Utopia: Unelmakuvia vai yhteiskuntakritiikkiä?

There is nothing more inglorious than that
glory that is gained by war.
― Thomas More, Utopia 1516

Muuttukaamme ikuisesti, Frank Snowden, Yalen yliopiston historian professori, lausui toiveensa koronaviruksen jälkeiselle tulevaisuudelle viime huhtikuussa. Epidemics and Society -teoksen viime vuonna julkaissut Snowden muistuttaa pandemioiden olleen historiallisesti lähtölaukauksia merkittäville suunnanmuutoksille ihmisen historiassa. Ne ovat lietsoneet sotia, inspiroineet poliittisia uudistuksia ja muuttaneet maailmankuvia.

Kun maailma siirtyi keväällä koronaviruksen pakottamana poikkeustilaan, toiveet jostain uuden alun kaltaisesta, toisenlaisesta todellisuudesta, nostivat varovaisina päätään. Viruksesta povattiin käännekohtaa, joka voisi muuttaa suhteen työhön, luontoon ja toisiimme, pakottaisi pohtimaan yhteiskunnallista arvojärjestystä uudelleen.

Pandemia näyttää yhteiskunnan paljaimmillaan. Snowdenin sanoin, se heijastelee ympäröivää todellisuutta, tuo näkyviin sen epäkohdat ja haavoittuvuudet. Toisaalta pandemia nostaa esiin kysymyksiä kuolevaisuudesta ja elämän tarkoituksesta, ja pakottaa pohtimaan yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä ja kyvykkyyttä uudelleen. Suurien uhkien kynnyksellä piilee aina myös mahdollisuuksia.

Unelmia yhteiskunnista

Utopia-ajattelu, ihanneyhteiskuntien kuvitteleminen, on usein voimistunut kriisiaikoina. Varhaisen utopiakirjallisuuden klassikkona tavataan mainita Platonin Valtio (375 eaa), jossa hän kuvaa filosofikuninkaiden hallitsemaa ihanneyhteiskuntaansa. Ateenan ja Spartan välisen peloponnelaissodan jälkeen kreikkalaiset kaupunkivaltiot kärsivät poliittisesta kaaoksesta ja sodan aikana kasvaneen ateenalaisfilosofin on ajateltu luoneen teoksessaan tilanteelle vaihtoehtoa. Platonille valtion harmonia syntyi filosofian korkeasta arvosta ja yhteiskunnan tarkasta järjestyksestä, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja tehtävänsä.

Täydellisen yhteiskunnan kuvaukseen pyrki myös Thomas More Utopia-teoksellaan (1516), jota on luettu kritiikkinä ja ratkaisuna keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan ongelmiin. Teoksen ensimmäisessä osassa More esittää kuvitellun Utopian saarella vierailleen löytöretkeilijän, Raphael Hythlodaeuksen, kritiikin Englannin vallitsevaa todellisuutta kohtaan. Arvostelun kohteeksi joutuvat maan tapa kohdella työttömiään, sen politiikan korruptio ja sotaisuus, sekä aateliset ”jotka elävät toimettomina niin kuin kuhnurit toisten työstä”.

Etymologisesti utopian käsite juontaa kreikan kielen sanoihin, ou-topos ja eu-topos, ei-paikkaan ja onnelliseen paikkaan. Tutuimmin sillä viitataan kuvitteellisiin unelmayhteiskuntiin tai utopiakirjallisuuden perinteisiin. Arkipuheessa utopia-sanalla viitataan usein epärealistisena ja mahdottomana pidettyyn.

Sisällöiltään utopiat ovat aina aikansa ja eri sosiaalisten ryhmien luomuksia, jotka saattavat kertoa enemmän omasta ajastaan ja ajattelijoidensa todellisuudesta kuin parhaasta mahdollisesta maailmasta. Toisaalta myös lukijat jättävät niihin jälkensä luodessaan teoksista omia tulkintojaan: Thomas Moren Utopiaa on luettu kuvauksena katolisesta munkkiyhteisöstä kuin kommunistisesta paratiisistakin.

Ihanneyhteiskuntien pohjapiirrosten lisäksi utopioilla nähdään myös muita merkityksiä. Sosiologi ja utopiatutkija Ruth Levitas tarkastelee utopioita yhteiskunnallisen ajattelemisen metodina, ennemmin kuin lopullisina päämäärinä. Hänen mukaansa utopiat ovat ennen kaikkea paremman olemassaolon halun ilmaisuja, pyrkimyksiä nykytilan ylittämiseen.

Levitasin mukaan utopia-ajattelulla on useita funktioita: se voi innostaa yhteiskunnalliseen toimintaan, auttaa tarkastelemaan nykytodellisuutta kriitisesti ja luomaan sille toivottuja vastakuvia. Utopioiden avulla voidaan kyseenalaistaa vallitsevan todellisuuden itsestäänselvyys ja pohtia sitä, mitä yhteiskuntana haluaisimme olla.

Yksityisiä karkumatkoja

Kylmän sodan jälkeistä aikaa ja niin kutsuttuja postmoderneja sukupolvia on soimattu vaihtoehdottomuudestaan, utopiattomuudestaan. Vallitsevat puhetavat utopioista johdattelevatkin usein dystopioihin, kertovat hajonneista yhteisökokeiluista tai Neuvostoliiton kaltaisista painajaisista. Esimerkiksi Karl Popperilta lainaavassa utopiakritiikissä utopioita pidetään kokonaisvaltaisina yhteiskunnallisina muutoksina, jolloin niiden
tavoitteleminen voi herkästi johtaa pakottamiseen ja totalitarismiin.

Ajan hengen kuvauksessa on aina syytä noudattaa varovaisuutta, ja sukupolvikokemusta yleistäessään saattaakin helposti puhua vain omastaan. Aikakautemme kuvaaminen erityisen utopiattomaksi voikin olla osaltaan vain aikalaisen likinäköisyyttä; myöhemmin saatamme huomata aikanamme otetun myös rohkeita utopistisia avauksia.

Jyväskylän yliopiston “Utopia metodina: Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksien artikulaatioita” -tutkimushanke (2017–2019) lähestyi utopiaa mahdollisuutena. Hanke pyrki muodostamaan uudenlaista käsitystä utopiasta menetelmänä yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hankkeessa utopioita tarkasteltiin demokratian ja mielikuvituksen tilojen mahdollistajina. Voidaan siis sanoa, että utopioissa nähdään myös tieteellistä potentiaalia. Utopiattomuus voikin olla liian vahva ajan leima, vaikka utopioita on toivottu myös takaisin. “Jos poliitikot eivät unelmoi, mitään uutta ei synny”, Ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, Robert Sundman, kirjoitti Ylen blogissa tammikuussa 2019. Sundmanin mielestä poliittisten liikkeiden pitäisi silkan yksityiskohtien virittämiseen sijaan näyttää, mikä on niille luovuttamatonta ja arvokasta, millaisia niiden unelmayhteiskunnat ovat.

Hektiseen teknologiseen kehitykseen nähden aikamme vaikuttaa kuitenkin yhä monin tavoin muutosvastarintaiselta. Politiikassa utopiat vaikuttavat olevan sivuroolissa, myös teknologian mahdollisuudet herättävät monissa pelkoja. Koronakevään jälkeen oli aistittavissa haluja palata pikaisesti takaisin entiseen, seisahtumatta todella pohtimaan uuden tilanteen antamia mahdollisuuksia. Filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti, Teppo Eskelinen, on kirjoittanut Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan verkkolehdessä, Alustassa (09/18), utopioiden ja poliittisen mielikuvituksen katoamisesta. Eskelinen viittaa filosofian opettajien havaintoon, että lukiolaisia on nykyään vaikea innostaa vaihtoehtoisten ihanneyhteiskuntien kuvittelemiseen. Ilmiö on huolestuttava, sillä perinteisesti juuri nuorten rooli on ollut vallitsevien olojen haastaminen ja tarvitun uuden kuvitteleminen.

Eskelinen näkee nuorten utopiattomuuden taustalla poliittisen lukittautumisen, jonka myötä monia instituutioita pidetään annettuina ja mahdottomina muuttaa. Politiikan lukitseminen kaventaa poliittista liikkumatilaa, mutta myös kuvittelukykyä, mikä voi olla uhkana jopa demokratialle. Uhka on todellinen, jos politiikkaa ei ohjaa näkymä paremmasta yhteiskunnasta. Kenen asioita silloin hoidetaan?

Utopiattomia nuoria on helppo ymmärtää: mikä mieli paremman yhteiskunnan kuvittelemisessa on, jos kokee, ettei sen eteen ole tehtävissä mitään. Toisaalta kun kyky kuvitella parempaa lakastuu, lakastuvat myös parempaan pyrkivät teot. Vaarallinen noidankehä on valmis.

Eskelinen kirjoittaa utopia-ajattelun hiipuneen yksilökeskeisiksi tavoitteiksi, kuten downshiftaukseksi, jossa yksilö pyrkii itse vähentämään työntekoa ja kulutusta. Vallitsevan todellisuuden epätyydyttäviin piirteisiin reagoidaan ottamalla niihin etäisyyttä. Ilmiötä on kutsuttu myös toivon yksityistymiseksi: paremman henkilökohtaisen elämän tavoittelu voi olla selviytymiskeino utopiattomuuden ja vaihtoehdottomuuden retoriikan ilmapiirissä. Utopia-ajattelun voikin nähdä elävän erilaisissa karkaamisen muodoissa, kuten kesämökkeilyssä, etelänmatkoissa tai luontoretkeilyssä, joilla voidaan tavoitella tunnetta omasta tilasta ja päätäntävallasta, hetkellisestä utopiasta.

Monet karkaamisen muodoista ovat vain etuoikeutetuimman väestönosan saavutettavissa, jolloin esimerkiksi vähävaraisten opiskelijoiden reaktioksi saattaa jäädä vain apatia ja ahdistus. Ja kun toisilla on valittavanaan pakopaikkoja, kesämökki ja lyhennetyn työviikon luksus, yhteisöllisempi muutospaine jää herkästi yksityisten utopioiden varjoon.

Tukahduttava vaihtoehdottomuus

Jos utopioita ajatellaan aikansa heijastumina, mitä nykyhetken väitetty utopiattomuus sitten kertoo meidän ajastamme? Jo ennen koronavirusta nykyjärjestelmän tulevaisuuteen on liittynyt ilmastonmuutoksen ja maailmanlaajuisen taloudellisen eriarvoistumisen kaltaisia suuria kysymyksiä. Niiden voisi kuvitella olevan utopia-ajattelulle parasta mahdollista polttoainetta, mutta näin ei kuitenkaan vaikuta olevan.

Nykyaikaan viitataan usein parhaana mahdollisena, ennen kaikkea ainoana mahdollisena, tarkentamatta kenelle se on paras mahdollinen tai miten pitkään nykyolojen on mahdollista kestää. Kehitysuskovaiselle nykyihmiselle suuri kauhistuksen ja epäonnistumisen paikka olisi myöntää kehityksen tapahtuneen väärään suuntaan.

Käsitykset todellisuudesta ja sen pohjalta tulevaisuudelle annetuista tavoitteista riippuvat siitä, kuka saa puhua ongelmistaan ja kuka kertoa niihin ratkaisuja. Toiveita paremmasta toimeentulosta tai lyhyemmästä työajasta on helppo tyrehdyttää utopistisina, jos seuraukset eivät kohdistu omaan nilkkaan. Utopiaksi leimaaminen onkin kovaa vallankäyttöä, jolla voidaan sivaltaa ja tukahduttaa varsin maltillisiakin ajatuksia. Näin utopiaa harhaudutaan pitämään realismin vastakohtana.

Ruth Levitas pyrkii realismin käsitteen haastamiseen: hän muistuttaa juuri nykyajan perustuvan monilta osiltaan täysin epärealistiselle perustalle, vain harvoja hyödyttävään talousjärjestelmään, jonka sisällä ei olla pystytty ratkaisemaan ekologista kriisiä. Levitas kirjoittaa muutoksen olevan paitsi olennainen, myös välttämätön.

Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena.

Siitä huolimatta nykyisyyden jatkuvuutta peräänkuuluttavat saavat kantaa uskottavuuden kaapua. Kirjoittaja, filosofi Mark Fisher on kuvannut vaihtoehdottomuuden kokemusta kapitalistiseksi realismiksi: vain nykytalousjärjestelmän logiikassa pysyttelevät avaukset tunnustetaan realistisiksi. Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena. Tämä vaatii perinteisen uskottavuuden olemuksen kyseenalaistamista ja julkisen puhetilan jakamista uudelleen.

Hajoamiseen päättyneistä utopiayhteisökokeiluista puhutaan usein kuin todisteina vaihtoehtojen mahdottomuudesta. Toisaalta juuri yhteisön mahdollisuus hajoamiseen voi kertoa myös hyvää sen rakenteista: hajoaminen voi olla oikea reaktio toimimattomuuteen, mahdollisuus silloin, jos rinnalla on jotain muuta mihin tukeutua.

Britannian hankaluus irtautua EU:sta kertoo järjestelmän säilyvyydestä, mutta tuskin sen erinomaisuudesta, vaan ennen kaikkea lukittuneisuudesta, tunkeutuneisuudesta kaikkialle ja siten hankalasta korvattavuudesta.

Toisaalta utopiakeskustelun keskittymisen hajonneisiin kokeiluihin viestii myös utopia-ajattelun kapeasta ymmärtämisestä yhteiskunnan pohjapiirroksina. Jos utopioita sen sijaan pyrittäisiin tarkastelemaan Levitasin tapaan ajattelun metodina ja yhteiskunnallisen toiminnan kirittäjinä, voisi se viedä keskustelua paljon kiinnostavampiin suuntiin.

Utopia voimavaraksi?

Olen pohtinut mitä tulevat sukupolvet lukevat aikanaan historiankirjoista sukupolvestani ja toimistamme koronakriisin aikana. Näkevätkö he kriisin vuosisadan mahdollisuutena ja mitä he ajattelevat meistä, jos se jää meiltä hyödyntämättä? Kriisin aiheuttamalla orastavalla mahdollisuuden tunteella on kuitenkin vielä pitkä matka edetä konkretiaksi, toiminnaksi tai edes ehdotukseksi jostain uudesta. Tässä hetkessä viruksen luoma seisahdus tuntuu herkästi uuden mahdollisuuden sijaan vain epätietoisuudelta, jonka aukealta tavallisen yksilön on vaikea suunnistaa.

Yhteiskunnallinen osallisuus toteutuu usein hyvin rajallisissa kehyksissä, kuten kuluttajuuden kautta. Samanaikaisesti merkittävä ratkaisujen vastuu sysätään yksilöiden kapeille harteille, mutta toisaalta kavahdetaan liian utopistisiksi miellettyjä avauksia. Ehkä opiskelijoiden keskuudessa yleisten ympäristöahdistuksen ja mielenterveyden ongelmien taustalla on sukupolveen tarttunut utopiattomuus, ja siihen nähden ristiriitaisesti, suuri ratkaisujen vastuu.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana. Harhaudumme uskomaan kaiken vaihtoehdottomuuteen, pienentämään ja mukauttamaan itseämme ja ideoitamme.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana.

Miten sitten voisimme tehdä utopioista ajattelumme voimavaroja, ennemmin kuin keskustelun tyrehdyttäjiä? Utopia työkaluna -teoksessa (2018) Keijo Lakkala purkaa utopioihin pinttyneitä ennakkoluuloja: utopiat eivät ole lopullisia, täydellisiä yhteiskuntia, vaan niitä rakennetaan suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, sen ongelmien ratkaisuiksi ja vaihtoehdoiksi. Näin ollen utopian ei tarvitse tuntua lamaannuttavan kaukaiselta, vaan sitä voi ajatella myös yksittäisissä saavutuksissa, ajatuksissa ja vaihtoehtojen kokeiluissa.

Kuvitellun realismin ihanteen vallitessa, utopia-ajattelua on helppoa sivaltaa naiiviksi ja tunteelliseksi maailmanparantamiseksi. Tosiasiassa juuri utopia-ajatteluun kykenevät pitäisi tunnustaa merkittävinä yhteiskunnallisina ajattelijoina, jotka pystyvät tunnistamaan nykyhetken heikkoudet ja lisäksi kuvittelemaan uutta tilalle. Yrittäjissä palvotaan visioita ja innovointia, mutta visionäärisyyteen tulisi kannustaa myös muilla elämänaloilla, ennen kaikkea pyrkimyksissä yhteisöllisesti parempaan olemiseen.

Monet, joskus naurettavina pidetyt utopiat, orjuuden lakkauttamisesta ja maailmanlaajuiseen verkostoitumiseen, ovat sittemmin toteutuneet. Kun utopia käy toteen ja saa tilan, se katoaa herkästi näkyvistämme. Yhteiskuntien jatkuvaa muutosta on vaikeaa havaita vain yhden sukupolven aikana, mistä syystä on helppoa erehtyä uskomaan kaiken ikuisuuteen, luulla aikakauttaan erityisen pysähtyneeksi, ja sitten lamaantua itsekin.

Kuten Arundhati Roy kirjoitti huhtikuussa Financial Timesissa, pandemiat olevan historiallisesti portteja, jotka ovat pakottaneet ihmiskuntaa murtautumaan vanhasta, kuvittelemaan uutta sen tilalle. Koronavirus ei ole tässä poikkeus, vaan portti vanhan ja uuden maailman välillä. Sen läpi on syytä viedä ajastamme vain tarpeellinen, jättää kuolleet ideat ja ennakkoluulot taakseen.