Marraskuuta on totuttu pitämään pimeyden kuukautena. Tätä tekstiä kirjoittaessani Oulussa päivän pituus on seitsemän ja puoli tuntia. Aurinko tuntuu vain käväisevän hetkellisesti taivaalla, ja yhtä lailla pimeää on yliopiston pääoven avatessa ja sulkiessa.
Synkältä on silti tuntunut jo pitkään ennen marraskuuta. Huonoja uutisia ryöppyää ilmoille aiheesta kuin aiheesta. Ihmiset jatkavat mieletöntä sikailuaan niin somessa kuin tosielämässäkin. Ilmastonmuutosta koskevat ennusteet nostavat kylmän hien otsalle.
Tänä syksynä kaipaan valoa ehkä enemmän kuin koskaan.
Kun puhun valon tarpeesta, en puhu jouluvaloista tai kirkasvalolampuista, vaikka marraskuun lopussa seitsemättä kertaa järjestettävän Lumo-valofestivaalin teokset mieltä sinänsä valaisevatkin.
Mielestäni pimeyden voittamiseen tarvitsemme ennen kaikkea toivoa, lupausta paremmista ajoista.
En tarkoita sitä, että tarvitsisimme tähän maailmaan yhtään enempää korneja mietelauseita tai karmeita latteustsemppauksia. En sitä, että kielteisestä asiasta etsittäisiin aina väkisin jokin hopeareunus. Enkä varsinkaan sitä, että ikävistä asioista kirjoitettaisiin vain kivoja ja piristäviä juttuja, vaikka tätäkin minulta on toimittajana toivottu.
Mielestäni tarvitsemme realistista ja todenmukaista tietoa siitä, kuinka asian tila on, mutta myös kannustusta toimia muutoksen eteen. Esimerkkejä siitä, kuinka voimme itse vaikuttaa omalla toiminnallamme, ja lisää motivaatiota toimia muutoksen eteen.
Nihilistisessä lamaantumisessa on oma vinha viehätyksensä. Olen itsekin vaalinut pitkään ja hartaasti omassa elämässäni kainuulaisen verenperinnön tuomaa “mitäpä se hyvejää” -asennetta. Sen voi ulottaa oikeastaan mille tahansa elämänalueelle, kaiken voi aina ennakkoon torjua muutamalla sanalla: miksi edes yrittää, pieleen menee kuitenkin. Asenne suojelee ikäviltä kolhuilta: kun ei edes yritä, ei joudu koskaan pettymään.
Silti väitän, että vaikeina aikoina tarvitsemme juuri yrittämistä. Sitä, että välittää asioista. Sitä, että pitää asioita tärkeinä. Sitä, että jaksaa rakentaa hajottamisen sijaan.
Nuorempana pidin asioista välittämistä nolona. Oli viileää olla välinpitämättömän epäkiinnostunut kaikesta – maailman tilasta, muiden mielipiteistä, siitä, oliko oma käytös satuttavaa vai ei. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän välitän.
Kaipaan siis valonliekkejä, merkkejä valosta pimeyden keskelle. En niinkään vain hyviä uutisia (vaikka niitäkin on mukavaa kuulla), vaan vakuutusta siihen, että asioille voi vielä tehdä jotain. Luottamusta siihen, että asiat voisivat olla vielä paremmin, ja että haluamme tehdä asialle yhdessä jotain.
Sillä miten voisimme jatkaa huomiseen, ellemme uskoisi siihen, että asiat voisivat olla myös paremmin? Jos kaikki menee vain jatkuvasti, poikkeuksetta ja vääjäämättömästi päin helvettiä, miksi vaivautuisimme enää puuttumaan mihinkään?
Toivo ja toiveet ovat myös vuoden viimeisen printtilehden teema. Lehdessä kysyimme muun muassa sitä, mikä herättää tutkijoissa toivoa.
Essi Erkkilä kirjoittaa vain printtilehdessä julkaistavasta jutussa siitä, miksi SYL:n esitys opiskelijoiden lomantarpeesta – eli toive paremmasta nykyhetkestä – kirvoitti niin valtavan julkisen raivon. Anca M. Catana kirjoittaa oululaisopiskelijoiden tulevaisuudenhaaveista, Filip Polák taas siitä, onko suomen kielen oppiminen mahdollista.
Toivon sinulle valoa syksyysi, hyvä lukija.
