Vedestä on monta tarinaa, sen puutteesta vielä enemmän. Kuka hallitsee vesiämme kuivuvassa maailmassa?
Kun Chilessä 4.9.2022 äänestettiin uudesta perustuslakiluonnoksesta, oli kyse myös veden tulevaisuudesta. Luonnos sisälsi lähes 400 kohtaa, jotka olisivat muun muassa parantaneet naisten ja maan alkuperäisväestön asemaa. Sen kohtalo annettiin kansan käsiin.
Chilen vuodelta 1980 peräisin olevaa perustuslakia alettiin kirjoittaa uusiksi sen jälkeen, kun chileläiset vuonna 2019 nousivat laajoihin protesteihin. Nykyistä lakia on uudistettu muutaman kerran, mutta suuret linjat ovat edelleen diktaattori Augusto Pinochetin valtakauden ajalta vuosina 1973-1990. Tuolloin Chile toimi laboratoriona uusliberalistiselle talouspolitiikalle, ja myös veden hallinta ja vesihuolto muutettiin 80-luvulla markkinaehtoiseksi. Veden omistusoikeudet erotettiin maaomistuksesta, ja samalla avattiin ovet kansainvälisille sijoittajille.
Lakiluonnoksen kirjoitti demokraattisesti erikseen valittu työryhmä. Lopullisessa tekstissä vesi määriteltiin ihmisoikeudeksi, ja siinä puhuttiin myös hyvästä elämästä tasapainossa luonnon kanssa. Lakiluonnos oli maailmankin mittakaavassa radikaali.
Sen kohtalo annettiin kansan käsiin. Äänestyspäivänä rannikkokaupunki Viña del Marissa jonot kiemurtelivat kaduilla ympäri korttelien.
Deborahiksi ja Jonathaniksi esittäytyvä pariskunta äänesti UVM-yliopiston kampuksella. Jonathan totesi varovasti, että he äänestivät lain puolesta, siis abruebo. Hän jakoi monen chileläisen mielipiteen maan vesihuollon tilasta.
“No siis…veden pitäisi olla valtion hallinnassa, mutta jos katsot vesiyhtiöiden omistuksia, useimmat niistä ovat eurooppalaisia yhtiöitä.”
Lopuksi Jonathan vielä totesi, että hän yrittää olla ihan vähän toiveikas. Hän ei kuitenkaan kuulostanut kovin varmalta.
Vesioikeuksia on tähän mennessä voinut myydä ja ostaa kuin osakkeita.
Lakiluonnos kaatuikin, kuten mielipidekyselyt ennustivat, huomattavalla äänten enemmistöllä. Televisiossa näytettiin ääntenlaskentaa ääni ääneltä: rechazo, rechazo, rechazo, en hyväksy. Vasemmistolaisen presidentti Gabriel Boricin suosio oli ollut laskussa, eikä äänestystulosta pelastanut edes Hämähäkkimieheksi pukeutunut pikkupoika, joka ajeli äänestyspäivänä kolmipyörällä Boricin ympäri.
Vesi on ollut Chilen kuumimpia ympäristökysymyksiä jo vuosikausia. Vesipulasta on kärsitty epätasaisesti ympäri pitkää maata, ja kuivuus on jatkunut jo 13 vuotta. Tämän vuoden huhtikuussa julkistettiin jo suunnitelma vesijohtoveden säännöstelemiseksi pääkaupunki Santiagossa. Maaseudun asukkaille on jouduttu tuomaan vettä säiliöautoilla.
Vesipula alkaa jo uhata kansallista turvallisuutta. Enemmistö chileläisistä myös haluaa muutosta: kaksi vuotta sitten he äänestivät kyllä sille, että perustuslaki muutetaan. He eivät vain halunneet tätä nimenomaista lakiluonnosta.
Vuoden 2019 mielenosoituksissa yleinen slogan oli “ei kuivuutta, vaan varkautta”, mikä viittasi yhtiöiden voitontavoitteluun vesivarojen kustannuksella. Vesioikeuksia on tähän mennessä voinut myydä ja ostaa kuin osakkeita. Käytäntö voi tuskin jatkua enää kauaa.
Kuka päättää veden käytöstä?
Toisella puolella maapalloa, noin 70 kilometriä Oulusta itään, on myös kamppailtu veden käytöstä. Vuonna 2005 Oulun Vesi jätti aluehallintovirastolle lupahakemuksen pohjaveden ottamiseksi Viinivaaran Natura-alueella. Hanketta vastustava pieni Vesivaara-liike syntyi vuonna 2009, ja siinä toimii pääasiassa paikallisia asukkaita.
Oulun yliopiston kulttuuriantropologian professori Hannu Heikkinen vetää parhaillaan maankäyttösektorin ilmastotoimenpiteisiin liittyvää projektia Kiiminkijoen valuma-alueilla. Sen myötä on tullut ilmi, että Viinivaarasta keskustellaan edelleen. Salla Lauhava teki Viinivaarasta kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielman vuonna 2013.
“Luonnonsuojelujärjestöjen pääargumentti on se, että massiivinen pohjaveden pumppaaminen voi laskea alueen soiden vedenpintaa niin, että ne menevät luontoarvoiltaan pilalle. Suot myös muuttuvat kuivatessaan päästölähteiksi,” Heikkinen kertoo.
Heikkisen mukaan kyseessä on melko tyypillinen ympäristökonflikti. Epätyypillistä siinä on kenties se, että toinen, paljon suurempi ympäristöliike kytkeytyi keskusteluun. Konfliktin juuret ovat Talvivaaran kipsisakka-altaan vuodoissa. Vuonna 2012 pelättiin, että kaivoksen päästöt leviävät laajasti lähialueiden vesistöihin ja saatuttavat myös Oulujoen veden. Tästä varoittivat erityisesti ympäristöaktivistit.
Viinivaara-liikkeen edustajat puolestaan katsoivat, että ympäristöriskejä liioiteltiin, ja pohjaveden otto aiheuttaisi merkittävämpää haittaa paikalliselle luonnolle.
Lauhavan gradun haastatteluaineistosta nousi esille muun muassa epäilys siitä, että Oulun Vesi alkaa jossakin vaiheessa tehdä puhtaalla pohjavedellä bisnestä. Siis käyttää vesivaroja voiton tavoitteluun.
Suomessakin vettä on mahdollista niin sanotusti omistaa. Polar Springsin kaltaiset pullovesifirmat tekevät jo nyt bisnestä suomalaisella pullovedellä. Joidenkin mielestä vettä voisi myydä ulkomaille vielä paljon enemmänkin.
Pohjavesi sen sijaan ei vesilain mukaan kuulu kenellekään. Lakitekstissä sanotaan, että maa-alueen omistaja vallitsee alueellaan olevaa pohjavettä, mikä ei merkitse omistamista. Pintavedet on sidottu maaomistukseen.
“Pintavesissähän on varmaan yksi vanhimpia omistusoikeuden muotoja Länsi-Euroopassa, eli maaomistusoikeuden suhde vesialueisiin. Eli jos maasi rajoittuvat veteen tai pitävät sisällään lammen, niin omistat myös veden.”
Mikään ei ole myöskään varsinaisesti estänyt kuntien vesihuoltoliikelaitosten myymistä yksityisille sijoittajille samalla tavalla kuin Fortumin hallinnoimat sähköverkot myytiin Carunalle. Vuonna 2020 jätetty Vesi on meidän -kansalaisaloite nosti ongelman eduskuntaan, ja lainvalmistelu vesihuollon säilyttämisestä julkisena toimintona käynnistyi.
Tänä syksynä maa- ja metsätalousministeriö asetti työryhmän laatimaan ehdotusta uudistetuksi vesihuoltolainsäädännöksi.
Kenellä veteen on oikeus?
Pelko suomalaisten vesivarojen myynnistä ulkomaille on perusteltu, sillä vesipula pahenee ympäri maailmaa, eivätkä ennusteet näytä siltä, että parempaa olisi luvassa.
Vuonna 2010 YK:n yleiskokous julisti, että oikeus puhtaaseen juomaveteen on ihmisoikeus. On kuitenkin useita paikkoja, joissa se ei toteudu.
Esimerkiksi Lähi-idässä on arkipäivää, että vähistä vesivaroista taistellaan aseellisesti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja -teoksessa kuvaama dystopia niukan veden ja armeijan hallitsemasta maailmasta on siis jo totta monille ihmisille.
“Kirjassa varmasti shokeeraa se, että se tapahtuu Suomessa. Mutta jos ajatellaan vesikonflikteja, niin klassinen esimerkki on Israel ja Palestiina. Israelin käyttämistä vesivaroista osa on palestiinalaisalueilla, ja armeijakin puuttuu herkästi veden käyttöön.”
Ihmisillä on myös eri tavoin varaa sammuttaa janonsa. Pullovesi on kasvanut maailmalla juomabisneksistä tuottoisimmaksi. Jotkut suomalaismerkitkin ovat onnistuneet kasvattamaan markkinoita ulkomailla, vaikka tänne tuodaan yhä enemmän vettä kuin sitä viedään.
Heikkinen toteaa, että vesibisneksessä on kyse mielikuvista. Suomalaisesta vedestä on luotu kuva jonakin erityisenä, puhtaana ja terveellisenä.
Tässä tuotteistamisprosessissa perusoikeus muuttuu aivan tavalliseksi hyödykkeeksi.
“Niin, puhdas vesi ja ruoka ovat tosiaan ihmisen perusoikeuksia. Mutta kyllähän ruokakin on yksityisomaisuutta, kun se yksityisesti ostetaan.”
Ruoka ja vesi kietoutuvat monessa toisiinsa, tietenkin. Nykyinen teollinen ruoantuotanto vaatii paljon vettä – niin paljon, että se voi aiheuttaa vesipulaa toisaalla.
Kuka vettä käyttää?
Takaisin Chileen, jossa kasvatetaan paljon avokadoja, varsinkin maan keskiosan Valparaíson alueella, johon kuuluu myös Viña del Mar. Suuri osa Chilen avokadoista tulee Eurooppaan.
Viña del Marissa sijaitseva UVM-yliopisto tarjoaa vaihto-opiskelijoille mahdollisuuden suorittaa lukukauden aikana myös englanninkielisiä kursseja, ja siksi minäkin olen täällä. Vihreän taloustieteen opettajalla on taipumus eksyä sivupoluille, jotka kyllä tarjoavat mielenkiintoista tietoa Chilen kulttuurista ja nykytilanteesta.
Esimerkiksi ensimmäisellä luennolla puhuimme kymmeniä minuutteja avokadoista. Ensin siitä, kuinka avokadoa voi syödä aamulla, päivällä ja illalla, leivän päällä ja jopa pastassa. Minä möläytin, että suomalaisetkin uskovat keksineensä avokadopastan. Sitten totesin, että avokadojen syömisestä on tullut viljelyn ympäristöongelmien takia eräänlainen lyömäase kasvissyöntiä vastaan, kulttuurisodan väline.
Seurasi pitkä puhe siitä, miten avokadoissa on täällä kyse ihan oikeasta sodasta, nimittäin sodasta kasteluvedestä. Suuret plantaasit ovat pahentaneet vesipulaa juuri Valparaísossa ja Petorcassa.
Ne pystyvät hankkimaan vesioikeuksia, mutta moni pienviljelijä on joutunut lopettamaan, koska vettä ei riitä kasteluun.
The Guardian -lehti kertoi kesäkuussa, että Santiagon lähellä sijaitseva Aculeo-järvi kuivui ja hävisi kokonaan vuonna 2018. Vielä 90-luvulla se oli vilkas matkailukeskus. Vuonna 2010 joukko yksityisiä maanomistajia ja plantaaseja hankki oikeudet järven vesivaroihin. Kastelu keskittyi paljon vettä vaativiin vientihedelmiin, ja moni paikallinen viljelijä menetti toimeentulonsa.
Heikkisen mukaan tarina on tuttu muualtakin.
“Suuri osa Pohjois-Amerikan vesihuolto-ongelmista johtuu teollisesta maanviljelyksestä. Esimerkiksi Coloradojoki ei ole enää vuosikymmeniin saavuttanut Tyyntämerta ympäri vuoden.”
Tänä kesänä Texasin läpi virtaava Paluxy-joki kuivui lähes kokonaan, ja sen pohjasta paljastui acrocanthosauruksen jälkiä.
Myös teollisuus on suuri vedenkäyttäjä. Chilessä kaivosteollisuus on ylivoimaisesti suurin vientiala yli 60 prosentin osuudellaan.
Jokien oikeudet ja markkina-arvo
Erilaisia lainsäädännöllisiä tai markkinaehtoisia keinoja ympäristökriiseihin, muun muassa vesipulaan, on jo keksitty paljon.
Kustannusten nousu ja luonnonvarojen saatavuus aiheuttavat jo nyt korotuspaineita esimerkiksi kuntien vesimaksuihin. Oulun Veden on tarkoitus nostaa vesimaksuja vuoden 2023 alussa niin, että vaikutus kuluttajalle on keskimäärin kolme ja puoli prosenttia.
Maailmalla kasvaa liike, jossa luonnolle vaaditaan oikeushenkilön asemaa. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että vaikkapa joki voisi laillisena henkilönä, edustajiensa avulla, haastaa saastuttajansa oikeuteen.
Liikkeellä on juuret alkuperäiskansojen animistisissa maailmankäsityksissä, joissa luonnollakin on sielu ja siten toimijuus.
99% Invisible -podcastissa käsiteltiin ajatuksen uhkia ja mahdollisuuksia. Pitkälle vietynä luonnon oikeudet voisivat tietenkin aiheuttaa monimutkaisia ja absurdeja käänteitä saavia oikeusjuttuja. Voisivatko tulvan koettelemat asukkaat puolestaan haastaa joen oikeuteen talojensa vahingoittamisesta?
Ennakkotapauksia on kuitenkin maailmalla jo olemassa, valtioissa, joissa on merkittävä alkuperäisväestö. Ecuadorissa The Rights of Pachamama, luontoäidin oikeudet, kirjattiin uuteen perustuslakiin jo vuonna 2008.
Viime vuoden elokuussa villiriisi haastoi Minnesotan luonnonvarakeskuksen oikeuteen.
Vihreä kapitalismi on sen sijaan syvällä kiinni länsimaisessa uusliberaalissa markkina-ajattelussa. Tavallaan se veisi yksityistämisen entistä pidemmälle: luonnolle määriteltäisiin sopiva hinta, jotta suurimmilla käyttäjillä ja saastuttajilla olisi taloudellinen syy hillitä kulutustaan ja saastutustaan.
Kustannusten nousu ja luonnonvarojen saatavuus aiheuttavat jo nyt korotuspaineita esimerkiksi kuntien vesimaksuihin. Oulun Veden on tarkoitus nostaa vesimaksuja vuoden 2023 alussa niin, että vaikutus kuluttajalle on keskimäärin kolme ja puoli prosenttia.
“Jos talousjärjestelmä käännetään niin, että yritys on kannattavampi, kun se minimoi päästönsä eikä sotke vettä, se on sama kuin jos saisi tuotteen myytyä kalliimmalla. On puhuttu, että ilmallakin pitäisi olla hinta, ja sen saastuttamisesta tulisi maksaa. Mutta en ole ihan varma, toimiiko tämä kaikissa yhteyksissä…” Heikkinen sanoo.
Mikä voisikaan mennä pieleen?
Ongelma ja ratkaisu?
Vielä yksi tarina Suomesta. Vuosi oli 2018, keväällä saapuivat ennätyshelteet. Asuin joitakin kuukausia espoolaisessa yhteisössä, jossa oli oma vesijärjestelmä. Vesijohtovettä ei voinut juoda muutenkaan, mutta auringonpaiste kuivatti vesivarat niin, ettei peseytyminenkään onnistunut. Kannoimme rannasta merivettä saunalle ja peseydyimme sillä. Enimmäkseen ihmiset loikoilivat sohvalla hiukan turhautuneen oloisina.
Useimmat suomalaiset ovat tottuneet siihen, että joka kodin kraanasta tulee juomakelpoista vettä. Se ei kuitenkaan ole ollut enää vuosiin itsestäänselvyys.
Heikkinen toteaa, että Pohjanmaata kuivemmassa Varsinais-Suomessa on jo koettu vesipulaa.
Ongelmaan olisi Suomessakin yksinkertainen käytännön ratkaisu, joka ei vaatisi oikeusjuttuja tai uusien oikeuskelpoisten henkilöiden perustamista. Mutta se maksaa.
“Meillähän on Suomessa yksi vesijärjestelmä. Joten vessasta vedetään yhtä lailla pohjavettä viemäriin kuin sitä juomalasiin kaadetaan. Keski-Euroopassa on jo monessa paikassa siirrytty kahden veden järjestelmään.”
Vettä, jonka ei tarvitse olla juomakelpoista, voisi käyttää niin auton pesuun kuin suurteollisuuden tarpeisiin. Chilessäkin kaivosteollisuus on lisännyt puhdistetun meriveden käyttöään – ilmiselvistä syistä.
“Kulut ovat siinä se ongelma, eli pitäisi rakentaa rinnakkainen vesihuolto. Mutta luulen, että paikoissa, joissa vesi on jo muodostunut toistuvaksi ongelmaksi, on kahden veden järjestelmän rakentaminen jo kannattavampaa.”
Heikkisen mukaan Viinivaaran vedenottamostakaan ei olisi suoluonnolle minkäänlaista haittaa, jos vettä käytettäisiin vain juomiseen.
“Ja sitten on tämä pullovesikysymys… että syyllistetäänkö ihmisiä juomisesta, että ihmisten juomisen takia vesivarat olisivat vaarantuneet, niin… Minusta se on, anteeksi kun kiroilen, vittuilua. Siinä suunnataan huomio johonkin täysin vähäpätöiseen asiaan, jotta ihmiset olisivat hiljaa suuryritysten vedenkulutuksesta.”
