Mitä tutkit väitöskirjassasi, aate- ja oppihistorian oppiaineen tohtorikoulutettava Katariina Parhi?
Tutkin psykopatiadiagnoosin historiaa Suomessa. Olen saanut tutkittavakseni potilastietoja sairaaloiden omista arkistoista. Nykykielellä puhuttaisiin persoonallisuushäiriöiden historiasta mutta oman tutkimukseni aineisto ulottuu noin vuodesta 1900 vuoteen 1968, ja tuohon aikaan psykiatrian alalla psykopatia-termin käyttö oli diagnooseissa yleistä. Psykopatiadiagnoosin saattoi saada epämääräisesti oirehtiva henkilö, jota pidettiin sairasmielisenä tai epänormaalina. Saatettiin ajatella myös, että psykopatia on synnynnäistä ja periytyvää. Mielenkiintoista on, kuinka virallisessa käytössä unohdettu diagnoosi on ollut niin kovin yleinen menneinä aikoina. Lääketieteellisessä käytössä psykopatialla on ollut tyystin erilainen merkitys, kuin mitä nykypopulaarikulttuuriin pesiytynyt psykopaatin kuva antaisi ymmärtää.
Miten päädyit tutkimaan tätä aihetta?
Kun päätös jatko-opiskelijaksi ryhtymisestä oli selkeytynyt, sain vihiä tästä aiheesta Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäiseltä. Hän on tutkinut hulluuden historiaa. Aiheen kiehtovuutta minulle lisää se, että tässä ollaan jatkuvasti määrittelemässä uudelleen ja pohtimassa sitä, mikä kulloinkin on ollut normaalia ja mikä puolestaan ei. Tietysti ajattelin myös, että juuri nämä ihmiskohtalot ovat arvokkaita ja tästä pitää siksi kertoa. Tieteellistä tutkimusta varten minun on täytynyt erikseen anoa lupaa päästä käsiksi arkistoituihin potilaskertomuksiin. Potilastietoja suojaa henkilötietolaki, joten hienovaraisuutta täytyy noudattaa.
Olet mukana aate- ja oppihistorian oppiaineen Men Soc -hankkeessa, jossa olet tutkinut muun muassa epäsosiaalista persoonallisuutta ja lasten itsemurhia. Eivätkö nämä aiheet käy raskaaksi?
Onhan se raskasta, on tullut huomattua se käytännössä. Kärsimys on keskeistä tässä tutkimuksessa. Lyhyesti sanottuna vaikkapa psykopatia on sitä, että joku kärsii. Jos ei yksilö itse, niin ihmiset siinä ympärillä. Yksittäiset ihmiskohtalot ovat kurjia, on rikollisuutta, väkivaltaa ja huono-osaisuutta. Mielestäni olen hyvin ajanut itseni sisään näihin raskaisiin aiheisiin, harvoin enää tulee vastaan mitään yllättävää. Silti toisinaan jotkut tarinat jäävät elämään omaa elämäänsä mielessäni. On pitänyt opetella keinoja tehdä tutkimusta siten, että samalla kehittyy oma kyky suhtautua ikäviin aiheisiin ja löytää purkukanavat mielipahalle.
Miten se tapahtuu?
Tutkimus haastaa tutkijan ja niin sen pitääkin olla. Paljon on tullut peilattua normaalin ja epänormaalin rajanvetoa omista lähtökohdista. Voisi sanoa, että elämä ei näytä enää niin mustavalkoiselta, niitä kuuluisia harmaan sävyjä erottuu entistä enemmän. Tahdon uskoa pragmaattiseen hyvään, sellaiseen toimintaan, jossa otetaan muut ihmiset ja ympäristö huomioon. Väitöskirjan puurtamisen toisella puolella on elämä, jossa saan olla riittävän hyvä sellaisena kuin olen.
