Ollakko optimisti vai pessimisti, onko sillä lopulta merkitystä?
Kyllä on, jos kasvatuspsykologian väitöskirjatutkijalta Jutta Karhulta kysytään.
Karhun mukaan optimismi on positiivista uskoa tulevaisuuteen, kun taas pessimismi on äärimmillään ajatus siitä, että asiat ovat tuhoon tuomittuja. Hän kertoo, että optimismi ja pessimismi ovat ääripäitä, ja suurin osa ihmisistä sijoittuu janalla keskivaiheille, hieman optimismin puolelle. Ääripääkään ei tarkoita jatkuvaa iloisuutta tai surua, vaan se on ikään kuin uskomusten perusvire.
Entä onko ihmistyypeissä eroja, ja onko toinen uskomustyyli toista parempi?
Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa optimismia tutkiva Karhu kertoo tutkimuksensa lähteneen juuri ajatuksesta optimismin hyödyistä.
“Optimismi näyttää olevan monella tavoin hyödyllistä. Tutkimustuloksissa korostuvat positiiviset terveysvaikutukset aina hampaiden pesusta sairauksista toipumiseen.”
Terveysvaikutusten lisäksi optimismin on todettu olevan yhteydessä myös onnellisuuteen, ahkeruuteen, työllisyyteen sekä tyydyttävämpiin sosiaalisiin suhteisiin. Pessimismi taas ei näytä pitkällä aikavälillä tuottavan mitenkään mairittelevia tuloksia ihmisen hyvinvoinnin kannalta; pessimismi on tutkimuksessa yhdistetty muun muassa masentuneisuuteen, vetäytymiseen ja päihdeongelmiin.
“Itseäni optimismin tutkimuksessa motivoi se, että se näyttää saavan ihmisen liikkeelle. Optimisti sitoutuu toimimaan paremman huomisen eteen, koska uskoo toiminnan positiivisiin vaikutuksiin. Pessimismi taas voi ajaa lamaantumiseen ja ”mitäpä se hyvejää” -asenteeseen”, Karhu kertoo.
Jos pessimismi todella on pahasta, voiko siitä oppia pois?
Karhun mukaan siihen, onko optimismi synnynnäistä tai voiko sitä oppia, ei ole täysin selkeää vastausta. Optimismi ja pessimismi ovat osittain synnynnäisiä piirteitä, joihin vaikuttaa selvästi myös varhainen vuorovaikutus.
Toisaalta optimismi ja pessimismi voivat kehittyä myös kasautuvien elämäntapahtumien vaikutuksesta: jos kokee, että lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin, on helppo uskoa niin tapahtuvan jatkossakin. Jos taas tottuu jatkuviin vastoinkäymisiin etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, voi päätyä pessimistiseen uskomustyyliin.
Toivoa kuitenkin on, sillä optimismia voi tiettyjen näkemysten mukaan myös oppia. Jutta Karhu kertoo, että 2000-luvulla on korostettu positiivista ajattelua sekä ratkaisukeskeisyyttä ja erilaiset terapiasuuntauksetkin tähtäävät juuri optimistisen ajattelun opetteluun.
Karhu huomauttaa, että positiivisuuden korostamisesta huolimatta ei ikäviäkään asioita tule jättää huomiotta.
“Olen lukenut esimerkiksi filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksia, joissa kehotetaan ihmistä huomaamaan myös negatiivinen. Surun, pahan ja kärsimyksen huomaaminen on moraalisen toiminnan perusta, ja tätä ei pitäisi tietenkään sivuuttaa.”
