Miksi tutkia koulukoteja?
Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen kertoo olleensa Enossa rakennustyömaalla apumiehenä. Työmaalla naapurin mies tuli juttusille ja kyseli Puuroselta, onko koulukodeista kirjoitettu tutkimusta.
Miehen kertomus omasta koulukotikokemuksestaan sai Puurosen kiinnostumaan aiheesta.
”Mies kertoi joutuneensa lapsena kolmen veljensä kanssa koulukotiin, ja uskoi veljesten vaikeuksien työelämässä ja muilla elämän osa-alueilla johtuvan koulukotiajoista. Minä kiinnostuin miehen kertomuksesta, sillä en ollut aiemmin törmännyt vastaaviin kertomuksiin ja kokemuksiin koulukoteja koskevissa tutkimuksissa”, Puuronen valaisee kirjan taustoja.
Puurosella oli jo teemaa koskeva kirjahanke työn alla, kun hän tapasi pro gradu -työtään koulukodeista tekevän Marjo Laitalan. Laitala oli käsitellyt koulukotiaihetta opinnäytetöissään proseminaarityöstä asti. Puurosen vetämässä graduryhmässä kaksikko huomasikin omaavansa yhteisen kiinnostuksen kohteen, jonka seurauksena Laitala tuli vuonna 2013 mukaan koulukoteja koskevaan kirjaprojektiin.
Puurosen ja Laitalan mukaan Suomen koulukodit olivat aiemmin tuotantolaitoksia, joihin kaivattiin työntekijöitä. Lapset olivat ilmaista työvoimaa, jotka saivat palkaksi ruokaa ja vaatteita. Koulukodit olivat viimeinen sijoituspaikka lapsille, jotka oli leimattu yhteiskuntakelvottomiksi. Koulukotien tehtävänä oli tuolloin ehkäistä lapsista tulemasta rikollisia, mutta Puurosen mukaan tässä harvoin onnistuttiin.
”Koulukodeissa asuneet saivat leiman tai tahran, siksi kirjan nimikin on Yhteiskunnan tahra. He saivat tahran, joka leimasi heidät loppuiäksi”, kertoo Puuronen.
Millainen kirjoitusprosessi oli?
Laitalan ja Puurosen mukaan kirjoittaminen oli tiivistä yhteistyötä.
”Kirjoittaminen eteni niin, että toinen kirjoitti ensimmäiseksi kappaleen yksinään, ja sen jälkeen tekstiä muokattiin yhdessä”, Puuronen ja Laitala kuvailevat prosessia.
Yhteistyö oli molemmista sujuvaa. Kirjoittaminen onnistui, koska he osaavat kirjoittaa: Puuronen on kirjoittanut kirjoja ja artikkeleita aiemminkin ja Laitala on toiminut ennen yliopisto-opintoja vuosia toimittajana. Tärkeintä on Laitalan mukaan ollut yhteinen näkemys kirjan tavoitteista ja tehtävästä.
He tunnustavat kirjoittaminsen voivan olla myös vaikeaa, sillä siihen vaikuttavat useat eri seikat, kuten kirjoitustyyli. Erimielisyydet kuitenkin kuuluivat prosessiin.
”Pilkkujen paikoista saattoi kehkeytyä välillä oikea riita. Vesa saattoi siirrellä pilkkujen paikkaa ja minä panin ne takaisin. Lopulta kustannustoimittaja pani pilkut oikeille paikoilleen”, Laitala sanoo naureskellen.
Miltä tunnustus tuntuu?
Puuronen ja Laitala kertovat vuoden tiedekirjan ehdokkuuden tulleen yllätyksenä molemmille. Siinä missä Puuronen oli myönteisen yllättynyt, oli Laitala todella hämmästynyt.
”Olin ihan puulla päähän lyöty kun kuulin ehdokkuudesta. Ja voitto oli merkittävä tunnustus tehdystä työstä, ja varsinkin tutkimuksesta”, Laitala myöntää.
Molemmille tunnustus tehdystä työstä on myönteinen asia. Puurosen mielestä on hyvä, että asia itsessään saa huomiota. Tunnustus motivoi heitä jatkamaan tutkimustyötä ja samankaltaisten aiheiden parissa työskentelyä myös tulevaisuudessa.
Vesa Puurosen mukaan koulukodit eivät ole ainoa ongelmakohta, sillä tutkittavaa on myös lastenkotien historiassa. Myös koulukotiaiheessa riittää vielä tutkittavaa: vaikka Yhteiskunnan tahrassa he käsittelivät maan koulukotihistoriaa yli neljän vuosikymmenen ajalta, 1980-luvulta tähän päivään asti yltää yli kolmenkymmenen vuoden mittainen, vielä täysin tutkimaton ajanjakso.
Jatkuuko yhteistyö?
Laitala aikoo panostaa seuraavaksi työn alla olevaan väitöskirjaansa, jossa hän tutkii pahantapaisen nuorison hallintaa koulukotien lähihistorian kautta. Yhteistyö Puurosen kanssa jatkuu myös tulevaisuudessa.
”Meillä on tällä hetkellä viritteillä nykypäivän lastensuojelua koskeva tutkimus”, Puuronen ja Laitala kertovat.
Laitalan on tarkoitus vähentää opetustehtäviä, jotta hän pystyy keskittymään väitöskirjaansa. Lisäksi hän kertoo haluavansa väitöskirjan jälkeen työskennellä myös muiden aiheiden parissa. Puuronen aikoo jatkaa koulukotiaiheen parissa muiden teemojen ohella.
Millainen sosiologian asema on Oulun yliopistossa?
Sosiologia on Puurosen ja Laitalan mukaan suosittu sivuaine, vaikka harva suorittaa sitä aineopintoihin asti. Oulun yliopistossa sosiologiaa ei voi opiskella maisterivaiheeseen saakka, sillä täällä ei ole tutkinnon anto-oikeutta kyseiseen oppiaineeseen. Siksi Laitalastakin tulee väiteltyään kasvatustieteiden tohtori, vaikka hänen tutkimuksensa ovat ennen kaikkea sosiologisia.
Laitalan mukaan sosiologian professuuri auttaa tutkimuksen tekemistä. Puuronen toivoo, että Oulun yliopisto ryhtyisi kehittämään yhteiskuntatieteellisen alan koulutusta, vaikka se onkin vuosikymmeniä sitten tehdyssä työnjaossa annettu Pohjois-Suomen osalta Lapin yliopiston tehtäväksi.
”Oulu on kulttuuritarjonnaltaan, elinkeinorakenteeltaan kooltaan erittäin mielenkiintoinen sosiologisen tutkimuksen kohde. Maailmanluokan elektroniikkateollisuus yhdistää alueen suoraan globaaleihin ja talouden ja esimerkiksi ihmisten elämäntapojen muutoksiin. Yhteiskunnan toiminnan ymmärtäminen ja sen kehityksen ennakointi on välttämätöntä, jos Suomi ja Oulu halutaan pitää merkittävinä ja menestyvinä toimijoina”, lopettaa Puuronen.
