi oma ala tai että pyöritään yliopistolla kymmenen vuotta.”
Emmi Vepsäläinen miettii, onko hänen lapsellaan samanlaiset mahdollisuudet kouluttautua kuin hänellä itsellään on ollut.
”Kun kuuntelee poliitikkojen puheita, herää huoli, voivatko kaikki halukkaat tulevaisuudessa esimerkiksi valita opiskelun yliopistossa. Minulla on ollut siihen mahdollisuus eikä se ole ollut rahaan tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä kysymys.”
”Jos haluamme säilyttää ilmaisen koulutuksen, ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että kouluttaudutaan pari kolme kertaa ja katsotaan, mikä näistä olisi oma ala tai että pyöritään yliopistolla kymmenen vuotta.”
Vepsäläinen toivoo, että Suomessa arvostettaisiin edelleen kaikenlaista koulutusta ja korkeakoulutuksellakin nähtäisiin merkitys.
Marko Korhonen korostaa, että nuorilla on vastuu valita itselleen koulutus, joka työllistää. Yhteiskunta ei ole velvollinen järjestämään työtä, vaan vastuu siirtyy yhä enemmän yksilöille itselleen. Korhonen toteaa, että laskennallisesti katsottuna huoltosuhde eli työvoiman ulkopuolella olevien määrä suhteessa varsinaisen työvoiman määrään näyttää äärimmäisen huolestuttavalta, jos nuoret eivät pääse työuriin kiinni. Eläkeläisiä ja työvoiman ulkopuolella olevia tulee olemaan aiempaa enemmän.
Professori sanookin, että vanhanmallinen eläkkeiden kerryttäminen ei voi jatkua. Eläkeikää on nostettava ja työurien alkamista aikaistettava. Korhonen näkee ihanteellisena, että ihmiset saisivat tehdä työtä, joka innostaa vanhanakin.
”On suotavaa, että työelämä muuttuu sellaiseksi, että elämästä voisi nauttia eikä olisi kiire eläkkeelle”, hän huomauttaa.
Odotukset seuraavissa sukupolvissa
Hyvinvointia on totuttu mittaamaan kulutukseen perustuvalla talouskasvulla.
Raskaana ollessaan Emmi Vepsäläinen huomasi, että vauvasta tehdään länsimainen kuluttaja jo ennen kuin tämä on syntynytkään.
”Minua alettiin pommittaa, että osta, osta. Se sai miettimään, mitä minä ja vauva oikeasti tarvitsemme, ettei tulisi hankittua turhaa tavaraa.”
Vepsäläinen kertoo pohtineensa, onko lapsen – eli uuden kuluttajan – hankkiminen itsekästä. Hän kuitenkin luonnehtii kuuluvansa tulevaisuusahdistuksen optimistiseen haaraan.
”Ei maailma niin huono voi olla. Luotan, että tulevat sukupolvet ovat meitä nykyisiä viisaampia ja keksivät kuluttamisen tilalle parempia keinoja tuottaa hyvinvointia. Tietoa on koko ajan enemmän saatavilla.”
Tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonenkin uskoo, että uudet sukupolvet ratkaisevat uudella tavalla ongelmia, joita edelliset sukupolvet ovat aiheuttaneet.
”Ei maailma niin huono voi olla. Luotan, että tulevat sukupolvet ovat meitä nykyisiä viisaampia ja keksivät kuluttamisen tilalle parempia keinoja tuottaa hyvinvointia. Tietoa on koko ajan enemmän saatavilla.”
Hän muistuttaa, ettei maapallon kantokyky nykyisellä kulutustahdilla kestä sitä, että maailman väkiluku kasvaa miljardeilla.
”Suurin ongelma on kuitenkin se, että maailman lapsista yli 90 prosenttia syntyy maihin, joilla ei ole varaa ruokkia tai kouluttaa heitä. Näissä maissa akuutein tehtävä olisi peruselinolojen turvaaminen ja ehkäisyvalistus lapsiluvun pienentämiseksi. Teollistuneissa maissa syntyvyys on laskussa ja lapset nähdään tulevaisuuden turvaajina.”
Lääkettä tulevaisuuteen
Sirkka Heinonen arvelee, että tulevaisuusahdistus kumpuaa ”tulevaisuuslikinäöstä”.
”Tulevaisuutta ajatellaan liian usein lyhyellä aikavälillä. Valtiovallan, yrityselämän, kansalaisjärjestöjen ja tiedemaailman parissa tulisi systemaattisesti tehdä pitkän tähtäyksen ennakointia.”
Tulevaisuusahdistuksen lääkkeeksi hän tarjoaa sitä, että miettisimme, minkälaisen maailman ja yhteiskunnan haluamme ja ryhdymme toimenpiteisiin sen puolesta. Hän korostaa, että tulevaisuus tehdään pienin askelin. Uhkakuvista huolimatta tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia. Ei ole olemassa vain yhtä tulevaisuutta, vaan monta vaihtoehtoa.
Väestöliiton Venla Berg sanoo, että maailmassa kaikki on arvaamatonta. Siksi ylenpalttinen tulevaisuudesta ahdistuminen on turhaa, koska emme voi tietää, mitä tapahtuu.
Esimerkiksi lastenhankintaan liittyvät pelot ovat luonnollisia ja voivat olla suuriakin, koska kyse on isosta muutoksesta. Hän muistuttaa, että ahdistukseen ja pelkoihin saa apua ja sitä kannattaa hakea, jos asiat tuntuvat liian raskailta.
”Voi miettiä, haluaako, että pelko sulkee pois asioita. Psykologina kehotan luottamaan omiin tunteisiin ja elämään. Elämä yleensä kantaa.”
Tulevaisuutta murehtiville on lohtulauseena toisteltu presidentti Mauno Koiviston tokaisua, että ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin. Hyvin käyminen vaatii kuitenkin tekoja ja sitä, että kehitys kehittyy niin, ettei kasvava hyvinvointi tuhoa maapalloamme enää yhtä pahasti kuin aiemmin.
Pallo on heitetty tulevaisuuden tekijöille.
Kuvituksessa käytetty British Libraryn public domain -aineistoa.
