Huippuudesta puhutaan jatkuvasti ja kaikkialla. Tämä korostuu erityisesti julkisessa keskustelussa ja mediassa. Hyvä esimerkki säännöllisestä glorifioinnista ovat jokavuotiset uutisoinnit ylioppilaskirjoitusten tuloksista.
Median hehkutuksen perusteella syntyy helposti ajatus, että parhaat arvosanat ovat normi valmistuvien ylioppilaiden keskuudessa. Todellisuudessa laudaturien rohmuajat ovat selkeässä vähemmistössä: Ylen mukaan vain yhdellä prosentilla ylioppilaista on todistuksessaan laudatureja viisi tai enemmän. Huippuihin siis todellakin lukeutuvat vain aniharvat. Tätä ei yleensä nosteta esille, vaan sen sijaan suuri huomio keskittyy pieneen vähemmistöön.
Vain pyramidin kärjestä puhuminen rakentaa lukijalle rajattua kuvaa aiheesta. Pelkästään aihepiirin sanastoon kytkeytyy erilaisia merkityksiä ja käsityksiä.
“Kyllähän huippuus sanana on hyvin kategorinen, luokitteleva ja poissulkeva. Huippuja voi olla vain yksi, se top of the top”, summaa suomen kielen tutkija Mia Halonen, Jyväskylän yliopistosta. Halonen kommentoi aihetta yleisesti kielentutkijan ja -asiantuntijan näkökulmasta, sillä hänen oma kielentutkimuksensa on suuntautunut tarkemmin kielen käytön ihanteisiin, ideologioihin ja puhujien asenteisiin.
Huippuuden aikakautena kyseinen termi vilisee kielenkäytössä jatkuvasti, mutta asiayhteys jätetään lähes poikkeuksetta lukijalle avoimeksi. Merkitystä ei määritellä ylioppilastuloksien yhteydessä eikä yleensä työpaikkailmoituksissakaan.
Tätä pohtii myös Mia Halonen: “Harvoin huippuutta on määritelty ja usein esimerkiksi työpaikka määrittelee huippuuden. Jos kyseisellä työpaikalla ovat jo huiput, miten hakija voi olla huippu tai mikä sitten määrittelee sen huippuuden?”
Faktoja, tilastoja ja analyyseja, kiitos!
Miten parhautta sitten voitaisiin tässä tapauksessa määritellä? Aihetta koskettavaan keskusteluun on otettava mukaan yksi termi: diskurssi. Diskurssilla tarkoitetaan tietyn puhetavan tuottamia merkityksiä, jotka ilmenevät kielenkäytössä. Esimerkiksi tiedeyhteisössä huippupuhe naamioituu erilaisten mittareiden muotoon, joiden kautta tieteen parhaimmisto näyttäytyy ympäröivälle yhteiskunnalle.
“Akateemisessa maailmassa huippudiskurssi ilmenee erityisesti puheena huippujulkaisuista ja huippuyliopistoista. Molempia – julkaisuja ja yliopistoja – arvioidaan numeroin erilaisissa systeemeissä”, kommentoi diskurssintutkija Heidi Hirsto Vaasan yliopistosta.
Tiedeyhteisössä onkin vakiintunut tapa ilmaista laadullista parhautta erilaisilla rankingeilla, yliopistovertailuilla sekä esimerkiksi kotimaisella Julkaisufoorumi eli Jufo-järjestelmällä. Jufo on luokitusjärjestelmä, jonka avulla mitataan tieteellisen julkaisutoiminnan laatua. Laadukkuuden mittareina käytetään erilaisia julkaisukanavia, kuten lehtiä, konferensseja ja kustantajia.
Kanavat on tieteenalakohtaisesti arvotettu välille 0–3, jossa paras ja järjestelmässä arvostetuin taso on kolme. Rankingit puolestaan listaavat yliopistot paremmuusjärjestykseen ja niiden muodostumisperusteet vaihtelevat eri tuottajien välillä. Yhteistä näille laadun arvioinnin työkaluille on se, että ne lasketaan monimutkaisilla matemaattisilla menetelmillä. Yliopistojen kohdalla huippuus on siis muokattu matematiikaksi.
Laatu numeroiksi
Huippuuden ilmaiseminen numeerisesti ei ole täysin yksioikoista. Yhteiskuntatieteilijä Heikki Patomäki käsittelee blogikirjoituksessaan laajasti yliopistovertailuja ja taustaa niiden takana. Patomäki nostaa keskiöön vertailuista puuttuvan yhdenmukaisuuden: saman instituution sijoitus voi vaihdella jopa sadoilla sijoilla valitusta listauksesta riippuen.
Selitys valtavalle hajonnalle löytyy matematiikasta rankingien takana. Paremmuusjärjestystä laadittaessa laskijat huomioivat, mittaavat ja painottavat asioita eri tavoin. Muuttujia on paljon ja käytännön ongelmia syntyy jo eri tavalla muodostettujen lukuarvojen yhteensaattamisessa: miten tämä saataisiin toteutettua ilman vääristymiä tuloksissa?
Lisäksi äkkiseltään yksinkertaiselta vaikuttavat seikat, kuten yliopiston koko, voivat osoittautua hyvinkin tulkinnanvaraisiksi. Ketkä esimerkiksi lasketaan opiskelijoiksi: kaikki kirjoilla olevat opiskelijat vai vain perustutkinto-opiskelijat? Entäpä poissaolevat opiskelijat, lasketaanko heitä mukaan? Erilaiset arviointitavat voivat muuttaa yliopiston kokoa laskuissa oleellisesti, ja tämä on vain yksi huomioitavista muuttujista.
Patomäen tapaan myös professori Ellen Hazelkorn Dublinin teknologiainstituutista on käsitellyt artikkelissaan yliopistojen ranking-systeemiä ja erityisesti sen vaikutuksia akateemiseen maailmaan. Hazelkorn nostaa esille useita ongelmakohtia, mutta keskittyy kuitenkin tiiviimmin käsittelemään vertailuissa piilevää suurempaa ongelmaa: niillä on epämääräisyydestään huolimatta vankka valta-asema.
Hazelkornin mukaan ranginkit sitoutuvat tiiviisti politiikkaan: niillä on suuri valta päättäjiin, mutta lisäksi muun muassa opiskelijoihin, vanhempiin, sijoittajiin ja mediaan. Esimerkiksi yliopistojen top-500 listalle mahtuu noin 3 prosenttia kaikista maailman yli 18 000 yliopistotasoisesta oppilaitoksesta. Määrä on marginaalinen, ja parhaaseen kolmeen prosenttiin kuuluminen kuulostaa huikealta saavutukselta. Tästä huolimatta julkisuudessa ja poliitikkojen keskuudessa elää vahvasti ajatus siitä, että vain parhaat 20, 50 tai 100 oppilaitosta olisivat riittävän loistavia, Hazelkorn jatkaa. Hän tiivistää ajattelumallin erinomaisesti: sen logiikka on täysin kieroon kasvanutta.
Numeroita suositaan kotimaassakin
Myös Jufo-järjestelmässä laadukkuuden ilmaiseminen matemaattisesti ontuu. Ongelmat kulminoituvat siihen, että samaan systeemiin pyritään sullomaan täysin erilaisten tieteenalojen julkaisuja. Korkeimpiin luokituksiin on valittu pääasiassa sellaisia tieteellisiä foorumeita, joissa julkaisukieli on englanti. Tämä on hyvin epäedullista esimerkiksi humanistisille tieteille ja yhteiskuntatieteille, joissa kummassakin tehdään paljon julkaisutoimintaa kotimaisilla kielillä.
Eripuraa tieteiden välillä on pyritty tasaamaan esimerkiksi nostamalla korkeimpiin luokituksiin kustantajia ja julkaisusarjoja, jotka toimivat kotimaisilla kielillä. Julkaisufoorumin kommentti aiheeseen on tästä huolimatta surullista luettavaa: “Julkaisufoorumi-luokituksessa arvioidaan tieteellistä laatua – ja tiede on kansainvälistä. Tasoluokka ei välttämättä heijasta tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mutta se ei olekaan Julkaisufoorumin tarkoitus. Toki ihmistieteissä tieteellistä ja yhteiskunnallista relevanssia ei välttämättä ole mielekästä arvioida erillisinä”. Loppukaneettina todetaan vielä tasapainon hakemisen jäävän asiantuntijoista koostuvan paneelin arvioitavaksi.
Käytännössä siis todetaan etteivät tiede, sen laadukkuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ole erillisiä ilmiöitä, niitä nyt vain mitataan erikseen. Tutkijat itsekin tiedostavat, ettei pelkkä status kerro koko totuutta.
“Kaikki tietävät salaa, että huippuus ei korreloi yhtään sen kanssa kuinka paljon yhteiskunnallista merkitystä tutkimuksella on. Vaikka tutkimuksella on alhainen arvosteluluokka, sillä voi olla suuri yhteiskunnallinen merkitys esimerkiksi opetuskäytössä”, Mia Halonen tiivistää.
Status tuo rahaa, mutta myös rajoittaa
Tieteessä pyrkimys parhaimmistoon ja tunnustetuksi tulemiseen heijastuvat usein suoraan rahoitukseen. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, millaista tiedettä ja tutkimusta tehdään.
“Laadun ja huippuuden mittaaminen on ongelmallista tiedeyhteisölle, sillä siitä seuraa varmaa tutkimusta. Varmaa tutkimusta tehdään, jotta voidaan saada [yksikkö]status”, kertoo Mia Halonen.
“Yksikköstatuksella” viitatataan Suomen Akatemiaan ja sen nimityksiin: instituutio valitsee uudet tutkimuksen huippuyksiköt kahdeksan vuoden välein. Akatemia on myös suurin rahanlähde tieteelliselle tutkimukselle kotimaassa. Viimeksi valinnat tehtiin vuonna 2017, jolloin myös huippuyksikköohjelma uudistui ja sen kesto pidentyi nykyiseen kahdeksaan vuoteen entisestä kuudesta vuodesta. Valinta huipuksi tarkoittaa tutkimusyksikölle rahoitusta, joka on edellytys kokopäiväiselle tieteen tekemiselle. Rahoittajina mainitaan Suomen Akatemian lisäksi, yliopistot, tutkimuslaitokset, yritykset sekä “useat muut lähteet”.
Useista rahan lähteistä huolimatta huippuyksiköiden rahavirta ei pelkän valinnan perusteella ole varmistettu koko toiminta-ajalle: neljän toimintavuoden jälkeen yksikkö läpikäy tieteellisen väliarvioinnin, joka johtaa yksikön rahoituksen nousuun, laskuun tai päättymiseen. Tuloksia on siis saatava aikaiseksi. Yritysmaailmasta tutun tulos tai ulos -ajattelun leviäminen akateemiseen maailmaan voi kuitenkin olla tieteelle tuhoisaa.
Sari Kivistö ja Sami Pihlström esittävät artikkelissaan huolensa akateemisen maailman ja yhteiskunnallisesta muutoksen yhteentörmäyksestä, joka uhkaa viedä tutkijoiden ajan pois varsinaisesta tutkimuksesta. Sen sijaan kallisarvoista aikaa kuluu brändin rakentamiseen ja markkinointiin. Tällainen näkyvyys myös suosii heidän mukaansa mediaseksikkäitä tutkimusaiheita sekä kovaäänisiä tutkijatyyppejä, sillä nämä taipuvat hyvin uutisointiin.
“On huolestuttavaa, jos tällaisten arvojen annetaan ohjata tulevaisuudessa myös tutkimusrahoituksen kanavoimista”, Kivistö ja Pihlström kirjoittavat.
Valitettavasti Kivistön ja Pilströmin jo vuonna 2015 esittämät huolenaiheet ovat alkaneet konkretisoitua tutkimuksessa. Tämä ilmenee esimerkiksi Mia Halosen esille nostamassa termissä: varma tutkimus. Millaista käytännössä on “varma tutkimus”? Tehdäänkö tutkimusta jonka tulos tiedetään vai tutkitaan trendikkäitä juttuja, jotta saadaan rahaa? Mia Halosen mukaan kyse on kummastakin. “Tutkimuksista saadaan ”uskottavia”, kun ei lähdetä liian rajuihin ja jännittäviin hypoteeseihin. Rahoittajat uskaltavat paremmin rahoittaa, koska jotain tulosta on tulossa joka tapauksessa”, Halonen kertoo.
Varmojen tuloksien lisäksi aiheita voidaan valita mediaseksikkyys edellä.
“Trendikkyys ja seksikkyys vaanivat tutkijoita ja rahoittajia: sellaisilla aiheilla saadaan näkyvyyttä, molemmille. Pahimmillaan tämä siis johtaa siihen, että kysytään itsestäänselvyyksiä, joihin vastaukset jo tiedetään – kunhan konteksti on ”jännittävä”. Vähän kärjistetysti, mutta ei pahasti”, Halonen sanoo.
Rahoittajien ja median vaikutus tieteeseen on hankala. Riskinottoa tutkimuksessa vältellään, sillä helposti ymmärrettävät ja myytävät aiheet toimivat paremmin kummallekin, niin rahoittajille kuin mediallekin.
“Tiedeyhteisö kulkee rahoitusmielessä hyvin turvallisella tiellä, sillä muiden on ymmärrettävä mitä tehdään ja se rajoittaa paljon. Tämä ei ole tieteen lähtökohta tai hyväksi tieteelle. Välillä pitäisi pystyä tekemään jotain todella outoa tai kummallista”, kommentoi Mia Halonen.
Onko vain huippuus tärkeää?
Tutkijoille vaatimukset absoluuttisesta huippuudesta ovat kiinteä osa arkea, eikä jatkuvien paineiden kanssa ole helppoa jaksaa.
“Mittaaminen yliopiston sisällä on mutkikasta ja traumatisoivaa. Invalidisoivaa puhetta huippuudesta on paljon ja monille on vaikeaa uskoa huippuuden mittareihin”, yli kolmekymmentä vuotta tieteen parissa työskennellyt Mia Halonen harmittelee.
Myös tutkija Heidi Hirsto kokee polarisoituneen keskustelun kuormittavana. Hän tiivistääkin aiheen kannalta ehkä keskeisimmän pohdinnan yhteen kysymykseen: “Onko ihan ok olla melko hyvä tai hyvä yliopisto tai tutkija, vai onko mikä tahansa asema huipun alapuolella automattisesti vajavainen ja ongelmallinen?”
Suomalaisia tutkijoita on moitittu viime aikoina kehnoista tuloksista Eurooppalaisen tutkimusneuvoston eli ERC-rahoituksen hakemisessa. Väkilukuun suhteutettuna rahoitusta on tullut hyvin, mutta muihin maihin verrattuna Suomi on takamatkalla: vain kuusi sadasta tutkijoiden hakemuksesta saa vihreää valoa.
Yhtenä syynä huonoihin tuloksiin on pidetty ERC-rahoituksen rakennetta, jossa kaksi kolmasosaa siitä on suunnattu uransa alussa oleville tutkijoille. Onko aloittelevan tutkijan kuitenkaan realistista pyrkiä heti suoraan tieteen kärkeen?
“Joissain yliopistoissa, joissa minäkin olen työskennellyt, jo jatko-opiskelijoiden oletetaan tarjoavan artikkeleita ainoastaan huippujulkaisuihin. Tämä on aina tuntunut vähintäänkin paradoksaaliselta. Miten jatko-opiskelija voisi olla tieteenalan huipulla? Kuka sitten on pohjalla?” Heidi Hirsto pohtii.
Huippuuden määrittäminen tieteessä on monimutkaista. Hyvin nopeasti päädytään pohtimaan yhteiskunnallista ja jopa filosofista kysymystä: mikä tieteessä on tärkeää? Onko tärkeää toimia huippu-statuksen alla, olla näkyvästi esillä mediassa tai kansainvälisesti vai tehdä isoille massoille näkymätöntä kehitystyötä paremman yhteiskunnan eteen?
Heidi Hirstolla on ainakin yksi tärkeä parannusehdotus vallitsevaan ilmapiiriin ja keskusteluun: “Tuntuu siltä, että huipusta puhutaan usein irrallisena. Huippua ei kuitenkaan voi olla ilman perustaa, pohjaa tai runkoa. Ne kaipaisivat mielestäni enemmän tunnustusta”.
